6. luku

Juhannus oli ja meni. Kimin äiti oli hakenut meidät sunnuntaina iltapäivällä takaisin tuttuihin kuvioihin. Ilona oli vallannut yläkerran sängyn toisen puolen. Se oli tavallaan ihan hyvä, sillä saimme ainakin jutella vielä asiat halki ties monennenko kerran. Mökiltä tullessamme olimmekin aivan hyvässä yhteisymmärryksessä asioista ja miten jatkossa yrittäisimme olla. Mä vihasin riitelyä yli kaiken, kuten onneksi myös Ilonakin. Tässä olikin salaisuutemme, miten olimme selvinneet kaikki nämä vuodet vain muutamalla pienellä erimielisyydellä. Nyt tämä riitamme oli ollut kiistatta historiamme pisin.

Kesäkuu oli vaihtunut heinäkuuksi nopeammin kuin olin kuvitellutkaan. Miksei aika voisi kulua yhtä nopeasti koulussakin, eikä vain ja ainoastaan lomilla, milloin sen ei olisi todellakaan tarvinnut?  Mutta en valittanut, kesä oli ollut tähän asti elämäni kaikista paras. Heinäkuun alusta asti oli aurinko paistanut pilvettömältä taivaalta ja lämpömittarit olivat kivunneet ennätyslukemiin. Sekään ei haitannut mua, mä tykkäsin enemmän lämpimästä kesästä kuin kylmästä talvesta.

Olimme käyneet jäätelöllä torikahvilassa aiemmin päivällä koko porukalla. Nyt olin Miron, Ilonan ja Veetin kanssa makaamassa jälleen kerran auringossa uimarannalla, joka kuhisi ihmisiä kuin muurahaispesä. Kim ei ollut halunnut liittyä joukkoomme useista pyynnöistä huolimatta. Tietenkään hän ei halunnut maata auringossa tunteja ruskettumassa, mutta olisi ollut epäreilua olla edes pyytämättä häntä mukaan.  Lisäksi Kimillä oli ilmeisesti iltapäivälle muuta ohjelmaa, sillä hän oli selittänyt torikahvilassa miten hän tapaisi tänään uuden poikaystävänsä, Tuukan, vanhemmat.
Veeti oli muuttunut viimeisimpien viikkojen aikana jotenkin erilaiseksi, hän ei ollut nauranut tai vitsaillut enää niin paljon. Hän ei ollut edes kiusoitellut Kimiä tämän selittäessä poikaystävästään. Normaalisti Veeti oli käyttänyt kaikki mahdolliset tilanteet, mutta tänään hän oli ollut aivan hiljaa. Olin kysynyt Mirolta ja Kimiltä tiesivätkö he jotain syitä tähän muutokseen, mutta molemmat olivat veikanneet vain naishuolia. Niitä kun tunnetusti Veetillä riitti vaikka muille jakaa. Nytkin Veeti oli vain ollut melko hiljaa kauan aikaa ja osallistunut keskusteluun vain satunnaisesti. Ei ollenkaan sen Veetin tapaista, jonka mä ja muutkin tunsivat.
”Mun pitää lähteä peliin”, Veeti totesi yhtäkkiä rikkoen pitkän hiljaisuuden. Hän nousi nopeasti ja alkoi kääriä pyyhettään. ”Moikka. Nähdään illalla.”
”Nähdään”, hymyilin kääntäen päätäni kunnolla Veetiin päin, että näkisin kunnolla pojan kasvot. Sain vastaukseksi pienen hymyn. ”Onnea peliin. Ja tee paljon maaleja!”
”Joo, kiitos. Sitä mä tarvinkin”, Veeti hymähti heilauttaen kättään vielä hyvästiksi kääntyessään poispäin meistä. Katselimme kolmisin tämän perään, kun hän käveli pyörälleen.
”Vaivaako sitä joku?” Ilona kysyi järsien huultaan katsellen Miroa, vaikka kysymys ei ollutkaan erityisesti hänelle osoitettu.
”En mä tiedä. Oon mä koittanut puhua sen kanssa, mutta ei se kerro”, Miro huokaisi kasvoillaan turhautunut ilme. ”Mä en tiedä mitä mun tai meidän pitäisi tehdä sen kanssa. Antaa olla vai viedä jonnekin kallonkutistajalle?”
