2.luku

”Mennäänkö uimaan?” Miro ehdotti eräs päivä. Istuskelimme vain kaupungilla ja katselimme ihmisiä, jotka juoksivat asioillaan. Kesäloman alkamisesta oli kulunut vähän reilu viikko, vaikka siitä tuntui olevan huomattavasti kauemman.
”Vesihän on vielä ihan tosi, tosi kylmää!” Ilona kauhisteli selvästi järkyttyneenä Miron ehdotuksesta.
”Minne mennään?” kysyin laiskasti valuen muovisella penkillä huolestuttavasti koko ajan. Ilona ei ikinä mennytkään uimaan ennen heinäkuun puoliväliä. ”Vilukissa!”
”Mennään, mennään, mennään!” Veeti innostui ajatuksesta nousten seisomaan välittömästi. En tiennyt mistä pojan energia riitti aina pomppia ympäriinsä.

”Tää vesi on kylmää!” Ilona seisoi aivan vesirajassa ja oli ilmeisesti kastanut jo yhden varpaistaan kirkaaseen veteen. Rannalla ei ollut meidän lisäksemme paljon ketään, vain muutama lapsiperhe.
Kim juoksi alamäkeen ja suoraan veteen ja sukelsi. Hetken kuluttua pojan mustat hiukset ilmestyivät pinnalle.
”Ei tää nyt niin kylmää ole”, Kim vakuutti nauraen samalla, kun räsötti vettä yhä rannalla ruikuttavan Ilonan päälle.
”Onpas! Älä viitti, ihan oikeesti”, tyttö kiljui paniikissa.
”Meneekö hiukset huonosti?” kiusoittelin kävellen itsekin vesirajaan kädet tiukasti ympärilläni. Ilona vain mulkaisi ilkeästi mua sukien samalla pitkiä, vaaleita hiuksiaan parempaan järjestykseen.
”Katso vaan omia hiuksiasi”, Ilona vastasi leikkisästi tönäisten mua olkapäähän.
Veeti juoksi laiturilta pää edellä veteen, selvästi taas miettimättä sen suurempia turvallisuusseikkoja.
”Tulkaa jo! Ennen kun pitää tulla hakemaan!” Kim uhkasi seisten vyötäröä myöten vedessä. Mirokin kahlasi vihdoin ja viimein veteen.
”Kato, kun te haette”, virnistin näyttäen kieltäni pojille, jolloin Miro lähti kahlaamaan takaisin rantaan päin. Lähdin kiljuen pakoon rantaviivaa pitkin, mutta poika sai mut nopeasti kiinni. Hemmetin jalkapalloilija. Tunsin miten Miro nosti mut käsivarsilleen ja alkoi kantaa lähtöpaikkaamme ja siitä ulapalle.
”Et tiputa!” yritin vinkua nauraen samalla kun yritin takertua pojan kaulaan kiinni. ”Mun bikinit tippuu!”
”Grau! Ei se haittaa”, Miro vakuutti kumoten näin viimeisenkin oljenkorteni. Vettä oli reilusti yli Miron lantion, kun poika viimein pudotti mut veteen.
”Melkein hukuin”, puuskahdin noustessani seisomaan vedessä pyyhkiessä ruskeita hiuksiani pois silmiltäni.
”Etpäs, sut olisi pelastanut todella lihaksikas mies. Sitten sä olisit palvonut mua koko loppu elämäsi, koska pelastin sut varmalta kuolemalta…” Veeti alkoi heti tarinoida esitellen samalla hauiksiaan. Poika oli kyllä kieltämättä lihaksikas ja sen näköinen, että oli joskus saattanut puntillakin käydä. Ainakin kerran.
”Uni seis”, huokaisin pyöritellen silmiäni merkitsevästi. ”No niin, Iltsu, tuutko sä hyvällä vai pitääkö tän meidän ah-niin-lihaksikkaan-hengenpelastajamme hakea sut sieltä?”
Ennen kuin Ilona ehti vastata mitään, Veeti säntäsikin jo Ilonan luo kaapaten tämän käsivarsilleen varsin kevyen näköisesti.
”Irti! Mä sanoin, että irti! Hienoja naisia ei kohdella näin!”
Me muut vain nauroimme Ilonan kiljuessa ja rimpuillessa pois.
”Okei, mä päästän sitten irti, jos sä niin haluat…” Veeti totesi dramaattisesti siniset silmät kiiluen ovelasti.
