4.luku

Mun elämän paras hetki ei ollutkaan ihan sitä mitä mä kuvittelin. Just kun Miron huulet melkein koski mun huulia, tapahtui monta asiaa. Aivan liikaa asioita.  Mun puhelin alkoi soida kovaäänisesti laukussani, mutta se hukkui lähes saman tien paljon kovempaan ääneen. Laituri päästi kova äänisen narahduksen ja lyyhistyi altamme pois. Kuului kuinka metallinen hyppytorni kirskui kaatuessaan.En ehtinyt kuin kiljaista ennen kuin tunsin viileän veden joka puolella kehoani. Sitten tuli hijaista. Mun pahin painajainen oli varmasti käymässä toteen. Näin kuinka ilmakuplia nousi pintaa kohden ja sätkiessäni hädissäni tunsin kolauttavani jalkani johonkin kovaan. Käänsin päätäni alaspäin ja näin hyppytornin jäänteiden vajoavan. Oli ihan hiton lähellä, etten ollut saanut sitä niskaani. Musta tuntui kuin olisin vajonnut sen mukana. En tiennyt miten syvää laiturin päässä oli, mutta luultavasti vettä olisi vähän enemmän juurikin hyppytornin takia. Ajatus oli kaikkea muuta kuin lohduttava. En halunnut päättää elämääni aivan tällä tavalla, enkä ihan vielä.

Yhtäkkiä kuitenkin tunsin miten Miro tarttui mun käteen ja kiskoi mut pintaan.
”Ootko sä okei?” Miro kysyi pärskien ja yskien vettä pois keuhkoistaan. En vastannut vaan keskityin pinnalla pysymiseen. Hitto, miksi mä en opetellut uimaan ala-asteella? Mun suurin salaisuus oli, että mä pelkäsin vettä enkä osannut uida. Kyllähän mä kavereiden kanssa kävin uimassa, mutta en mä mennyt ikinä niin kauas etteivät jalat yltäisi pohjaan.
Pudistin vain päätäni vastaukseksi. Mua itketti ja pienet paniikinoireet tekivät tuloaan. Onneksi Miro tarttui taas vain mun käteen ja kiskoi perässään joitain metrejä. Yritin osua jalallani pohjaan, mutta en tuntenut sitä, mikä sai mut hätääntymään vain enemmän.
”Mä haluan rantaan…” kuiskasin haukkoen henkeäni, kuin ilma olisi loppumassa maailmasta minä hetkenä tahansa.
”Okei, tuu vähän niin kuin mun reppuselkään, ok?” Miro sanoi rauhallisesti vetäen mut lähemmäs, että pääsin helpommin kyytiin. Takerruin tiukasti pojan kaulaan ja helpotuksekseni huomasin rannan lähestyvän kiitettävää tahtia.
Heti jalkojeni osuttua pohjaan, säntäsin hiekalle niin nopeasti kuin vain ikinä ehdin. En ehtinyt edes huomaamaan veden luomaa vastusta, niin kiire mulla oli. Heittäydyin hiekalle istumaan ja vedin polvet syliini tiukasti. Vaikka tilanne oli ohi, haukoin yhä vain henkeäni kuin viimeistä päivää.
Kuulin kuinka Miro istui melko lähelle mua, muttei niin lähelle kuin olisi voinut.
”Sun laukkus ei tippunut. Haluutko, että mä haen sen?” Miro kysyi epävarmasti ja huomasin tämänkin olevan hiukan hengästynyt. Ihmekös tuo, kun täytyi leikkiä taas jotain hengenpelastajaa.
”H-hae vaan, jos viittit”, kuiskasin pitäen yhä päätäni tiukasti polvissa. Yllätyin kuullessani soittoääneni alkavan uudelleen. Silloin Miro nousi ja hetken kuluttua palasi laukkuni kanssa. Kohotin katseeni vihdoin ja kohtasin Miron huolta täynnä olevat siniset silmät. Hymyilin pojalle nopeasti ja kaivoin laukkuni sisuksista puhelimeni. Ei ollut yllätys, että soittaja oli Ilona. Soitin takaisin.
”Mä olen yrittänyt soittaa sulle ainakin kymmenen kertaa!” Ilona huusi. Ah, mikä ihana tervehdys.
”Jos halutaan olla tarkkoja, soitit kolme kertaa. Se on vähän eri asia, kuin kymmenen…” viisastelin. Ääneni värisi, enkä ollut varma johtuiko se juuri sattuneesta tilanteesta vai vain kylmästä. ”Mutta missä sä oot?”
”No vittu ihan sama! Poliisit sai mut melkein kiinni, mutta pääsin sitten pakoon. Oon nyt Tatun luona”, yritin kuulostella hihityksen seasta ihan oikeita, ymmärrettäviä sanojakin. Ilonalla oli taas sellainen ilta, että oli mennyt muutama liikaa.
”Niin kenen luona?”
”No Tatun! Se hottis sieltä bileistä!” ja taas hihitystä. Olin kieltämättä hiukan huolissani Ilonasta. ”Missä vitussa sä olet?”
”Rannalla Miron kanssa istumassa”, totesin lyhyesti. Miro kuunteli tarkkaavaisesti vieressäni yhä huolestuneen näköisenä.
”Joko te olette päässeet hommiin?” Ilonalla todellakin meni turhan kovaa. Irvistin ajatellessani minkälaista ripittäytymistä joutuisin kuuntelemaan.
”Rauhoitu nyt, Ilona! Pitääkö sut tulla hakemaan pois sieltä?”
”No et todellakaan tuu! Mut hei, mun pitää lopettaa nyt. Tatulla on jotain mielessä”, tuut tuut tuut. Huokaisin nakatessani turhautuneena puhelimeni mustan laukkuni päälle.
”Mitäs Ilona?” Miro kysyi. Katselimme aurinkoa. Laituri oli sortunut puolesta välistä ja hyppytornia ei näkynyt enää. Ilmeisesti se oli uponnut tutkimattomiin syvyyksiin.
”Meistä tosiaan taitaa tulla kummeja” huokaisin pörröttäen samalla vettä valuvia hiuksiani.
”Toivon todella ettei”, Miro sanoi irvistäen ajatukselle. ”Meillä kävi tuuria, kun ei saatu tuota hyppytornia niskaan…”
Kylmät väreet juoksivat kilpaa pitkin selkääni pelkästään ajatellessa, miltä tuntuisi saada sellainen päällensä ja miten lähellä se oli ollut toteutua.