”Mua lähinnä huolestuttaa, kun mietin mitä se sanoi sielä mökillä silloin juhannuksena. Muistatko sä, Miro?” näpräsin kastumisen takia kiharalle menneitä hiuksiani.
”Joo, muistan. Mäkin olen miettinyt sitä paljon. Sä nukuit Ilona silloin niin, että älä murehdi ettet muistaisi jotain”, Miro hymähti vastaten selvästikin Ilonan äänettömään kysymykseen, joka oli luettavissa kuitenkin tämän kasvoilta. ”Mut en mä usko Veetistä. Ei se mitään alkaisi yrittämään.”
”Toivotaan”, huokaisin painaen aurinkolasit paremmin päähäni. ”Kun ei kai me muutakaan oikein voida.”
”Olisi kiva tietää, mistä te puhutte”, Ilona huomautti selvästikin huolestuneen näköisenä katsellen Miroa ja mua vuoron perään tarkasti.
”Mä kerron sulle joskus, jos on tarpeen”, lupasin taputtaen Ilonaa olkapäälle. ”Mut nyt sä olet onnellisempi, kun et oikeasti tiedä. Mä lupaan sen.”
Ilona vain kohautti harteitaan tyytymättömän näköisenä, mutta ei kuitenkaan alkanut inttämään vastaan. Ilmeisesti Ilona ymmärsi kuin ymmärsikin oman parhaansa, ainakin joissain asioissa.

Istuin yksikseni vanhan ala-asteeni pihassa. Keinusta kuului ikävää narinaa, mutta en antanut sen häiritä mua. Kello ei onneksi ollut vasta kuin vähän yli yhdeksän illalla. Mä istuin aina täällä, kun mä halusin olla rauhassa ja vain miettiä. Täällä mua ei kukaan häirinnyt, koululla ei varmaan käynyt ikinä kukaan mun lisäkseni. Se nimittäin oli lakkautettu, kun mä olin kolmannella. Mä olin tykännyt siitä koulusta enemmän kuin siitä, mihin mut ja muut oli siirretty. Isossa koulussa opettajat eivät ehtineet tai jaksaneet puuttua jokaiseen koulukiusaustapaukseen, toisin kuin pienessä kyläkoulussa. Ja siksi kukaan ei ollut ikinä ottanut mua tosissaan, kun olin kertonut miten mua kiusattiin.  Opettajat kuittasivat vain sen tutuksi tulleella lauseella; ”ei meidän koulussa sellaista tapahdu”. Totuus oli kuitenkin joskus tarua ihmeellisempää. Enkä mä ollut edes ainut. Siksi mä en ymmärtänyt miksi kouluja piti ylipäätänsäkään lopettaa vain säästösyistä.

Hätkähdin muistelmistani puhelimeni alkaessa soida. Ajattelin ensin mielenosoituksellisesti olla vastaamatta ja vain hiljentää puhelun pois häiritsemästä mua. Mutta katsoessani kuka soitti, en voinut vastustaa kiusausta olla vastaamatta.
”Moi”, tervehdin hymyillen iloisesti, äiti oli aina opettanut hymyilemään puhelimeen vastattaessa. Sen kuulemma kuuli äänestä, jos hymyili.
”Moi”, kuulin Miron äänen käheänä langan toisesta päästä. ”Istuthan sä nyt jossain?”
”Istun, miten niin?” kysyin huolestuneena kuultuani vaimean niiskahduksen Miron suunnalta.
”Hyvä”, Miro kuiskasi. Kuulin, miten hän yritti yskiä saadakseen äänensä takaisin. Päässäni vilisi kauhukuvia kaikesta, mistä ikinä vain keksin niiden muutamien sekuntien aikana, jona Miro piti mua epätietoisuudessa.
”Kim oli kolarissa tänään.”
”Mitäh?” kiljaisin säikähtäneenä. Olin kiitollinen siitä, että istuin yhä rengaskeinussa tukevasti. Mun jalat olisi varmasti pettänyt alta heti. Mä olin aina pelännyt, että joku mun rakkaista joutuisi johonkin onnettomuuteen. Ja nyt jälleen yhdestä mun pelosta oli tullut totta. ”Kävikö pahasti?”
”Joo”, Miro takelteli. ”Se kuoli.”