”Ei, et päästä!” Ilona yritti vielä juuri ennen kuin hänkin sai huomata miten kylmää vesi oikeasti olikaan tähän aikaan kesästä. ”Mä vihaan sua Verneri Iisakki Koskela! Todellakin vihaan! Et saa tätä ikinä anteeksi! Et ikinä, ikinä, ikinä!”
”Koittaa nyt päättää!” Veeti virnuili ja vain suipisti leikkisästi huulensa kuin odottaen suudelmaa. ”Mä vain tein niin kuin tämä meidän hieno neiti pyysi!”

”Miro on kattelut sua jotenkin erilailla viime aikoina”, Ilona totesi. Makasimme huoneeni lattialla muutaman tunnin päästä uimaepisodista. Ilmeisesti paras kaverini ei ollut kamalia traumoja saanut, vaikka olikin joutunut uimaan aiemmin kuin oli suunnitellut.
”Ai siis mitä sä meinaat?” kysyin kurtistaen kulmiani kiinnostuneena. Ilona rakasti ihmissuhdedraamaa ja niiden analysointia. Olin varma, että hänestä tulisi vielä joskus joku kallonkutistaja.
”Ei kun se kattoo sua sillein erilailla kuin ennen. Huomasin vaan taas tänään tuola uimassa. On siitä jo kauan, kun huomasin ekan kerran. Mut ajattelin, et se varmaan menee ohi jossain vaiheessa.”
”Joopajoo…” naurahdin kaverilleni. ”Toivottavasti sä kirjotat psykologian sitten lukiossa.”
”Ei se liity mitenkään nyt aiheeseen”, Ilona murisi kääntyen paremmin muhun päin. ”Sä et ota mua tosissas taaskaan Minttu!”
”Otanpas”, vakuutin leikkien mahonginruskeilla hiuksillani. ”Sä vaan sanot tuota aina.”
”Älä viitsi. Ei tarvi edes kovin suuria älynlahjoja huomatakseen sen! Miro varmaan on ihastunut suhun!” Ilona selitti aivan innoissaan samalla kun siirteli vaaleita hiuksiaan korvan taakse, vaikkeivät ne sielä pysyneetkään. ”Mieti miten söpöä se olisi, jos te seurustelisitte!”
”Joo, mieti miten söpöä se sitten olisi, jos me erottaisiin”, huomautin kuivahkosti. ”Mut puhutaan jostain muusta. Ollaanko me menossa sinne Kimin mökille juhannuksena?”
”Oon ylpee susta, tosi hyvä puheenaiheen vaihdos…” Ilona nurisi, mutta tiesin silti osuneeni hyvään aiheeseen. Tunsin sentään parhaan kaverini tarpeeksi hyvin tietääkseni tämän rakastavan keskustelua myös tulevista tapahtumista. ”Mut jos se Kimille sopii ja muille, niin TOTTA KAI!”
”Pitää varmaan vähäsen kysellä porukoilta, että mitä mieltä ne on… Kun ne on suunnitellu ainakin, että vietetään mukava juhannus puolen suvun kanssa, kuten joka vuosi ennemminkin. Et äiti nyt varmaan ainakin saa jonkun kohtauksen tästä suunnitelmasta”, totesin irvistäen.
”Sä olet viettänyt niitten kans jo tarpeeksi monta juhannusta ja laiminlyönyt mua jokasena niistä. Nyt susta on kasvanut jo iso tyttö, etkä sä välttämättä halua viettää aikaas vaan porukoittes kanssa grillailemassa. Sä haluat pitää kavereittes kanssa hauskaa. Ja ryypätä, mutta sitä ei kaikille kerrota. Ja koska äitis tietää miten ihania me kaikki ollaan, se ei voi vastustaa kiusausta siitä, että päästäisi sut lähtemään!” Ilona selitti tapansa mukaan aivan fiiliksissä –ja asioiden edellä. Hän ei ilmeisesti ollut oppinut tuntemaan äitiäni, joka oli poikkeuksellisen vanhoillinen ja tiukka. Isä taas oli aivan erilainen, en ole ikinä ymmärtänyt miten ne on voineet olla niin kauan jo naimisissa, kun niillä ei ole mitään yhteistä.
”Mun täytyy vähän kysellä asiasta”, totesin ja se olikin omiaan latistamaan Ilonan riemua.
”Pidä kiirettä, juhannukseen on enää pari viikkoa!” Ilona muistutti katsoen puhelimestaan kelloa. ”Mun pitää varmaan mennä. Moikka, nähdään huomenna!”