”Mä en osaa uida”, töksäytin suoraan. En ollut kertonut asiasta kuin Ilonalle joskus ohimennen, mutta tämäkin tuntui unohtaneen asian vuosien varrella.
”Siksikö sä menit niin paniikkiin?” Miro hämmästyi. Helpotuksekseni huoli oli väistynyt pojan kasvoilta ja tilalla oli pelkkää ihmetystä. Nyökkäsin vastaukseksi järsien huultani hermostuneesti.
”Mä en sitten ole kertonut siitä kuin Ilonalle joskus ala-asteella…”
”Okei, en mä kerro kenellekään”, Miro vannoi hymyillen lämpimästi. Miron hymy oli täydellinen, olin pitänyt siitä aina. Jopa ilman hymykuoppia se olisi kaunis.
”Kiitos”, kuiskasin ja oikeasti tarkoitin sitä. Viileä tuuli tunkeutui ohuiden, märkien vaatteideni läpi julmasti saaden aikaan epämukavan kylmän olon.
”Laita porukoilles viesti, että meet Ilonan luo yöksi”, Miro käski nousten seisomaan ja puristeli enimmät hiekat itsestään pois.
”En mä ole menossa Ilonan luo?” hämmästyin, en ollut aivan mukana Miron ajatuksen juoksussa. Päätin kuitenkin itsekin nousta hiekalta ”Se on sen uuden miehen, jonkun Tatun luona nyt. En mä voi mennä sinne vaan sillee, et moi teillekin, mä tulin yöksi. Tai soittaa porukoille ja sanoa, että meen Ilonalle. Ei, mä en tiedä missä Ilona on. Tai tiedän, mut  te ette välttämättä halua tietää. Mut joo, ajattelin silti mennä yöksi. Ja anteeksi, että herätin. Kyllä mun pitää vaan kävellä kotia, jos sitten en hae mun pyörää Ellenin luota.”
”Et nyt tajunnut”, Miro naurahti ja pörrötti jo muutenkin sekaisin olevia hiuksiani hiukan vielä lisää.
”No en todellakaan… Mutta odotitko sä jotain muuta sitten?”
”Noh, itse asiassa en”, Miro härnäsi ja väisti, kun yritin lyödä tätä leikilläni olkapäähän. ”Mutta kun. Mä nyt asun melkein Ellenin naapurissa. Joten ajattelin, että mentäis hakemaan sun ja Ilonan pyörät ja mentäis meille.”
”Teille?” kysyin vielä enemmän hämmästyneenä.
”Meille, juu-u”, Miro vakuutti alkaen kävellä tietä kohti. ”Mä nukun lattialla, sä sängyssä, ok?”
”Okei, vaikka sitten niin… Mutta haluaisitko sä hakea vielä mun kengät tuolta…?” kysyin hymyillen viattominta hymyäni, mitä vain ikinä osasin. Tiesin epäonnistuneeni surkeasti, mutta vaikutus kuitenkin oli se mitä olin toivonutkin. Miro kahlasi hetken matkaa laiturin vierellä ja otti kenkäni  ja tuli takaisin.
”Sä oot ollu mun sankari koko yön!” hymyilin kiitollisena saadessani upouudet kenkäni takaisin. Olin onnellinen, etteivät ne tai laukku olleet vajonneet syvyyksiin laiturin mukana.
”Ja yötä on vielä jäljellä”, Miro totesi vihjailevasti ja iski silmäänsä. Naurahdin vain ja pyöräytin silmiäni mielenosoituksellisesti, mutta lähdin kuitenkin Miron mukaan.

Avasin silmäni. En ollut kotona, huone oli väärän värinen. Omani oli sininen, mutta tämä oli valkoinen. Kohotin varovasti päätäni ja näin Miron nukkuvan lattialla. Pojalla ei ollut patjaa allaan, ainoastaan matto. Eilinen muistui mieleeni. Ellenillä oli ollut bileet, poliisit oli tulleet ja olin juossut pakoon Miron kanssa. Laituri oli sortunut ja olin melkein hukkunut. Se siis ei ollutkaan ollut unta. Nousin istumaan varovasti. Päätäni särki, vaikka en ollutkaan juonut illalla. Kurkkukin tuntui kipeältä.
Käytävältä alkoi kuulua useampia juoksuaskeleita, joten heittäydyin takaisin sänkyyn selälleni. Yritin esittää nukkuvani vielä, kun ovi avattiin varovaisesti.
Hiljaisuus.
”Äiti!” ovella siis oli ollut yksi tai useampi Miron veljistä, ja nämä olivat nyt päättäneet ilmiantaa mut. Loistavaa. Mirokin heräsi onneksi tähän, eikä näyttänyt tajuavan tilanteesta juuri mitään sillä hetkellä.
”Huomenta”, poika virnisti nähdessään mut hänen sängyllään. ”Nukuitko hyvin?”
Nyökkäsin vastaukseksi. Olin noussut taas istumaan. ”Entäs sä?”
”Todella hyvin”, Miro virnisti hieroen samalla selkäänsä, joka puhui taas omasta puolestaan. ”Äiti varmaan tulee käymään tässä ihan kohta… Mutta mä voin hoitaa puhumiset.”
Samassa ovi aukesikin uudestaan ja Miron äiti asteli sisään selvästi hämmästyneenä, kun Miro ei ollutkaan siellä yksin.
”Jahas…”
”Huomenta, äiti”, Miro virnisti haukotellen samalla. ”Minttu tuli meille vähän niin kuin yöksi. Toivottavasti ei haitannut.”
”Voi niitä tyttöystäviä tuoda ihmisten aikoihinkin näytille. Olisitte nytkin saaneet olla rauhassa, jos olisin tiennyt…” Miron äiti hymyili lämpimästi. Olin nähnyt hänet monesti, mutta ilmeisesti hän ei tunnistanut mua. ”Hauska tavata. Liisa vain.”
”Minttu”, hymyilin tarttuen ojennettuun käteen.
”Me ollaan kyllä Mintun kanssa vaan kavereita…” Miro huomautti nousten seisomaan.
”Niin, niin”, Liisa totesi iskien silmäänsä samalla merkityksellisesti. ”Mutta, keittiössä on sitten ruokaa. Tulkaa syömään heti, kun vain ehditte.”
