3. luku

”Minttu! Älä yhtään yritä luikkia omaan huoneeseesi!” kuulin äidin käskevän äänen olohuoneesta. Olin ehtinyt juuri ja juuri portaiden puoleen väliin asti. Lannistuneena epäonnistuneesta livahduksestani omaan huoneeseeni, raahustin olohuoneeseen. Äiti ja isä istuivat nahkasohvallamme, eri päissä kuten normaalisti. En varmaan ikinä ollut nähnyt vanhempieni istuvan sohvalla lähekkäin, puhumattakaan mistään sen suuremmasta tunteiden osoituksesta. Mutta ehkä äidin mielestä jatkuva nalkuttaminen oli suurtakin rakkauden osoittamista. Ehkä vanhemmissani löytyi vika siihen, miksi mustakin oli tullut näin tunnevammainen.
”Moi”, totesin etsien huoletonta sävyä ääneeni. En suuremmin pitänyt näistä tilanteista, kun piti jutella äidin kanssa. Isä oli vielä ihan siedettävä, ainakin suurimmaksi osaksi aikaa.
”Missäs sä olet ollut?” ristikuulustelu oli siis alkamassa, sen huomasi äänensävystä, jota äiti käytti vain ja ainoastaan niissä tilanteissa.
”Laulutunnilla, Miron kans käytiin jäätelöllä ja sitten oltiin Miron luona”, luettelin. Mietin, milloin mainitsisin edesmenneen pyöräni julman kohtalon.
”Mitä sä Miron luona?” isä kysyi tietäväinen ilme kasvoillaan.
”No, sielä nyt oli Ilona, Veeti ja Kimkin, niin ajattelin itsekin olla sielä…”
”Miksi sulla kesti näin kauan tulla?” äiti tivasi. Vilkaisin puhelimeni kelloa, joka näytti vähän vaille kymmenentä.
”No tuota noin… mun pyörä vähä niin kuin levisi tielle ja tulin sitten Ilonan tarakalla”, totesin varovasti yrittäen olla irvistämättä. Kuulin miten äiti haukkoi henkeään. ”Niin, niin, kyllä mä tiedän, että saan ostaa oman pyöräni. Mutta äiti hei, se oli jo vanha pyörä. Jos se on ollut jo Teemulla ja Joonaksellakin. Eikä sitä silloinkaan varmaa ihan uutena ostettu…”
”Varastossa on varmaan vielä Teemun pyörä. Ei sillä ole kovin paljoa ajattu sen jälkeen, kun Teemu sai mopokortin”, isä totesi äidin vaihtaen hätäisesti kanavaa televisiossa. Ilmeisesti ohjelma, mitä he katsoivat, oli käynyt liian siveettömäksi tai väkivaltaiseksi äidin makuun. Arvasin osuneeni oikeaan, kun huomasin äitini helpottuneen ilmeen, kun maikkarilta tuli kymppiuutisten tunnari, joka ilmoitti ohjelman pian alkavan.
”Äiti hei, mä en ole enää 10. Mun mielestä yhdeksän on vähäsen liian aikainen kotiintulo aika mun ikäisille. Varsinkin näin lomalla”, yritin puolustella huomatessani murhaavat katseet sohvan nurkasta.
”Mutta sä et tiedä vielä, että mitä kaikkea pahaa maailmassa voi tapahtua sinun ikäisellesi tytölle!” äiti huusi perustellessa kantaansa kuluneella argumentillaan, tiesin ettei hän oikeasti tiennyt tavanomaisista nuorten vapaa-ajan viettotavoista juuri mitään. Tai ei ainakaan mitä mä tein.
”Kyllä mä tiedän. Ja onhan Joonaksestakin jotain tullut, vaikkei se ollutkaa mikään enkeli mun ikäisenä”, huomautin hymyillen isälle, joka vastasi hymyyni. Hänen kanssaan olimme jo toisinaan samalla aaltopituudella. ”Mut mä menisin nyt nukkumaan, vai oliko sulla vielä jotain asiaa?”
”Muista pestä hampaat.”
Lähdin omaan huoneeseeni yläkertaan. Huokaisin raskaasti. Äiti kuvitteli ilmeisesti mun olevan vielä vaippaiässä tai jotain muuta vastaavaa.