”Äiti hei…” aloitin epävarmasti keskustelun tullessani keittiöön. Tiesin, ettei lähes viisikymppinen äitini tykkäisi ehdotuksestani viettää juhannusta kavereideni kanssa.
”Kerro vain mitä asiaa sulla on, mulla on kiire”, äiti totesi edes katsomatta muhun samalla, kun täytti astianpesukonetta.
”Oon varmaan juhannuksen Ilonan, Veetin, Miron ja Kimin kans. Ajateltiin mennä Kimin porukoitten mökille”, selitin etsien kasvoilleni viatonta ilmettä. Irvistin kuitenkin, kun äiti lopetti astioiden laittamisen ja kohottautui suoraan.
”Mitäs te siellä?”
”Nooo… Kun me haluttais viettää juhannus kerrankin yhdessä. Kun mä oon joka vuosi ollut jossain ihan muualla eli siis teidän kans mökillä”, yritin perustella seikoilla, jotka olin etukäteen suunnitellut huolella. Nyt kuitenkin suunnittelu tuntui olleen turhaa äidin tutkiskellessa mua kuin mikäkin haukka. ”Ja ei Teemu ja Joonaskaan ollu viime vuonna mökillä.”
”Joo, mutta Teemukin on jo 17!” äiti napautti kädet lanteilla, kasvoillaan kireä ilme.
”Hm, jos tarkkoja ollaan, niin Teemu oli viime kesänä kans sen 16… Ja jos muistat, niin mäkin täytin sen pari kuukautta takaperin”, totesin ivallisesti. Tiesin tehneeni virheen huomatessani äidin ilmeen muuttumisen. Äiti ei ikinä tykännyt, kun kerroin hänelle faktoja.
”Katsotaan sitten vähän lähempänä ajankohtaa.”
Huokaisin myöntäen tappioni ja lähdin omaan huoneeseeni yläkertaan. Portaissa  olin törmätä isääni.
”Isi hei…”
”Jos äitisi ei antanut lupaa, en anna minäkään”, isäni totesi naureskellen. Hän työnsi silmälaseja nenälleen paremmin ja pörrötti hiuksiani. ”Eikö sulla ole laulutunti tänään?”
”On, oon just hakemassa nuotteja ja lähden sitten”, huikkasin jo portaiden yläpäästä. Olin käynyt laulutunneilla jo seitsemän vuotta. Rakastin laulamista, vaikken luonnollisesti omasta mielestäni ollutkaan mikään kovin hyvä. Mutta jonain päivänä ajattelin vielä voittaa American Idolsin. Näin vaatimattomat tulevaisuudensuunnitelmat kun siis omistin.

”Moi, mussu”, Miro huikkasi vastatessani puhelimeeni. Olin pyöräilemässä juuri musiikkiopistolta kotiin päin, matkaa oli reilut kolme kilometriä. ”Ajattelin, että kun laskeskelin, että sun laulutuntis varmaan loppuin niin kun äsken, että kun oot menos kotia, nii lähdekkö mun kans käymään jätskillä tai jotain? Tulisit tämän kautta ja mentäis sitten?”
”Mä en kyllä tiedä millä sä olet päässyt äikän kursseja läpi tuolla kielitaidolla!” sanoin nauraen. Äidinkieli ei ollut ikinä ollut Miron vahvimpia aineita. ”Mut joo, mä olen aika pian siinä teidän kohdalla. Että mennään vaan. Onko muut sitten missä?”
”Ilona on leikkimässä ruualla – ei kun siis ratsastamassa, Veeti pelissä ja Kim ei muuten vain vastannut puhelimeen. Ihan ymmärrettävää kuitenkin Kimiltä, en mäkään välttämättä ehtisi juosta kartanon eteläsiivestä pohjoissiipeen vastaamaan puhelimeen… Tai sitten se on vaan laiska”, Miro naurahti. Kuulin kuinka tämä laskeutui portaita alas kotonaan. ”Mutta siis, nähdään pian!”
Tuut tuut tuut. Tungin puhelimeni farkkuhameeni taskuun ajaessani soratietä, siitä ei olisi pitkä matka Miron luo. Kun pääsin pihaan, jouduin aluksi väistelemään kirjavia, muovisia leluja, jonka jälkeen kahta pyörän ympäri juoksentelevaa koiraa ja lopuksi Miron pikkuveljiä, joita tuntui olevan lukematon määrä. Mirolla oli ainakin viisi pikkuveljeä sekä isosisko. Ja kaksi koiraa. Oikein suurperhe. Itselläni oli vain kaksi isoveljeä, joten ihan rispektit Mirolle, joka kesti kuutta muuta. Itselleni teki tiukkaa jo nyt. Mutta kai sekin oli vain tottumuskysymys.