Toisen merkitsevän silmäniskun jälkeen ovi sulkeutui ja jäimme Miron kanssa kahdestaan tämän huoneeseen. Huokaisin raskaasti. En välttämättä olisi halunnut heti olla leimattu Miron tyttöystäväksi.
”Äiti on vähän tuollainen, älä välitä”, Miro lohdutti istuutuen sängylleen reunalle. Tein hänelle vähäsen tilaa, että siinä olisi mukavampi olla. ”Yrittää aina vihjailla jotain. ”
”Joo, huomasin”, naurahdin. Istuin polvet sylissäni kääriytyneenä tiukasti peittooni.
”Onko sulla flunssa? Kuulostat ihan siltä”, Miro kysyi huolestuneena. En ollut itsekään huomannut äänini käheyttä ennen kuin vasta nyt toisen huomauttaessa asiasta.
”On mulla ainakin pää ja kurkku kipeä. Enkä mä edes juonut eilen, että ei se päänsärky siitä ainakaan johdu…”
”Haluatko sä, että mä käyn hakemassa jotain kuumaa juotavaa sulle? Kahvia? Teetä? Kaakaota? Vai jotain muuta?” Miro kyseli, huoli heijastui tämän silmistä todella selvästi.
”En mä tarvitse”, vakuutin hymyillen. Miron huoli oli tällä kertaa turhaa, en ollut ennenkään kuollut flunssaan.
”Mut mä voisin käydä hakemassa, jooko? Mulle tulisi sitten parempi mieli, kun mähän sut rannalle vein. Ja varmaan sait kylmää siinä, kun sun vaatteet kastui. Illalla ei nimittäin enää ollut kuin vähän yli kymmenen astetta lämmintä”, Miro sanoi noustessaan sängyltä. ”Tuon kaakaota. Sitä mä ainakin osaan tehdä.”
”Okei, kiitos”, vastasin hymyillen. Jäin huoneeseen istumaan yksikseni.
Hetken kuluttua Miro tulikin kahden höyryävän mukin kanssa takaisin. Hymyilin pojalle kiitollisena tämän ojentaessa kupin mulle.
”Kiitos.”
Istuimme vain hiljaa juoden varovasti polttavan kuumaa kaakaota. Olin kaataa mukin sisällön syliini, kun puhelimeni alkoi soida jossain lähelläni. Tällä kertaa mikään ei kuitenkaan romahtanut, vaan Miron sänky pysyi uskollisesti jaloillaan.
En yllättynyt soittajan ollessani äitini, joka vinkui kun en tullut yöksi kotiin, vaikka olimme alun perin niin sopineet. Hän myös kyseli kovasti missä olin, kenen kanssa ja milloin tulisin kotiin. Vastailin muutamalla sanalla sen jälkeen, kun alussa meinasin lipsauttaa olevani Miron luona. Äitihän luuli, että olin mennyt yöksi Ilonan luo.
Puhelun loputtua katsoin vastaanottamani viestit ja muutaman vastaamattoman puhelun. Sekään ei ollut iso yllätys, kun kaikki kahdeksan viestiä ja kolme puhelua olivat Ilonalta. Jokainen viesti sisälsi kirjoitusvirheitä enemmän kuin laki salli. Ilmeisesti paras kaverini oli kuitenkin viettänyt elämänsä parhaan illan ikinä. Toivoin todella, että hän oli edelleen samaa mieltä siitä. Hämmästyin huomatessani kellon olevan jo puoli kaksi. Iltapäivä siis.
”Mun pitäisi varmaan lähteä kotiin…” totesin alkaen etsiä loppuja vaatteitani ja tavaroitani tunkien niitä hätäisesti laukkuuni.
”Voit sä olla täälläkin, jos sä haluat”, Miro yritti, mutta olin jo raottanut hänen huoneensa oven.
”En mä voi. Mun pitää mennä käymään kotona ja sitten Ilonan luona. Jos se nyt edes on löytänyt itseään kotiin”, suljin oven perässäni. Kuulin kuinka Miro yritti vielä sanoa jotain, mutta en pysähtynyt tai mennyt takaisin.
Ulos päästyäni avasin pyöräni lukon ja polkaisin pyörän nopeasti liikkeelle. Jälleen kerran väistelin leluja sekä koiria, mutta pikkutenavat olivat koloissaan piilossa. Paljain jaloin oli vaikea polkea pyörää, korkkarini olin tunkenut muiden tavaroiden sekaan laukkuuni, joka nyt oli räjähdyspisteessä. Pyöräillessäni uimarannan ohitse, katselin laituria. Toivottavasti kukaan ei hyppäisi laiturin päästä veteen, koska hyppytorni oli siellä jossain edelleen.
Alle vartissa olin kotona, en nimittäin ollut mikään nopeimpia pyöräilijöitä.
”Mikä paita sulla on päällä?” kuulin ennen kuin olin ehtinyt edes sisälle asti täysin. Nyt vasta kiinnitin huomiota asiaan. Tietenkin mulla oli Miron paita, en kai mä nyt märällä paidalla nukkunut yötäni!
”Öööh…” monet selitykset pyörivät mielessäni. Ilonalla ei ollut isoveljiä ja paidasta näki selvästi, että se oli poikien. ”Lainasin.”
”Keneltä?” äiti seisoi eteisen ovensuussa tukkien pakoreittini omaan huoneeseeni. Miten olinkaan voinut unohtaa vaihtaa paitaa? Ehkäpä Miro oli yrittänyt sanoa juuri siitä mulle, mutta en ollut kuunnellut. Tietenkään. Olin vain niin hemmetin tyhmä aina.
”Mirolta”, totesin. En keksinyt parempaakaan selitystä ja olin huono valehtelemaan. Ja tietenkin äiti tiesi tämän, sen verran usein olin kiinni jäänyt.
”Mitä sä siltä lainailet vaatteita? Onhan sulla omiakin!”
Huokaisin vain ja yritin päästä pois eteisestä. Se oli muutenkin ahdas paikka ja mulla oli ahtaanpaikankammo. Sekin vielä.
”Minttu hei, ootko sä kuullut siitä, että hyppytorni on mennyt paskaksi viime yönä?” Teemun ääni kuului keittiöstä. Äiti kääntyi hiukan sivuttain nähdäkseen veljeni ja samalla hetkellä mä luikahdin nopeasti pois eteisestä.