”Ellenin luona on perjantaina bileet”, Ilona selitti puhelimessa torstai-iltana. Kello oli vähän yli puolen yön ja juhannukseen olisi vielä reilu viikko, onneksi.  Äiti ei ollut vieläkään lämmennyt idealleni lähteä viettämään juhannusta kavereiden kanssa, olin yrittänyt päivällä ehdottaa uudelleen. Olin ainoastaan saanut kuulla miten siveetöntä se olisi, kun olimme ilman aikuisten valvontaa viidestään, miten juhannuksena ihmiset hukkui, ajoi kännissä ja niin edelleen. Olin kuitenkin huomauttanut viettäneemme ennenkin öitä samassa talossa ilman aikuisten valvontaan. Äiti luonnollisesti ei asiasta sen suuremmin ollut innostunut, kuten arvata saattoi. Ei, emme aikoisi juoda. Ei, emme hukkuisi. Ei, me emme myöskään varastaisi autoa, koska kenelläkään meistä ei vielä korttia ollut. Juhannuksesta tulisi siis rauhallinen, turvallinen ja kaikin puolin äidin kriteerit täyttävä. Tai jotain sinne päin.
”Mennäänkö?” kysyin kiinnostuneena. Olimme vähäsen laiskoja, asuimme alle puolen kilometrin päässä toisistamme ja silti soittelimme lähes päivittäin.
”Voisihan sinne mennä käymässä. Siellä on varmaa tosi paljon porukkaa, ainakin Ellen mainosti sitä Facebookissa”, Ilona naurahti langan toisessa päässä. ”Eli isot kemut tulossa. Ja luultavasti poliisit.”
”Sinne siis”, totesin. ”Mut mä en kyllä varmaan sitten juo paljon mitään, kun kerta pitää säästää rahaa juhannukseen.”
”Joo, en mäkään ajatellut. Ehkä vähän…”
Eli siis hihityskohtauksia tiedossa. Ilona ei ollut ikinä tarvinnut paljoa alkoholia saadakseen päätään sekaisin. Tavallaan olin kateellinen hänelle, hän säästi niin paljon rahaa ostaessaan juomiaan. Itse tarvitsin muutaman enemmän päästäkseni kunnolla humalaan. Mutta yleensä en kyllä edes harrastanut humalahakuista juomista, toisin kuin Ilona ja muut.
”Onko pojat tulossa?” kysyin. Makasin jo pehmeällä sängylläni mukavasti.
”Mä en tiedä. Ajattelin soittaa Veetille varmaan seuraavaksi”, Ilona selitti. Kuulin tämän äänestä selvästi innostusta. ”Mites Miron kanssa?”
”Häh? Mitä sä selität?” kysyi naurahtaen epävarmasti. Ilona oli varmasti ollut auringossa tapansa mukaan liikaa tänään ja tulisi huomenna bileisiin punaisena, kuin keitetty rapu.
”Eeeen mitäään”, sävy kuitenkin oli erittäin vihjaileva. ”Kyllä sä sen vielä joku päivä huomaat.”
”Jahas. Älä sitten vain kerro”, mutisin muka loukkaantuneena. ”En olisikaan halunnut tietää!”
”Meille vai teille huomenna?” Ilona jatkoi vihjailevaan sävyynsä. Pystyin kuvittelemaan hänen ilmeensä mielessäni. ”Siis laittautumaan ennen bileitä.”
”Aa, joo. Tuu vaikka meille, niin mennään tästä sitten. Mä saan kai Teemun vanhan pyörän, niin ettei sun tarvitse viedä mua taas. Mutta nähdään!”
”Nähdään. Ja kauniita unia ja oman kullan kuvia!” Ilona hihkaisi nopeasti ilkikurisesti.
”Turpa kiinni”, murahdin painaessani punaista luurin kuvaa suureleisesti.
Lähes saman tien laskettuani puhelimen kädestäni, se ilmoitti vaativalla piippauksellan vastaanottaneensa yhden uuden viestin. Viesti oli Mirolta, jossa poika kysyi olenko menossa Ellenin bileisiin. Ilmeisesti tieto oli tavoittanut pojat jo ennen kuin Ilona ehtisi edes soittaa Veetille. Vastasin myöntävästi viestiin. Miron toivotettua vielä hyvät yöt ja näkemisiin huomiseen asti, laskin pääni tyynylle ja nukahdin melkein saman tien.