Puhelimeni tipahti kädestäni, sen matka maahan näytti samalta kuin elokuvien hidastetuissa kohtauksissa. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ympäriltäni, mutta se ei olisi koskettanut ollenkaan mua. En kuullut liikenteen melua taustalla, enkä haavan lehtien hiljaista havinaa tuulessa. Seuraavan kerran kaupungilla kävellessäni näkisin varmasti joka puolella ihmisiä, jotka olivat jämähtäneet niille sijoilleen ajan pysähtyessä.
 Mä kuitenkin olisin halunnut, että olisin voinut pikakelata taaksepäin. Mä olisin voinut estää kolarin, jos vain saisin aikaa takaisin päin. Olisin voinut suostutella Kimiä enemmän jäämään kanssamme rannalle. Ja nyt hän olisi turvallisesti kotona, kaikki olisi niin kuin ennenkin. Kaikki olisi hyvin.
 Nousin kuitenkin keinusta varovasti ja kumarruin nostamaan puhelimeni nurmikolta. Miro oli onneksi yhä linjoilla. Kuulin, miten tämä oli selvästikin alkanut itkemään.
”Sano, että sä pilailet. Että sä luit tuon jostain Facebookista tai jostain muusta yhtä luotettavasta tietolähteestä”, pyysin hiljaa anova sävy äänessäni. Mä en tiennyt, olisiko mun kuulunut itkeä. Musta tuntui niin kuin kaikki tunteet olisivat kadonneet. ”Sano, että sä valehtelet. Ettei se ole totta.”
”Kimin äiti soitti mulle äsken”, Miro sai jotenkin sanottua. En ollut nähnyt  tai edes kuullut Miron itkevän ikinä. ”Tuu meille nyt, jooko? Mä en halua olla yksin, kun soitan Ilonalle ja Veetille. Oli jo tarpeeksi raskasta soittaa sulle.”
”Okei, mä tuun”, lupasin kuiskaten kävellessäni pyörälleni varovaisin askelin. Pelkäsin joka hetki jalkojeni vain yksinkertaisesti lopettavan kävelemisen.
”Aja varovasti”, Miro pyysi ennen kuin lopetti puhelun antamatta mulle enää mahdollisuutta sanoa mitään.
Matka Miron luo ei ollut ikinä ennen tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Kaikki tuntui vain niin epätodelliselta. Olimme nähneet Kimin kanssa aiemmin päivällä. Siitä ei ollut kulunut kovin montaa tuntia. Ja nyt Miro väitti, ettei Kim enää ikinä olisi meidän kanssamme?

Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen olin viimein soratien päässä ja Miron kotitalon edessä. Väistelin rutiininomaisesti lelut, pikkuveljet ja koirat. Oikeasti musta tuntui, kuin mä olisin kulkenut sumussa näkemättä yhtään mihinkään. Tuntematta mitään. Mä vain olin.
Kävelin ajattelematta sen enempää suoraan sisälle, välittämättä sen enempää Miron äidin kummastuneesta katseesta, kun varoittamatta ilmestyin eteiseen. Vilkaisin hänen päällensä vain nopeasti, ilmeisesti hän kuvitteli yhä meidän seurustelevan Miron kanssa. Oikaisisin väärinkäsityksen jossain vaiheessa, mutta nyt ei ollut oikea hetki sellaiseen.
”Miro on yläkerrassa.”
Nyökkäsin ja lähes juoksin lyhyet rappuset ylös. Yritin avata ovea, mutta se oli lukossa. En yllättynyt, joten huusin vain Miroa nimeltä ja pian ovi raottuikin hiukan. Miro otti mut saman tien syleilyynsä sanomatta sanaakaan. Pojan kuumat kyyneleet valuivat vain mun hiuksille.
”Mä voin soittaa Veetille ja Ilonalle, jos sä et pysty”, kuiskasin silitellen Miron selkää rauhoittavasti.  Hän vain nyökkäsi, päästämättä mua kuitenkaan pois halauksesta. Eikä se mua edes haitannut. En tiennyt miten kauan me seistiin niin, mutta viimein astuin vastentahtoisesti askeleen kauemmas. ”Soitan niille nyt. Pitää niidenkin saada kuulla ainakin toiselta meistä, eikä jostain puskaradion kautta. ”
Ilona otti suru-uutisen vastaan juuri niin kuin olin mielessäni kuvitellutkin. Kuulin vain puhelimesta miten Ilona kiljui ja epäilemättä hyppien tasajalkaa samalla kiroten ja itkien. Olin helpottunut ensimmäistä kertaa tajutessani parhaan kaverini olevan poikaystävänsä kanssa, oli hän miten vanha tahansa. Ainakin joku olisi vahtimassa Ilonaa koko ajan. Miro oli sillä aikaa soittanut Veetille, kun mä olin hoitanut Ilonan tiedottamisen. Veeti ei ollut paljoa puhunut, joten Miro ei osannut oikein kertoa miten tämä oli asian loppujen lopuksi ottanut. Sovimme kuitenkin näkevämme koko porukka huomenna heti aamusta.