”Moi”, Miro tervehti astuen ulos ovesta. ”Missä mun pyörä on?”
”Milja otti”, yksi viidestä vastasi. En tiennyt miten vanhoja he olivat, mutta muistin Miron saaneen pari vuotta takaperin kaksospikkuveljet. Suurin osa näytti kuitenkin alle kouluikäisiltä.
”Jaa. Millä mä sitten menen?” Miro kysyi yhden tenavista hyppiessä hänen jalkaansa vasten pyytäen syliin.
”Milo! Ota syliin! Mulla on sulle asiaa!” pienestä lapsesta lähti yllättävän paljon ääntä. Seisoin vain pihassa pyöräni kanssa ihmetellen ja hymyillen.
”No mitä, mitä, mitä?” Miro kysyi nostaen taaperon käsivarsilleen. Poika katsoi muhun anteeksipyytävästi.
”Kuka tuo on?” tenava kuiskasi. Kuiskaus kuitenkin oli todella kuuluva, joten mäkin kuulin sen puoleen pihaan asti.
”Se on Minttu”, Miro vastasi yhtä hiljaisesti kuiskaten. ”Ja mä menisin sen kanssa nyt käymässä keskustassa.”
”Ei saa! Mä kellon isille!” luultavasti toinen kaksosista huudahti silmät pyöreänä. ”Onko Minttu sun tyttöystävä?”
”Mulla on kyllä lupa iskältä”, vaaleat hiukset valahtivat Miron silmille tämän kumartuessa laskemaan veljeään takaisin maankamaralle. ”Minttu hei, jos mennään vaikka sun pyörälläs? Mä voin viedä sua, kun kerta mulla ei nyt pyörää ole…”
”Juu, sopii”, myönnyin nauraessani Mirolle, jota tämän veljet yrittivät estää lähtemästä roikkumalla jaloissa kiinni. ”Susta taidetaan tykätä?”
”Hyvä, että edes jossain…” Miro puuskahti, kun viimein pääsi eroon viimeisimmästäkin kiusankappaleesta. Istuin pyöräni tarakalle ja Miro polkaisi vanhaan ja ruosteiseen pyörääni vauhtia. ”Kestääkö tämä?”
”Kestää! Miten sä kehtaat epäillä mun uusinta mallia olevaa huippupyörää?” kauhistelin. Jouduin korottamaan hiukan ääntäni, että Miro kuulisi mitä sanoin kaiken sen kitinän ja kolinan ylitse. Kuulin juuri ja juuri Miron naurahtavan vastaukseksi, jonka jälkeen sanoen jotain, josta en saanut mitään selvää. En voinut kuin toivoa, ettei se ollut kysymys.
Onneksi lähimmälle kioskille ei ollut pitkä matka. En nimittäin ollut ollenkaan niin varma siitä loppujen lopuksi, miten pyörävanhukseni kestäisi pidemmän päälle kahta matkustajaa. Se oli tehnyt jo pitkän uran ja kilometrejäkin sille oli kertynyt kiitettävästi. Ja sen se oli kyllä näköinenkin. Alun perin punaisesta väristä ei ollut jäljellä kuin muutama muisto siellä täällä. Muuten runko oli kauniin keltaruskea ruosteesta.
”Sä tarvitsisit kyllä uuden pyörän! Mua pelotti ajaa tuolla!” Miro huomautti kävellessämme vierekkäin pyörätelineiltä kaupan viileyteen. ”Eihän siinä toiminut edes jarrut! Kuolet vielä joku päivä, kun ajat tuolla. Btw, mä tarjoan. Sä voit pistää noi rahat säästöön uutta pyörää varten.”
”Älä kiusaa mun pyörää, tai saat kävellä kotia! Se on kuules hyvä pyörä! Silläkin on tunteet”, yritin puolustella rakasta ajokkiani. ”Mieti, miltä susta tuntuisi, jos joku puhuisi susta noin.”
”Hyvä, ehkä viime vuosituhannella…” Miro huokaisi tönäisten mua leikkisästi ja olin vähällä törmätä viattomaan sivulliseen mummoon. ”Ja Minttu hei, se on pyörä. Ei mikään elävä olento, joka puhuu ja ajattelee.”