”Muru hei, takki auki, täältä tulee hauki, joka susta tykkää!” Ilona lauleskeli avatessaan huoneeni oven. Parhaana kaverinani olin antanut hänelle luvan meille tullessaan olla koputtelematta turhia. Veeti, Kim tai Miro eivät kuitenkaan olleet tätä etuoikeutta saaneet, syystä että äitini ei pitänyt suuremmin heistä. Varsinkaan Veetistä, jostain syystä.
”Mä vihaan tuota biisiä”, totesin kääntyen tietokonepöytäni äärestä. Ilona istahti muina miehinä sängylleni sen erityisemmin asiasta lupia kyselemättä. ”Tai ei siinä muuten mitää vikaa ole, mutta just toi Mariskan osuus siinä kertosäkeistössä on niin paska.”
”Oot kyllä oikeessa. Mutta sitä kuulee joka paikassa nykyään ihan koko ajan”, Ilonakin totesi laskiessaan laukkunsa lattialle, kolahduksen saattelemana. ”Mitä sä ajattelit pistää päälle tänään?”
”Itse asiassa… mä en tiedä”, hymähdin kävellessäni vaatekaapilleni. Avasin sen ja olin jäädä vaatevyöryn alle, kuten tavallista. Tällä kertaa olin kuitenkin unohtanut sellaisen riskitekijän. Onnistuin kuitenkin estämään sen aivan viime hetkellä sulkemalla kaapin oven.
”Millä sä meinaat saada vaatteet sieltä?” Ilona kysyi nauraen. Katsoin vaan murhaavasti tämän päälle. ”Sun pitäis järjestää sun kaappias vähän.”
”No shit Sherlock!” puuskahdin. Siirryin kaapin oven taakse ja avasin sen. Vaatteet valuivat kaikki lattialle kauheana vyörynä. Ilona säntäsi penkomaan heti valtavaa kasaa.
”Sä et käytä näistä puoliakaan! Mikset sä vie näitä vaikka kirpparille?”
”Koska mulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta”, huokaisin potkiessani turhautuneena kasaa leveämmälle alueelle huoneessani. Kun vaatteet olisivat tarpeeksi suurella alalla, voisin edes yrittää löytää jotain päälle pantavaa.
”Mieti, susta tulis rikas!” Ilona selitti etsien hänkin sieltä jotain viskoen vaatteita lattialle. ”Mutta sitä ennen sä antaisit mun käydä nämä läpi ja ottaa mitä haluan.”
”Kuka sua nytkään estää?” kysyin löytäessäni valkoisen toppini, jota olin etsinyt. Totta kai se oli ollut alimmaisena.
”Viikonlopun aikana katotaan näitä sitten vähän, ok?” Ilona kysyi heittäen vaalean sinisen topin mulle. ”Laita ne. Ja sitten jotkut legginssit. Se on kuule muotia nykyään juoksennella ympäri kyliä ilman kunnon housuja.”

Meillä meni ennätyksellinen puolitoista tuntia meikkaamiseen, pukeutumiseen ja hiusten laittoon. Jos olisimme olleet molemmat yksin valmistautumassa, aikaa olisi kulunut varmasti puolet vähemmän. Nyt kuitenkin riehuimme ja pelleilimme suurimman osan ajasta.
Olin Ilonan hienovaraisesta pyynnöstä laittanut sitten vaalean sinisen toppini alle ja valkoisen päälle, sekä mustat legginssit. Itse en arvostanut suuresti kunnon housujen puutetta, mutta Ilonan vakuuttaessa niiden sopivan hyvin mulle, olin myöntynyt.
”Oikeasti, mä olen kateellinen sulle!” Ilona vinkui, kun olimme päässeet eteiseen ja laitoimme korkkareita jalkoihin. Ilonakin oli tällä kertaa korkkarituulella. ”Sä olet niin nätti! Sun hiukset on ihanasti kiharalla, joka tietenkin johtuu jostain ammattikampaajasta, kuten musta. Ja miks sä olet noin laiha ja kaunis ja sulla on ihanat ruskeat silmät?”
”Höpöhöpö. Sä meistä nätimpi olet. Ja sä kyllä laitoit mun hiukset kivasti, kiitos kultaseni”, sanoin suukottaen parasta kaveriani poskelle nopeasti. ”Sä viet kaikki miehet, eikä mulle jää mitään!”