”Mitä tapahtui…?” kuiskasin istuen seinää vasten Miron vieressä hänen sängyllään.
”Ei se Kimin äiti tarkemmin kertonut, mutta kuulemma joku rattijuoppo ajanut kylkeen. Kim oli ilmeisesti sen Tuukan kyydissä ja sen auto oli pyörähtänyt ojaan ja siitä katolleen. Ja lyhtypylvääseen”, Miro totesi itkuisella äänellä. Nyt mullakin alkoi vasta kyyneleet poltella silmäkulmia ensijärkytyksen mentyä ohitse. Mä en olisi vieläkään halunnut uskoa, ettei Kim enää ikinä olisi meidän kanssa ja lohduttaisi. Kertoisi, että kaikki on hyvin. Kim oli poissa, jäljelle jäisivät vain hyvät muistot, jotka aika kultaisi vuosien varrella. Poissa.
Yhtäkkiä kyyneleet vain tulivat kysymättä lupaa. Miro painoi mut tiukasti rintakehäänsä vasten ja silitteli mun hiuksia lohduttavasti. Tiesin, ettei Miro sanoisi kaiken olevan hyvin, ettei tarvitsisi itkeä. Mä tiesin, että sen mä kuulisin ensimmäisenä kotona. Miro tiesi ihan yhtä hyvin kuin mäkin, ettei kaikki ollut hyvin.

Aamulla heräsin omaan itkuuni ja Miron rauhoittavaan ääneen. En tiennyt missä vaiheessa olin nukahtanut tai kauanko olin nukkunut Miron vieressä. Ahdistava tunnottomuus ei ollut kuitenkaan kadonnut yön aikana mihinkään, lähinnä se tuntui vain pahentuneen. Mä en ollut aivan varma oliko se mahdollista edes, mutta tuntui kuin osa mun sydämestä olisi kuollut Kimin mukana. Ainakin se tuntui tyhjemmältä kuin mitä se vielä eilen oli ollut.
Kello oli puoli yhdeksän, olimme sopineet Ilonan ja Veetin tulevan tänne Miron luo yhdeksän jälkeen. Olimme tulleet siihen tulokseen, että emme kuitenkaan nukkuisi kovin myöhään, joten kellonaika ei ollut turhan aikainen kenellekään.
 Lähetin äidilleni viestin kaiken olevan melkein hyvin ja tulisin kotiin, kun vain ehtisin ja pystyisin. Hämmästyin saadessani vastaukseksi vain lyhyen ok-viestin, olin kuitenkin ollut yön poissa kotoa ilmoittamatta asiasta mitään etukäteen. Kaiken lisäksi äiti vihasi kyseisiä viestejä ja vältteli itsekin niiden lähettelemistä. Ehkä munkin äidillä oli se kuuluisa vaisto, millä ne tiesivät ja arvasivat liikaa asioita.
”Moi”, kuulin Ilonan tervehtiessään astuessaan varovasti sisään Miron huoneeseen. En ollut yllättynyt siitä, kun hän oli ollut etuajassa. Ilonakin näytti siltä, kuin olisi valvonut koko yön ja itkenyt. Kuten hän melko varmasti olikin tehnyt. Nyökkäsimme Miron kanssa vain vaimeasti vastaukseksi. Halasin Ilonaa tiukasti tämän istuutuessa viereeni leveälle sängylle. Istuimme vain hetken hiljaa, kunnes kuulimme Veetinkin marssivan vähän kovemmalla metelillä portaita ylös, kuin Ilona.
Katselin Veetiä hämmentyneenä, kun hän istuutui neljänneksi Miron sängylle. Kuten olin arvellutkin, Veetikin oli itkenyt, mutta en vain ollut tottunut näkemään häntä niin surkeana. Luulin, että viimeisimpien viikkojen aikana Veeti oli näyttänyt niin surulliselta ja masentuneelta, kuin vain pystyi. Nyt katsellessani edessäni istuvaa poikaa, tajusin olleeni täysin väärässä. Tähän verrattuna Veeti oli näyttänyt iloiselta viime viikkoina. Halasin kuitenkin Ilonan jälkeen poikaa, joka selvästikin yritti peitellä itkuisuuttaan.