”En mä kuullut oo, mutta menin äsken siitä ohitte. Aika hienosti mennyt hajalle, keskeltä eikä tornia näkynyt enää missään”, totesin naurahtaen. En valehdellut, enhän mä mistään tai keneltäkään ollut kuullut sen kovasta kohtalosta. ”Onko sen joku rikkonut?”
”En mä usko, sehän nyt on niin vanhakin ja laho. Mä en ymmärrä, miksei kaupunki ole purkanut sitä ennemmin. Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut siinä, kun se kaatui.”
”Niinpä”, kylmät väreet juoksivat jälleen selässäni ajatellessani yöllisiä tapahtumia. ”Toivottavasti kukaan ei hyppää nyt pää edellä laiturilta. Kun se varmaan on siellä pohjassa jotenkin ikävästi.”
”Kaupunki saisi mennä onkimaan sen pois sieltä”, Teemu totesi. Hänkin oli ilmeisesti vasta herännyt, sillä veljeni istui pöydän ääressä syöden paahtoleipää. ”Ellenin bileisiinkin kuulemma tuli poliisit eilen.”
”Joo”, totesin istuutuessani vastapäätä veljeäni. Äiti oli mennyt olohuoneeseen, mutta tiesin tämän kuuntelevan sieltä korvat höröllä keskusteluamme.  Ehkä hänestä olisi pitänyt tulla vaikka salapoliisi mieluummin kuin joku konttorirotta.
”Olitko sä siellä?” Teemu kysyi, mutta tajusi irvistyksestäni tehneensä virheen. Kuulimme kuinka äiti nousi jo sohvalta ylös ja ryki kurkkuaan selväksi. Ilmeisesti valmistautuen saarnaamaan mulle.
”En.”
”No hyvä, kiltti tyttö”, Teemu sanoi pidätellen nauruaan selvästi. Tämän vuoksi pidin veljestäni. Meillä oli sanaton sopimus siitä, ettemme ilmiantaisi toinen toistamme mistään viikonlopun vietoista äidille. ”Siellä oli kuulemma ollu paljon porukkaa.”
”Mitä ihme puskaradiota sä kuuntelet, kun tiedät kaikesta kaiken? Ja näyttää siltä, et oisit just vasta heränny”, naurahdin helpottuneena. Äiti käveli keittiön läpi kodinhoitohuoneeseen mulkoillen meitä molempia murhaavasti. Päätin itsekin syödä jotain huomatessani mahani protestoivan kovaäänisesti.
”Tai sitten en ole mennyt vielä edes nukkumaan”, Teemu totesi leikkisästi.
”No sekin tietenkin voi olla hyvin mahdollista. Kuitenkin pelannut vaan koko yön jotain”, virnistin suu täynnä leipää. Kotona en jaksanut välittää hyvistä käytöstavoista, kuten ruokasuussa puhumisesta.
”Ehkä, ehkä en”, veljeni hymähti. Teemullakin oli ruskeat silmät kuten mulla ja isällä. Joonaksella taas oli vihreät niin kuin äidillä. ”Mitä sä meinaat juhannuksena?”
”Ajateltiin mennä Kimin mökille porukalla, mutta…” totesin irvistäen ja Teemu nyökkäsi vastaukseksi. Hän tiesi aivan yhtä hyvin kuin mäkin, mikä oli aina tiellä, kun suunnitteli jotain kivaa kavereiden kesken. Äiti.
”Mäkin ajattelin olla kavereiden kanssa”, Teemu totesi korottaen tarkoituksellisesti ääntään hiukan kovemmaksi, että äiti varmasti kuulisi sen kodinhoitohuoneeseen. ”Ja Joonaskin sanoi eilen jotain siihen suuntaan. Tai siis, ettei tulisi tänä vuonna mökille meidän kanssa.”
”Kertokaa nyt, onko meidän perheessä joku vika, kun ette kukaan halua viettää enää juhannusta yhdessä?” äidin lähes itkuinen ääni kuului, kun tämä astui takaisin keittiöön tuijottaen meitä kumpaakin syyttävästi.
”Ei ole”, totesimme Teemun kanssa molemmat yhtä aikaa. Katsoimme toisiamme jakaen katseen, jollaisia olimme Teemun kanssa vaihtaneet aivan pienestä asti. Olin tullut Teemun kanssa aina paremmin toimeen kuin Joonaksen, joka oli mua neljä vuotta vanhempi.
”Äiti kuule. Yritä ymmärtää, että Joonas on jo 20! Ja Minttukin on 16 ja mä 17”, Teemu yritti rauhoitella tilannetta. Äiti näytti siltä, kuin voisi minä hetkenä hyvänsä pillahtaa itkuun kuin mikäkin pikku lapsi. ”Me ei olla enää 10. Minttukin alkaa olla jo siinä iässä, että sekin alkaa itsenäistyä. On ihan luonnollista, että lapset etääntyy vanhemmista ja lähentyy kavereiden kanssa. Niin psykan kirjassakin sanottiin!”
En voinut kuin naurahtaa Teemun selitykselle. Mulle tuli heti tästä mieleen Ilona, joka luennoi mulle ja muille aina juuri samalla tavalla. Äiti tietenkin otti nauruni henkilökohtaisena hyökkäyksenä häntä vastaan ja ennen kuin Teemu ehti alkaa luennoimaan uudelleen, äiti oli jo lähtenyt. Kuulimme vain, kuinka äidin ja isän makuuhuoneen ovi kolahti kiinni.
”Kyllä se siitä”, Teemu vakuutti. Tiesin, että veljeni oli oikeassa. Äiti teki aina noin, kun faktat lyötiin hänen nenänsä alle.
”Mä menen katsomaan Ilonaa”, muistin yhtäkkiä. Kello oli jo kolme. Nousin nopeasti pöydän äärestä.
”Etkö sä vaihtaisi ensin vaatteita?” Teemu kysyi kiinnostuneena katsellen mua päästä varpaisiin, kun seisoin keskellä keittiötä. Mulla ei ollut kuin Miron t-paita ja mustat legginssini, jotka olivat polvesta revenneet. Luultavasti siinä, kun juoksimme poliiseja karkuun ja kompastuin.
”Jotain vikaa vai?” kysyin tajuten itsekin miten epätyylikkäältä näytin. Käännyin kuitenkin ja juoksin nopeasti yläkertaan omaan huoneeseeni. Kaikeksi onnekseni vaatteita ei tarvinnut etsiä kauaa, kun kerran ne makasivat kaikki yhä hujan hajan huoneeni lattialla. Puin ylleni ensimmäisenä käteen osuvat vaatteet, enkä edes miettinyt miten ne sopivat yhteen. En nyt kuitenkaan tällä hetkellä olisi menossa iskemään kesämiestä. Ei mun tarvitsisi yrittää, tai ainakin niin mä uskoin.