”Paitsi Miro”, Ilona vinkkasi avaten oven ja sujahtaen ulos ennen kuin ehdin huitaisemaan häntä leikilläni olkapäähän.
”Mä meen nyt, moikka! Tuun joskus!” huikkasin vielä keittiöön ja luikin nopeasti ulos ennen kuin äiti ehtisi esittämään näkemyksiään kotiintuloajoista ja muista vastaavista vallitsevista ilmiöistä.

Ellen asui melko kaukana meistä. Matkaa oli lähes neljä kilometriä, mutta Ilonan kanssa se ei ollut ongelma.
”Voitaisiin iskeä tänään kesäheilat”, Ilona virnisti polkiessaan vierelläni metsätiellä.
”Vois kyllä olla paikallaan”, totesin iskien silmääni ovelasti. Tavoitteemme oli iskeä miehet kesäksi joka vuosi, mutta tähän asti se oli aina unohtunut joka ainut kerta.
Puut alkoivat harventua ja musiikista kuului jo bassojumputus.  Ellen asui pienellä asuinalueella vaaleansinisessä kaksikerroksisessa talossa. Sinne oli helppo löytää jo ainoastaan musiikkia seuraamalla.
”Täällä on ihan kivasti porukkaa”, huomautin, kun olimme päässeet perille. Lukitsin Ilonan ja mun pyörän yhteen samalla vaijerilukolla. Ei ainakaan varastettaisi ihan ensimmäisenä,  mietin katsellessani hujan hajan lojuvia, lukitsemattomia pyöriä Ellenin pihassa.
”Luonnollisesti”, Ilona virnisti avaten ensimmäisen siideritölkkinsä. ”Nämä on kuitenkin Ellenin bileet, daa?”
Naurahdin kaverilleni. Ulkona notkui monta tuttua ihmistä, kuka enemmän juoneena, kuka vähemmän.
Ellen oli saman ikäinen kuin mä. Oli ollut yläasteen kiistaton draamakuningatar. Perinteinen teinilissu siis, blondattuine hiuksineen ja ylimeikattuine kasvoineen. Itse en kamalasti ollut Ellenin kanssa tekemisissä ollut, mutta en antanut sen häiritä. Jos kaikki oli kutsuttu Facebookissa, en nähnyt tulemistani mitenkään suurena ongelmana.
”Mennään etsimään pojat”, Ilona päätti tarttuen käteeni lujasti, etten pääsisi vahingossakaan karkuun.
”No mennään sitten”, naurahdin kaverini vetäessä mua taloon sisälle.
Kun astuin sisälle taloon, kamala lämpöaalto hyökkäsi päälleni tuntematta armoa. Ulkona oli kyllä ihan sopivan lämmin, lähes kaksikymmentä astetta. Mutta sisätiloissa oli vähintään tuplaten lämpimämpää. Ihmisiä oli joka puolella.
”Minttuuuu! Ilonaaaa!” kuulin tutun huudahduksen takaani ja kiepsahdin nopeasti ympäri. Kim sulki meidät molemmat halaukseen. ”Kiva nähdä teitäkin!”
”Samoin!” huusin metelin yli nauraen. ”Mihin sä olet Veetin jättänyt?”
”Meni iskemään jotain blondia”, Kim virnisti tietäväisesti osoittaen peukalollaan taakseen. Vilkaisimme Ilonan kanssa molemmat Kimin ohitse nähdäksemme mitä siellä tapahtui. Ja kuinka ollakaan, Veetin kaulassa todellakin roikkui jo joku blondi.
”No grau”, Ilona virnisti kääntäen katseensa takaisin Kimiin. ”Onkos täällä ketään hyvän näköistä sulle?”
”Tuola tuo yksi...” Kim sanoi ujosti punastuen. Katsoimme molemmat Ilonan kanssa tätä kysyvinä, ihmisten joukosta oli mahdotonta päätellä, ketä Kim tarkoittaisi. Lopulta Kim uskaltautui osoittamaan erästä poikaa, joka istui ikkunalaudalla.
”No mene juttelemaan sille!” kannustin taputtaen Kimiä rohkaisevasti olkapäälle. ”Me Ilonan kanssa pidetään sulle peukkuja!”
”Tuu sitten kertomaan miten meni!” Ilona muistutti tönäistessään kaverimme liikkeelle.  ”Se oli kyllä hyvän näköinen.”