”Tiedättekö te, mitä tapahtui?” Veeti kysyi istuttuamme jälleen hiljaa kyyneleiden vieriessä poskillemme.
Miro alkoi kertoa Kimin äidiltä saamiaan samoja tietoja kuin mitä hän oli mullekin kertonut. Miron ääni oli sortua viimeisessä lauseessa kokonaan. Ujutin varovasti sormeni pojan sormien lomaan puristaen niitä rohkaisevasti.
”Mitä sille Tuukalle kävi? Tai sille rattijuopolle?” Ilona kysyi peittelemättä kyyneleitään sen enempää, toisin kuin me muut.
”Sille rattijuopolle tuskin mitään”, Veeti puuskahti. ”Ei ne yleensä itse saa edes naarmuja tai mustelmia ja sitten toiselle osapuolelle käy vaan aina pahemmin.”
”Niinpä”, huokaisin painaessa pääni Miron olkapäälle. Mua väsytti, mutta en uskaltanut nukahtaa. Tiesin painajaisten alkavan saman tien suljettuani silmäni. ”Ei sen mun mielestä niin päin pitäisi mennä…”
”Kimin äiti ei sanonut mun muistaakseni mitään siitä Tuukasta, en tiedä tiesikö hän edes Kimin seurustelevan… Ja jos tiesikin, niin tiesikö, että tällä kertaa ei tulisikaan tyttöystävää näytille vaan poikaystävä”, Miro totesi vähän varmemmalla äänellä jo.
”Muistatteko te kaikkia niitä hyviä juttuja Kimin kans?” Ilona kysyi hetken kuluttua hiljaisuuden laskeutumisesta. ”Kun pari vuotta sitten Kim opetti meitä laskemaan laudalla koko talven, eikä me silti päästy edes olympiakarsintoihin, puhumattakaan voittamisesta?”
”Tai viime syksyä, kun me istuttiin ulkona kauan pimeässä Kimin luona ja Kim soitti kitaraa ja Minttu lauloi?” Veeti hymyili surullisesti. ”Kim soitti hyvin kitaraa.”
”Kimistä ja Mintusta olis voinut tulla joku katumuusikkobändi ja tienata sillä omaisuuden”, Miro huomautti luoden mulle nopean hymyn. Puhuessamme hyvistä hetkistä, joita olimme viettäneet Kimin kanssa, tuska hellitti hiukan. Tiesin, ettei se moneen vuoteen vielä olisi päästänyt mua otteestaan. Mä kaipaisin aina Kimiä mun elämään takaisin. Miksi kaiken arvon tajusi parhaiten silloin, kun se oli jo liian myöhäistä? Kun ei voinut enää tehdä asialle mitään? Ei voinut kertoa miten tärkeitä ne hetket olivat olleet, eikä pyytää anteeksi kaikkea mitä oli sanonut ja tehnyt täysin huomaamatta ja vahingossa. Ei voinut sanoa enää kiitos. Kun jäljellä olivat vain viimeiset hyvästit.
”Milloin Kimin hautajaiset on?” kysyin juuri ennen kuin kyyneleet alkoivat valua uudelleen poskilleni kuin hyökyaalto. ”Tästä piti tulla kiva kesä, eikä se voi olla kiva ilman Kimiä! Meidän olisi pitänyt suostutella Kim jäämään meidän kanssa pidemmäksi aikaa. Oltaisiin voitu keksiä jotain muuta tekemistä, kuin auringossa makaamista. Jos Kim olisi tullut meidän kanssa, me ei oltaisi tässä nyt itkemässä!”
”Rauhoitu, Minttu”, Ilona yritti rauhoitella mua alkaen itkeä itsekin. Itkeminen tarttui aivan kuten haukotuskin, jos yksi itki, pian itki toinenkin. Ja niin tässä taas oli käymässä. ”Älä itke.”
”Ei itkeminen ole pahasta”, Veeti huomautti. ”Se helpottaa oloa ihan oikeasti.”
”Kim ei varmaan haluaisi, että me itkettäisiin…” huomautin nikotellen. ”Kim halusi aina vaan, että me muut hymyillään.”