”Moikka!” kuulin Teemun huutavan, kun vihdoin ja viimein pääsin eteiseen. Vastasin nopeasti ja juoksin pyörälleni. En tiennyt kuuluiko mun olla huolissani Ilonasta ja miksi, mutta olin kuitenkin. Ja paljon.

Hetken kuluttua olin koputtelemassa Ilonan kotioveen. Kukaan ei tullut avaamaan. Ovi kuitenkaan ei ollut lukossa.  Päätin kuitenkin ettei olisi kovin kauheaa jos menisin moikkaamaan Ilonaa ilman kutsua astua sisään.
Talossa oli hiljaista. Aivan kuin ketään ei olisi kotona. Olin kuitenkin varma siitä, sillä Ilonan koko perhe, mukaan lukien tämä itse, oli vainoharhaista porukkaa. Ovet olivat lukossa aina, jos he eivät olleet kotona. Joskus jopa silloinkin, vaikka olivatkin. Asuimme melko pienellä paikkakunnalla, joten ovien lukitseminen päiväsaikaan ei ollut mikään välttämättömyys.
Yritin kävellä mahdollisimman äänettömästi yläkertaan, missä Ilonan huone oli. En tahtonut kenenkään käräyttävän mua hiippailusta kodissaan. Vaikka kaikki tunsivatkin mut hyvin, ajatus ei silti ollut kamalan mukava. Pääsin kuitenkin kenenkään huomaamatta Ilonan huoneen ovelle. Koputin varovasti tummaan oveen. Ei vastausta. Raotin varovasti ovea. Oli unohtanut Ilonan oven narisevan kovaäänisesti, eikä se tietenkään tehnyt asiassa poikkeusta. Näin miten Ilona säpsähti sängystään ja tuijotti mua kauhuissaan.
”Moi”, tervehdin astuen kunnolla sisälle. Yritin hymyillä anteeksipyytävästi.
”Mitä sä täällä teet?” Ilona kysyi itkuisella äänellä. Hän näytti siltä, kuin olisi itkenyt useammankin tunnin.
”Ajattelin tulla kysymään millainen sun elämäsi paras ilta oli”, hymähdin istuutuen Ilonan sängylle vastapäätä tätä. Oli käynyt vähän niin kuin olin pelännytkin; ilta ei tainnut olla enää niin kiva näin aamulla mietittynä.
”Se oli mun elämän paras ilta!” Ilona aloitti pyyhkien kyyneleitänsä. Itkuisuus oli kuin poispyyhkäisty, enkä osannut kuin tuijottaa tätä hämmästyneenä.
”Miks sä sitten itket?” sain sanat jotenkin suustani ulos, vaikkei se helppoa ollutkaan. Olin ollut aivan varma, että jokin oli mennyt pieleen Ilonan ja tuntemattoman pojan välillä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muistanut.
”Äiti näki Tatun, eikä kamalasti innostunut…” Ilona totesi murheellisesti. Katselin kummastuneena kaveriani. Olin ollut huolissani Ilonasta ja tässä oli lopputulos. ”Mut Tatu on oikeesti tosi ihana! Mentiin sen kämpille illalla just vähän ennen kuin ne poliisit tuli.”
”Mitäs te teitte?” yritin esittää kiinnostunutta vaikka en ollutkaan ihan varma haluaisinko tietää sittenkään ihan kaikkea.
”Eka kerta ja seksi on yliarvostettuja juttuja”, paras kaverini töksäytti suoraan katsellen mua voitonriemuisesti. En ollut varautunut ihan tällaiseen paljastukseen heti aluksi.
”Mitäh?” älähdin ja Ilona vain hihitteli. Hänen kaulansa oli täynnä isoja ja pieniä punaisia laikkuja. Pääasiassa isoja.
”No niin, niin! Oikeasti se oli aivan ihanaa, eikä haitannut vaikka mä en osannutkaan paljon mitään! Tatu oli niin ihana ja täydellinen!” Ilona selitti siniset silmät loistaen onnesta. ”Me-”
”Mä en halua tietää ihan kaikkea”, keskeytin julmasti selityksen. Välitin kuitenkin sen verran omasta vähästä jäljellä olevasta mielenterveydestäni.  ”Seurusteletteko te siis nyt vai tapailette vasta?”
”Tapaillaan. Meillä on treffit illalla!” en vain pystynyt olemaan aivan yhtä riemuissani asiasta kuin Ilona.
”Miten vanha Tatu on? Ainakin sillä vissiin on auto ja oma kämppä”, kysyin varovasti. Jos poika, tai mies, olisi täyttänyt tänä vuonna vaikka sen 18, niin en näkisi asiassa mitään kovin suurta ongelmaa.
”24. Äiti ei todellakaan innostunut, kun vahingossa lipsautin ristikuulustelussa. Kun se näki, että Tatu toi mut kotiin, niin totta kai se tajusi ettei se ole ihan saman ikäinen kuin mä.”
”24?!” parkaisin. Ymmärsin ihan täysin Ilonan äitiä, ensimmäistä kertaa ikinä sinä aikana, kun olimme Ilonan kanssa olleet kavereita. ”Eihän teillä ole kuin… öö kahdeksan vuotta ikäeroa!”
”Niinpä! Mä en tajua miksei äiti ymmärtänyt mua!” Ilona selitti tajuamatta pointtiani selvästikään aivan täysin. ”Ikähän on vain numeroita. Eikä se kahdeksan vuotta ole niin paha, eihän sustakaan?”
”No, jos rehellisiä ollaan… Niin kyllä, musta se on aika iso ikäero”, yritin, vaikka tiesin Ilonan ainoastaan loukkaantuvan mulle. ”Mieti nyt, se haluaa parin vuoden päästä perustaa perheen ja se tietää vauvoja. Mutta sähän oletkin vielä lukiossa silloin… Teillä vaan on vähän eri elämän tilanteen, tiesithän sä sen?”
”Älä viitsi olla tuollainen!” Ilona puuskahti loukkaantuneena, kun en ollutkaan ihan yhtä onnellinen kuin hän. ”Oot vain kateellinen!”