”Ei ole reilua viedä kavereiden miehiä!” totesin muka todella vitsikkäästi. Oikeasti en ollut vitsikkäimmästä päästä ihmisiä, en todellakaan. Mutta onneksi Veeti olemassa, hän sai kaikki aina nauramaan, oli juttu sitten hyvä tai huono. Veetille vain oli aina pakko nauraa.
Tanssimme Ilonan kanssa monta tuntia. Tunsin miten paitani liimautui kiinni ihooni kuumuudessa, mutta en antanut sen häiritä. En ollut juonut sinä iltana ollenkaan ja olin ylpeä itsestäni.
Yhtäkkiä joku poika tarttui Ilonaa vyötäisiltä kiinni ja käänsi tämän itseensä päin. Tuijotin vain suu auki ihmetyksestä, kun tuntematon poika suuteli Ilonaa, joka ei ollut ollenkaan kartalla tilanteesta. Hetken kuluttua tästä tilanteesta, tajusin olevani yksin keskellä täynnä olevaa olohuonetta. Mietin, pitäisikö mun mennä katsomaan, ettei Ilona tekisi mitään mitä katuisi huomenna. Mutta totesin, ettei se ollut mun asia huolehtia tästä, oli sitten paras kaveri tai ei. Kuitenkin Ilona oli kuusitoista ja tiesi mitä oli tekemässä. Toivottavasti.
  Kävin nopeasti päässäni vaihtoehdot. Kim olisi iskemässä jotain hyvän näköistä jätkää, en menisi häiritsemään. Veeti olisi luultavasti vallannut lähimmän makuuhuoneen blondinsa kanssa, en todellakaan menisi häiritsemään. Ilona meni menojaan ja Miroa en ollut nähnyt koko iltana. Loistavaa. Mä niin tykkäsinkin siitä, kun kaikki jätti mut yksin seisomaan tyhmänä vaikka tultiinkin porukalla. Okei, me tultiin Ilonan kanssa.
Ensi töikseni päätin kuitenkin mennä ulos raittiiseen ilmaan. Ehkä siellä keksisin mitä tekisin seuraavaksi. Ulos pääsykään ei ollut mikään helpoin homma, kun ihmiset horjuivat ja olivat muuten vain tiellä. Kiitos valtavien lihaksieni, onnistuin kuitenkin tehtävässäni melko nopeasti ja helposti.
Ulkonakin ihmisiä riitti. Tuntui, että koko kaupunki oli paikalla. Ja tottahan se varmaan olikin, kun kerran netissä levisi kutsu tarkan osoitteen kera.
”Poliisit!”
Tämä tästä enää puuttuikin. Mutta ainakin keksin tekemistä, en nimittäin välttämättä halunnut jäädä paikalle. Siispä juoksin virran mukana metsää kohti.
”Minttu!”
Käännyin ympäri ja tunnetusti maailman parhaalla tuurillani kompastuin omiin jalkoihini. Korkkareita ei oltu selvästikään luotu juoksemiseen. En ehtinyt edes tajuamaan kunnolla mitä oli tapahtunut, kun jo seisoin omilla jaloillani ja Miro kiskoi mua perässään.
”Tuu nyt! Vauhtia!” Miro hoputti nauraen, kuin kyseessä olisi hauskakin tilanne. Musta tilanteessa ei ollut mitään hauskaa.
 Juoksimme täysin eri suuntaan kuin kaikki muut. Vilkaisin taakseni ja näin kuinka valkosininen poliisiauto kaarsi pihaan vilkut päällä. Pillit eivät kuitenkaan kaikeksi onneksi olleet käytössä. Vihasin niiden ääntä yli kaiken.
Vasta, kun olimme päässeet pois näköetäisyydeltä, Miro suostui hidastamaan vauhtia jopa kävelyksi.
”Mun jalat kuolee!” valitin irvistellen tuskissani joka askeleella. En laittaisi korkokenkiä enää koskaan jalkaani.
”Kuka käski laittaa kymmenen sentin korot…” Miro virnisti ilkikurisesti.
”Kahdentoista!” korjasin murahtaen pysähtyessäni. Avasin kenkien vetoketjut ja otin ne pois jaloistani huokaisten helpotuksesta. Rakastin tätä tunnetta, kun monen tunnin koroilla keikkumisen jälkeen sai kävellä paljain jaloin. Se oli melkein yksi syy miksi edes käytin niitä.