”Mutta saadaan me silti itkeä”, Miro lisäsi apeasti.
Yhtäkkiä huoneen ovi aukeni ja Miron äiti ja viisi pikkutenavaa säntäsivät kiljuen huoneeseen. Miron äiti kuitenkin pysähtyi kuin seinään nähdessään meidät kaikki neljä sängyllä silmät punaisina ja epäilemättä itkeneen näköisinä.
”Onko jokin hätä?” hän kysyi samalla paimentaen kaikki viisi Miron pikkuveljeä ulos huoneesta sulkien oven viimeisen perässä. Miron äiti katseli meitä kysyvän näköisenä kädet rinnalla puuskassa. Me muut käänsimme katseemme nopeasti pois. ”Mä olin kuulevinanikin aamusta kuinka joku käveli portaita.”
”Kim kuoli eilen kolarissa”, Miro töksäytti suoraan pyyhkien hätäisesti silmiään kuiviksi kuitenkin epäonnistuen siinä. ”Että jos viitsisit pitää nuo poissa ja antaisit meidän vain olla rauhassa, etkä kyselisi turhia. Jooko? Me haluttaisiin olla vii-  neljästään rauhassa ja jutella. ”
”Okei. Kyllä mä ymmärrän. Kukas se Kim olikaan?” Miron äiti kysyi selvästikin järkyttyneen näköisenä käsi suunsa edessä. Hänen katseensa kiersi meitä muita tutkivasti, selvästi hän yritti keksiä kuka meistä puuttuisi.
”Tuo esimerkiksi on loistava esimerkki erittäin harvinaisen turhasta kysymyksestä”, Miro huomautti ivallisesti. ”Se, jolla oli aina mustat vaatteet ja hiukset.”
”Ai se, joka soitti silloin teidän kevätjuhlassanne sitä kitaraa niin kauniisti? Se erikoisesti pukeutunut, jolla oli hiukset silmillä? Jonka vanhempien mökillä te olitte juhannuksen?”
”Joo, just se”, Miro ärähti selvästikin turhautuneena. Hänen äitinsä oli selvästi aikaisessa vielä kysyä jotain. ”Mene vain pois nyt. Kyllä mä sitten joskus kerron tarkemmin, mutta en nyt enkä edes huomenna.”
Miron äiti lähti pois huoneesta sanomatta enää sanaakaan hiukan ärsyyntyneen näköisenä. Katselin vain suljettua ovea näkemättä kuitenkaan siinä mitään sen ihmeellisempää. Päässäni pyörivät epäselvät muistikuvat kesästä ja vuosien varrelta. Ajoista, jolloin kaikki oli hyvin ja nauroimme kaikki – Kimin kanssa. Kim oli ollut ala-astetta vaihdettuani samassa koulussa, mutta olimme olleet rinnakkaisluokilla silloin. Ja vasta seiskalla, kun jouduimme samalle luokalle, tutustuimme paremmin.

”Missäs sä olet ollut?” kuulin äidin tivaavan heti raotettuani ulko-ovea. Huokaisin riisuessani kenkiäni pois jaloistani. Olin arvannut tämän, mutta toivoin uutisen kiirineen Teemun korviin. Silloin olisi ollut edes pieni mahdollisuus, että olisin välttynyt ristikuulustelulta, mutta taisin toivoa liikoja.
”Miron luona”, totesin astuessani keittiöön, missä äiti säntäili hellan, jääkaapin ja pöydän välillä.
”Mitä sä sielä? Onko se sun poikaystävä?” äiti kysyi tuijottaen mua pistävästi, hän oli lopettanut päättömän säntäilyn hetkeksi. ”Sielläkö sä olit yötä? Mitä te teitte? Istu.”
Kohotin kulmiani hämmästyneenä, mutta istuin mukisematta vastapäätä äitiä.
”Mun on pitänyt puhua sulle kauan näistä asioista jo… Käytittehän te kondomia?” äiti kysyi selvästikin vaivautuneena. Tilanne olisi huvittanut milloin tahansa muulloin, mutta ei tänään. ”Kyllä mä tiedän, että me ei olla kovin läheisiä ja sun on varmasti vaikea puhua näistä mun kanssa. Mutta mä olen sentään sun äitisi ja olen vastuussa susta. Ja olethan sä kuitenkin jo kuusitoista, niin pikku hiljaa varmaan pitäisi alkaa kertoa näistäkin asioista…”
”Öö… ” mutisin tietämättä mitä vastata. Kaikesta päätellen Teemu ei ollut kuullut Kimin onnettomuudesta ja jos olikin, ei ollut sanonut siitä äidille. Katselin äitiä epäluuloisena, ei ollut äidin tapaista.