”No itse asiassa mä en ole kateellinen”, totesin hivuttautuen hiukan kauemmas sängyllä Ilonasta. Tämä oli sen verran arvaamaton luonne suuttuessaan. Ja nyt näytti pahasti siltä, että Ilona mitä luultavimmin suuttuisi mulle ja pahasti. ”Mulle riittää ihan oman ikäiset jätkät.”
”No ei näytä kelpaavan!”
”Miten niin ei?” hämmästyin. Ilona oli muuttunut yhdessä yössä aivan erilaiseksi ihmiseksi kuin olin muistanutkaan.
”No Miro on suhun aivan kusessa, kyllä sen huomaa vähän tyhmempikin!” Ilona tokaisi mulkoillen mua murhaavasti vaaleiden kulmiensa alta sinisillä silmillään. ”Mutta ai niin, sähän et sitä usko! Sun mielestä on kai vaan kiva rypeä itsesäälissä ja valittaa, miten kukaan ei tykkää susta? Toi sun älytön pessimistisyytes alkaa pikku hiljaa ärsyttämään! Miks pitää valittaa, jos voisi ihan yhtä hyvin tehdä asialle jotain? Sä tiedät, että sä saisit vaikka kenet, mutta silti susta on vaan kivempaa itkeä yksin surullista kohtaloas ja kerätä kaikki säälipisteet!”
”No kylläpäs uskon! Älä jaksa olla tuollainen!” huudahdin loukkaantuneena. Ei ollut reilua Ilonalta sanoa noin, koska tämä varmasti tiesi tuollaisten kommenttien sattuvan. Ei ollut mun syy, että olin pessimisti enkä uskonut kenenkään pojan olevan kusessa muhun. ”Sä et puhuis noin, jos sua kiinnostaisi mitä mullekin on sattunut eilen illalla. Et sä ole ainut, jolla on ollut kiva ilta!”
Kommenttini selvästi kiinnitti enemmän kuin tarpeeksi Ilonan huomiota, mitä olin kyllä toisaalta hakenutkin. Nousin kuitenkin mielenosoituksellisesti pois tämän sängyltä ja lähdin marssimaan ovea kohti nenä pystyssä. Ilona yritti huutaa mun perään ties mitä, mutta suljin korvani niiltä. Vihasin sitä, kun Ilona teki riidellessämme aina samalla tavalla, veti esiin heikkouteni. Ja ne olivat sellaisia asioita, joille en yksinkertaisesti vain voinut mitään, vaikka olin vuosien varrella yrittänyt monesti.  
Olin melkein astunut ulos ovesta, kun Ilona vihdoin sai mut kiinni.
”Minttu hei!” Ilona yritti repien mua kädestä takaisin sisälle. ”Anteeks!”
”Sä teet aina noin ja sitten se on vain kuitattu, kun pyydät kerran anteeksi?” kysyi halveksien. Ilona ärsytti mua tänään jotenkin todella paljon. Enkä edes tiennyt miksi, mutta ärsytti silti. ”Ei se vaan mene niin.”
”Mä luulin, että me ollaan kavereita!” Ilona kiljui ja tämän ääni oli vähällä särkyä, kun ensimmäiset kyyneleet alkoivat valua tämän poskille. ”Parhaita kavereita!”
”Niin me ollaankin-”
”Etkö sä vaan kestä sitä, kun mä olen onnellinen?” Ilona parkui pitäen yhä tiukasti ranteestani kiinni aivan kuin karkaisin minä hetkenä hyvänsä ikuisiksi ajoiksi.
”Tai sitten sä et edes anna mun kertoa olenko mä onnellinen? Ja totta helvetissä mäkin joskus olen onnellinen!” tämä toteamukseni sai Ilonan hiljenemään hetkeksi. En ikinä saanut suun vuoroa kertoa, mitä kivaa mulle oli sattunut. Aina Ilonan asiat olivat menneet edelle. Kuten tänäänkin olisimme varmasti puineet vain muutaman tunnin miten ihana, fantastinen ja kaikin puolin täydellinen Tatu oli. ”Alkaako kuulosta tutulta? Koska sellainen sä olet, Ilona. Aina. Ihan sama mitä sulle on sattunut, mutta sun asiat on kuitenkin kaikista tärkeimmät! ”
Ote kädessäni löystyi ja käytin tilanteen hyväkseni. Pujahdin nopeasti ulos ovesta ja läimäytin sen kiinni perässäni. Ikkunoiden lakattua helisemästä, kuulin kuinka Ilona parkui ja kirosi sisällä talossa. Otin kuitenkin vain pyöräni ja lähdin matkaan, katsomatta kertaakaan taakseni.
 Polkiessani kotiin päin sain kuitenkin Kimiltä viestin, jossa tämä pyysi mua tulemaan hänen, Veetin ja Miron kanssa istumaan muuten vain puistoon viettämään aikaa ja juttelemaan. Yleensä bileiden jälkeen kävimme aina tapahtumia läpi porukalla. Vastasin myöntävästi kutsuun ja käännyin seuraavasta risteyksestä eri suuntaan kuin jos olisin ollut matkalla kotiin.

”Missä Ilona on? Mä luulin, että te tulette yhdessä”, Kim hämmästyi, kun saavuin paikalle kaataen pyöräni näyttävästi nurmikolle. Itse asiassa se oli Teemun vanha pyörä, mutta en antanut sen häiritä sen enempää. Pojat makasivat aurinkoon levitetyllä punaisella viltillä. Veeti ja Miro olivat molemmat riisuneet paitansa ruskettuakseen kunnolla, Kim taas yritti vältellä mahdollisuuksien mukaan värin saamista iholle. Nytkin hän istui mustat pillifarkut jalassa ja musta bändipaita päällään.
”Ööh… Kotona varmaan. Sillä on illalla treffit sen ihanan tulevan poikaystävän kanssa”, totesin kommentoimatta mitenkään Kimin viimeiseen lauseeseen. ”Eikö sulla ole Kim yhtään kuuma?”
”Vähän…” poika virnisti pyyhkäisten kuin sanojensa vahvistukseksi muutaman hikipisaran pois otsaltaan.
”Kannattaisi kesäisin olla joku muu kuin emo”, Veeti totesi maaten vatsallaan mustat aurinkolasit silmillään.
”Mä ajattelin käydä ottamassa syksyllä snake bitesit”, Kim ilmoitti välittämättä Veetin kommentista sen enempää.