”Mennäänkö rannalle? Voit uittaa jalkojas sitten vedes, niin ehkä se auttais vähäsen”, Miro sanoi ojentaen kätensä ottaakseen kenkäni ja annoinkin ne hänen kannettavakseen ilomielin.

Rannalla ei ollut ketään, mistä en kovin paljoa yllättynyt. Kaikki jotka siellä voisivat olla, olivat tällä hetkellä leikkimässä piilosta poliisien kanssa.
”Miten niille käy, jotka saadaan kiinni?” kysyin. Hiekka tuntui varpaissa hyvälle käveltyäni lähes kilometrin asfaltilla.
”Mä en itse asiassa tiedä. Mutta ei se varmaan ole mikään kovin hyvä juttu”, Miro pohti. Hänkin otti kuluneet kenkänsä pois ja hautasi varpaansa hiekkaan. ”Varmaan joku lastensuojeluilmoitus vähintään, jos on alaikäinen. Ei muilla nyt mitään syytä ollutkaan lähteä.”
”Onneksi sä pelastit mut. Äiti ei varmaan olisi kovin paljoa innostunut, jos sossun tädit olisi alkaneet soitteleman…” mutisin kiivetessäni hyppylaiturille. Se oli vanha ja varmasti myös suurimmalta osin laho, joten oli ihme, että sen annettiin edes olla siellä. Istuimme laiturin päähän ja upotin kivistävät jalkani viileään veteen. Hyppytorni loi hauskoja varjoja yläpuoleltamme.
”Mihin sä Ilonan jätit?”
”Itse asiassa, mä en tiedä yhtään”, naurahdin. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun kävi näin. Enpä ollut kyllä ennen juossut karkuun poliisejakaan. ”Joku tumma jätkä vei sen. Taidetaan päästä kummeiksi kaikki.”
”Toivottavasti ei kuitenkaan!” Miro virnisti. Hänkin upotti jalkansa veteen. Aurinko ei ollut vielä laskenut täysin, vaikka kello olikin ties miten paljon. Juhannus kuitenkin oli sen verran lähellä, joten aurinko ei malttanut olla piilossa kovinkaan kauaa.
”Tuliko tuo siinä, kun kaaduit?” Miro kysyi rikkoen hetken hiljaisuuden. Käänsin kättäni niin, että näin kyynärpääni paremmin. Nyt ihossa oli muutamia ilkeän näköisiä naarmuja.
”Varmaankin. En olis varmaan edes huomannut”, totesin kohouttaen harteitani. Pidin paljon iltaisin ulkona istumisesta, silloin kaikki näytti paljon kauniimmalta laskevan auringon valossa. Ja nyt mun oli pakko myöntää se tosi asia, että Miro oli todella hyvän näköinen auringon kullatessa pojan muuten niin vaaleat hiukset. ”Mikset sä värjää hiuksiasi tuon väriseksi?”
”Ai minkä väriseksi?” Miro kysyi kääntäen kasvonsa täysin muhun päin ja katsoi mua silmiin. Jotenkin erilailla kuin ennen.
”Auringon väriseksi”, hymähdin. Kysymys oli karannut vahingossa huuliltani. En aikonut oikeasti kysyä sitä, se oli tyhmä kysymys. Mutta jotenkin epähuomiossa se oli vain lipsahtanut.
Miro hymyili mulle. Tykkäsin Miron hymykuopista. Pienenä mäkin halusin, että mullakin olisi, kun veljillänikin oli.
Yhtäkkiä huomasin Miron siirtyvän vähän lähemmäs mua ja kumartuvan mua kohti varovasti. En tiennyt mitä tehdä, mutta tiesin mitä Miro aikoisi luultavasti tehdä seuraavaksi. Hymyilin vain pojalle ujosti. Nyt tiesin Ilonan olleen oikeassa silloin joskus. Kauanko siitä oli? Päiviä? Viikkoja? Mutta se ei nyt ollut päällimmäisenä mun mielessä. Ei todellakaan.
Tunsin miten Miro koski hellästi kaulaani. Se kosketus tuntui erilaiselta kuin ne muut, oli Miro mua ennenkin koskenut. Nyt tai ei koskaan, me elettiin tässä ja nyt.