”Mä olen ollut huono äiti sulle ja ajattelin ottaa vähän takaisin vielä, kun voin”, äiti selitti hymyillen mulle epävarmasti. Mä en tiennyt mitä ajatella, mun teki mieli vain itkeä mun pahaa oloa, mutta en voinut. Oli jälleen sellainen tunteeton olo.
”Äiti hei”, aloitin vetäen syvään henkeä ennen kuin aloitin. ”Mulle on kerrottu kyllä kukista ja mehiläisistä jo ala-asteella. Ja yläasteella. Ja ei me seurustella Miron kanssa, älä huolehdi. Ja joo, mä olen neitsyt.”
Äiti tuijotti mua suu auki selvästikin järkyttyneenä jostakin sanomastani. Äidin ilme oli musta lähinnä naurettava, mutta mua ei naurattanut. Ei yhtään.
”Sä siis tiedät, että ensimmäisestäkin kerrasta voi tulla raskaaksi?” äiti aloitti etsien ääntänsä takaisin selvästi peitellen samalla järkytystään. ”Ja, että mikään muu ei suojaa sukupuolitaudeilta, kuin kondomi?”
”Kyllä mä tiedän, äiti”, vakuutin samalla, kun yritin etsiä jotain edes jotain hymyä muistuttavaa kasvoilleni.
”Mä en halua alle viisikymppisenä lapsenlapsia”, äiti muistutti nousten pöydästä katsellen mua kuitenkin tutkivasti.
”Sitten sun kannattaa ehkä jutella Joonaksen kanssa asioista”, huomautin nousten itsekin. Olin helpottunut, ristikuulustelu tuntui päättyneen. Tältä kertaa.
”Mutta miksi sä sitten olit sielä Miron luona?” äiti kysyi kääntyen jonkun kattilan puoleen hellalla aivan kuin se olisi mielenkiintoisin asia koko keittiössä. Ilmeisesti äiti tunsi nolanneensa itsensä jotenkin todella merkittävästi epäonnistuessaan seksivalistuksessaan.
”Kunhan olin yötä…” vastasin epävarmasti lähtiessäni varovasti yläkertaa kohti. Äiti kuitenkin huomasi tämän ja kääntyi rykäisten selin hellaan päin.
”Onko jotain sattunut? Vaikutat vähän… hm, hiljaiselta” äiti kysyi kulmat kurtussa samalla katsellen mua tutkivasti päästä varpaisiin.
”Kim kuoli eilen”, totesin hetken epäröinnin jälkeen. Yritin kuulostaa rauhalliselta ja estää kyyneleitä tulemasta nyt. Ei mua itkeminen haitannut, mutta en välttämättä halunnut itkeä äidin nähden.
”Mitä? Miten? Missä? Milloin?” äiti kysyi selvästi säikähtäneenä. Huokaisin raskaasti, olisi ollut vain parempi kertoa joskus myöhemmin. Ennemmin tai myöhemmin asia tulisi joka tapauksessa esiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloittaisin omaan huoneeseeni linnoittautumisen heti sinne päästyäni. Eli siis mitä todennäköisimmin, ennemmin.
”Puhutaan joskus myöhemmin”, totesin kääntyen jatkaakseni matkaani omaan huoneeseeni. ”Mulla on ollut rankka ilta ja yö. Mä haluan nukkumaan.”
En aikonut mennä nukkumaan, en halunnut nähdä samoja painajaisia kuin viime yönä. Ajattelin mennä katsomaan Facebookista, millaisia huhuja oli liikkeellä. Ja toivottavasti saisin katkaistua ainakin osalta siivet. Miro oli luvannut mennä käymään tänään myöhemmin iltapäivällä Kimin vanhempien luona. Totta kai halusimme saada vähän lisätietoja tapahtuneesta. Eikä varmasti ollut Kimin vanhemmillekaan mikään helppo paikka menettää ainoaa lastaan.
Äiti myöntyi ja pääsin livahtamaan omaan huoneeseeni. Lukitsin oven perässäni, että saisin varmasti olla rauhassa kaikilta ylimääräisiltä. En kaivannut ny seuraa, halusin olla yksin ja itkeä.