”Vau! Kannattaa käydä sielä missä mä otin mun napalävistyksen”, innostuin heti. Kim oli puhunut kyseisistä lävistyksistä jo useamman kuukauden ja mielestäni ne sopisivat hänelle suurella todennäköisyydellä. ”Mä haluan sitten tulla pitämään sua kädestä kiinni!”
”Mistä te puhutte?” Miro kysyi ja teki tilaa mulle viltille hänen ja Kimin väliin.
”Lävistyksistä”, totesimme Kimin kanssa samaan aikaan.
”Mä en tajua niitä”, Veeti totesi töniessään Miroa kylkeen protestiksi siitä, kun hän tippui viltiltä nurmelle.
”Veeti hei, ei me odotettukaan sulta sitä”, Kim totesi huokaisten. ”Itse asiassa me kaikki yllätyttäisiin tosi paljon, jos sä joskus osoittaisit jotain merkkejä siitä, että sä olisit tajunnut jotain.”
”Aina te vaan kiusaatte mua!” Veeti sanoi vääntäen alahuulensa rullalle. Pojallakin oli muutama fritsu kaulassaan, kuten Kimilläkin.
”Mites sen sun blondin kanssa meni?” kysyi Veetiltä, ennen kuin tämä alkaisi mököttämään enempää. Aiheen vaihdos selvästikin oli onnistunut.
”Mitäs siinä. Mentiin meille”, Veeti totesi iskien silmäänsä ilkikurisesti, eikä kukaan kysynyt enempää asiasta. Tiesimme kaikki sanomattakin mitä yön aikana oli tapahtunut.
”Entäs Kim? Miten sulla meni?” utelin seuraavaksi. Loin samalla Miroon varoittavan katseen, en haluaisi puhetta meidän illastamme. En vielä.
”Kaulasta päätellen ihan hyvin kans…” Miro totesi, jonka jälkeen poika hymyili mulle nopeasti.
”Joo…” Kim totesi, vaaleat posket olivat muuttuneet punaisiksi. Kim punastui aina todella helposti pienistäkin kiusoitteluista. ”Se oli ihan kiva.”
”Onko se bi vai homo?” kysyin kiinnostuneena. Veeti tyrskähti, jolloin loin pojan suuntaan varoittavan katseen. Kim näytti saman tien epävarmemmalta. Tiesin, ettei poika pitänyt Veetin kiusaamisesta, koska aihe oli todella hänelle arka. Veeti vain ei tuntunut käsittävän tällaisia asioita, joten en ihmetellyt kun hänellä ei vakituista tyttöystävää löytynytkään. Kukaan ei jaksanut nähdä niin suurta vaivaa, että kouluttaisi Veetistä ihan siedettävän poikaystävän.
”Bi”, Kim sai kuitenkin viimein sanottua. Odotin Veetin suunnalta jotain kommenttia, mutta kaikeksi onneksi tämä oli hiljaa.
”Miten Mintun ja Miron ilta meni? Keiden kanssa te olitte? Ette vissiin jääneet poliiseille kiinni”, Veeti alkoi kysellä ennen kuin hiljainen hetki edes ehti alkaa.
”Ei me jääty…” Miro aloitti epävarmasti samalla vilkuillen hermostuneesti mua.
”Missä te olitte?” Kim kysyi. Kim oli pojaksi todella hyvä aavistamaan tällaisia asioita. Miro vilkaisi viimeisen kerran muhun.
”Me oltiin rannassa vaan istumassa”, totesin lyhyesti. Kim katsoi meitä tietäväisenä, mutta ei sanonut sanaakaan asiasta sen jälkeen.
”Keitä poliiseille jäi kiinni?” Veeti kysyi jälleen huomaamatta merkitsevien katseiden vaihtoa.
”Ei vissiin kovin montaa. Mutta Ellen kuulemma ainakin”, Miro tiesi kertoa. Itse en ollut kuullut, että yksikään olisi jäänyt kiinni, mutta en ollutkaan käynyt vielä koneella. ”Ja joitain sen kavereita kans sieltä metsästä.”
”Ai jaa, no hyvä ettei sitten sen enempää”, totesin lyhyesti. Olimme hetken vain hiljaa. Mä otin toppini pois, sillä mulla oli siellä alla bikinien yläosa. Selkäni ainakin ruskettuisi.
”Kaikki vaan pois”, Veeti totesi saman tien ilkikurisesti huomatessaan vaatteideni vähenneen.
”Luule vaan. Mene etsimään se sun blondis jostain”, käskin ja näytin kieltäni hymyillen. ”Mä haluaisin kielilävärin.”
”Sitten sä vaan leikkisit sillä joka välissä?” Miro kysyi leikkisästi. ”Miljallakin on sellainen. Se näyttää tosi tyhmältä, kun se leikkii sillä oikeasti koko ajan.”
”No niin se kyllä näyttääkin”, totesin itsekin.  ”Mutta ois se vaan kiva.”
”Suihin otto kuulemma tuntuu kivemmalta, jos tytöllä on kielikoru”, Veeti totesi iski silmäänsä.  ”Voisi joskus etsiä jonkun tytön jolla on kielikoru….”
”Se on kyllä lävistys”, Kim huomautti voitonriemuisena siitä, kun pääsi pätemään. ”Äläkä kerro enempää sun fantasioistasi, jos mitenkään olisi vain mahdollista.”
”Käytit tietolähteenäsi jotain Demiä tai suomi24:sta?” kysyin pilkallisesti. ”Ainakin Demissä aiheesta on ollut monta keskustelua.”
”Sä se meistä oot se, joka Demittää!” Veeti puolusteli. ”Mutta miten hei se juhannus?”
”Kyllä se meille käy ainakin, että mennään sinne”, Kim totesi. ”Äiti ei edes kysellyt sen enempää keitä on tulossa. Oli heti vaan, että joo, joo, pitäkää hauskaa mutta paikkoja ei saa rikkoa.”
”Sä oletkin tuollainen hemmoteltu pikkukakara”, Miro virnisti.
”Sellaista se on, jos on ainut lapsi”, Kim naurahti. ”Sulla taitaa olla vähän eri.”
”Joo, on se jos on viisi nuorempaa veljeä ja isosisko… Mutta meillä porukat otti myös tiedon ihan rauhallisin mielin vastaan ilman sen suurempaa draamaa.”
”Mulla olis kyllä peli silloin perjantaina…” Veeti aloitti hitaasti, kuin miettien. ”Mutta ajattelin, että kai ne nyt yhden vähemmän tärkeän pelin pärjäävät ilman tähtipelaajaansa.”
”Niinpä tietenkin”, huokaisin pyöräyttäen silmiäni merkitsevästi Veetin itserakkaudelle. ”Musta tuntuu, että mä olen ainut jonka porukat ovat suoraan kivikaudelta. Äiti ei ole vieläkään samaa mieltä asiasta. Mutta mä sitten vaikka karkaan jos ei muuten.”
”Oikea asenne! Kaikissa meissä asuu pieni anarkisti… Ja vihdoin ja viimein se on pääsemässä Mintussakin esille!” Veeti virnisti saaden meidät muut nauramaan kanssaan.
”Mistä sä tuollaisia sivistyssanoja edes tiedät?” Miro hämmästeli naurun laannuttua. Yleensä Ilona hihitti viimeisimpänä muiden lopetettua, joten nyt nauru tuntui loppuneen kuin seinään.
”Te murskaatte mun itsetunnon ja itseluottamuksen täysin!” Veeti aloitti taas katsellen meitä muita sinisillä silmillään sydäntä särkevästi.
”Pienet kolhut siinä ei paljoa haittaisikaan. Ne olisi vaan ihan tervetulleita”, Kim huomautti, jolloin aloin nauraa Kimin ja Miron yhtyessä siihen. Ainoastaan Veeti yritti olla nauramatta, mutta hypättyäni istumaan pojan selän päälle ja kutitettuani häntä, oli Veetikin joutunut alistumaan naurulle.
”Tuleeko Ilona meidän kanssa sitten sinne mökille? Vai onko se sen uuden poikaystävän kanssa koko juhannuksenkin?” Miro kysyi. Vaikka kysymys oli ollut yleisesti kaikille, kaikki kuitenkin kääntyivät katsomaan mua.
”En mä tiedä!” puuskahdin. Miksi kaikki oletti, että mä tiesin aina kaiken Ilonan asioista?
”Onko teillä joku perhekriisi?” Miro kysyi kohottaen kulmiaan kysyvästi.
”Miten niin?”
”No kun yleensä sä kuitenkin edes tiedät suurin piirtein…”
”Totta helvetissä on!” tiuskaisin pojille. Vaikka eihän se ollut kenenkään heidän syynsä, että olimme riidelleet Ilonan kanssa. Silti he taas joutuivat kohteeksi, kun purin kiukkuani, jonka olin jälleen vain padonnut sisälleni.
”Mistä te nyt olette riidelleet?” Kim kysyi rauhoitellen. Kuunnellessani Kimin ääntä, tunsin miten kiukku ja ärtymys alkoivat kadota pikku hiljaa. Mä en tiedä oliko Kimillä sellainen vaikutus kaikkiin, mutta muhun ainakin oli.
”En mä tiedä. Se alkoi ihan tyhmästä jutusta…” huokaisin maaten mahallani omalla paikallani Miron ja Kimin välissä.
”Haluatko sä kertoa mistä?”
”Itse asiassa en välttämättä”, totesin irvistäen. Asia ei kuitenkaan koskenut kuin vain ja ainoastaan Ilonaa ja mua.
”Okei. Mulle voit sitten kertoa, jos siltä tuntuu”, Kim vakuutti kietoen käsivartensa mun hartioiden yli ja puristi mua nopeasti itseään vasten. Nojasin vain pääni käsiini ruskeiden hiuksien valuessa verhona kasvoilleni.
Puistossa oli paljon muitakin auringonpalvojia. Itse en välittänyt kovin paljon ruskettumisesta, koska olin muutenkin hiukan ruskeampi ympäri vuoden kuin muut. Olin varmaan adoptoitu jostain Afrikasta, mutta sitä ei oltu vain tähänkään päivään mennessä kerrottu mulle.
”Mun pitäis lähteä jalkkisharkkoihin”, Miro huomasi yllättäen ja nousi viltiltä. ”Ootko sä Veeti tulossa tänään meidän harkkoihin?”
”Mä en ole itse asiassa ihan varma”, Veeti totesi kääntyen selälleen viltillä, kun vihdoin ja viimein tilaa vapautui tarpeeksi liikkumiseen. ”Voisin tullakin.”
”Mennään samaa?” Miro ehdotti vetäessään valkoista t-paitaansa ylleen. Veeti nyökkäsi vastaukseksi, mutta hän ei vaivautunut pukemaan paitaansa.
”Veeti! Paita päälle!” aloin heti härnäämään toista. ”Ei tuollaista sikspäkkiä kehtaa näyttää missään!”
Veeti vain virnisti ilkikurisesti ja alkoi esitellä hauiksiaan. Tosi asiassa Veetillä oli ihan esittelykelpoiset vatsalihakset kuten Mirollakin. Mutta vain Veeti tiesi sen itsekin.
”Moikka!” Miro huikkasi nostaessaan pyöränsä nurmelta. En olisi halunnut, että poika lähti, mutta en voinut sanoa sitä ääneen. Tyydyin vain vilkuttamaan molemmille pojille tasapuolisesti.
Jäimme kahden Kimin kanssa istumaan viltille aurinkoon.
”Onko teillä jotain Miron kanssa?” Kim kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. En kääntänyt katsetta pois nauravista pikkulapsista, jotka pelasivat jalkapalloa. Kim ei hoputtanut vastauksen kanssa, kuten ei yleensäkään. En ollut ikinä tavannut parempaa kuuntelijaa, kuin mitä Kim oli ja oli aina ollut. Ilona taas hoputti aina vastaamisen kanssa ja veti omat johtopäätöksensä, jotka eivät koskaan osuneet oikeaan. Siksi halusin useimmiten puhua joistain ongelmistani mieluummin Kimin kuin Ilonan kanssa. Vaikka eihän se reilua ollut, olihan Ilona kuitenkin paras kaverini.
”Mä en tiedä”, totesin vihdoin ja viimein hiljaisella äänellä.
”Kyllä se siitä. Eikö sulla ole laulutunti tänään?” Kim kysyi huvittuneena katsottuaan kelloaan. Se oli jo puoli viisi. En ymmärtänyt mihin tunnit olivat kadonneet tämän päivän osalta.
”Niin onkin! Ei hitto!” kirosin etsiessäni toppiani. Miten olin voinut unohtaa laulutuntini? ”Oot paras, Kim! Kiitos ja moikka!”