”No, ainakin sillä on tunnearvoa”, totesin alahuuli pitkällä. Ilmeeni kuitenkin kirkastui päästyämme pakastealtaille. ”Mikä sun budjetti on?”
”Mä olen kuules rikas mies”, Miro vastasi iskien silmäänsä ja alkaen epäilemättä etsiä altaasta mahdollisimman kallista jäätelöä vain todistaakseen väitteensä paikkansa pitävyyden.

Kukaan ei ottanut tietoa kovinkaan suurena yllätyksenä, kun myöhemmin illalla istuessamme koko porukalla Miron huoneessa, kerroin pyöräni hajonneen matkalle. Olimme tulossa jäätelöltä, kunnes pyöräni päästi kuolonkorahduksen leviten keskelle tietä. Miro oli luvannut yrittää korjata sen, mutta Veetin tai Kimin avustakaan ei ollut suurempaa hyötyä ilmennyt. Joten sekin oli jäänyt vain hyväksi yritykseksi. Olin kuitenkin yrittänyt keräillä tieltä kaikki pikkuiset osaset, jotka olin vain löytänyt ja Miro oli ottanut pyörän suuremmat jäänteet kantaakseen. Herrasmies kun oli.
”Mun mielestä meidän pitäisi pitää Mintun pyörälle hautajaiset”, Veeti totesi loikoen Miron sängyllä kuin omistaisi sen. ”Haudataan se vaikka tulitikkuaskissa. Eipä siinä paljoa muuta ole jäljellä.”
Näytin vain mielenosoituksellisesti kieltäni pojalle tämän viimeisen kommentin takia.
”Joo!” Ilonakin innostui, kun tylsään iltaan keksittiin edes jotain jännityselementtejä. Eihän pyörän hautaamisia tulitikkuaskissa aivan joka päivä tapahtunut. ”Minttu voi laulaa jotain ja Kim säestää kitaralla!”
”Mä siis laulan…” huokaisin. En pitänyt mitenkään erikoisesti yleisön edessä laulamisesta. Oli sitten kyseessä vanhempani, kaverini tai suuremmasta yleisöstä puhumattakaan.
”Sori, en varautunut oikein tähän, eikä mun kitara mahdu aivan takataskuun, toisin kuin Mintun pyörä”, Kim kiusoitteli istuen vieressäni lattialla. Miron huoneessa ei paljon muuta ollutkaan kuin tietokonepöytä, sänky ja vaatekaappi. Ja Veetin vallattua sängyn, istuimme kaikki loput kiltisti lattialla.
”Hei, te pilkkaatte mun tunteita!” protestoin ristien käteni puuskaan alahuuli pitkällä. ”Te ette ymmärrä mua!”
”Minttu, Minttu, Minttu”, Ilona toiselta puoleltani rauhoitteli taputellen päätäni hellästi. Tai sitten ei niin hellästi.  Arvasin mitä olisi tulossa, ennen kuin Ilona edes ehti aloittaa tuttua puhettaan. Ennen sitä hän kuitenkin yski hiukan ja etsi ääneensä virallisen sävyn.”Totta kai me ymmärretään –”
”No ei kyllä ymmärretä”, Veeti pisti väliin venytellen rennosti Miron leveällä sängyllä.
”- sua ja sun tuskaasi. Olihan sun pyöräs kuitenkin sulle tosi rakas ja sun paras ystävä monien vuosien ajan. Mutta sun pitää ymmärtää se, ettei me olla ajatustenlukijoita, joten sun pitää kertoa meille miltä susta tuntuu. Me kyllä kuunnellaan ja autetaan sua pääsemään tästä yli. Tää oli kyllä meillekin kova pala, usko pois. Ja me autetaan sua sitten valitsemaan uutta pyörää, kun susta tuntuu siltä. Mutta me ei hoputeta sua, saat surra ihan rauhassa, älä huoli. Sun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, vaikka ottaisitkin uuden pyörän vanhan tilalle. Se uusi ei kuitenkaan voi korvata ikinä sitä aukkoa sun sydämessäs, joka sinne ny jäi. Äläkä pelkää näyttää tunteitasi, niissä ei ole mitään väärää. Itke jos itkettää, naura jos naurattaa. Me ei hajota ja jätetä sua tien varteen, me ollaan täällä aina sua varten.”
”Liikuttavaa”, esitin niistäväni ja pyyhkiväni kyyneleitä silmistäni.
”Todella koskettavaa”, Veetikin säesti nyyhäisten dramaattisesti käsi merkitsevästi rinnallaan sydämen päällä, aivan kuin siihen koskisi todella kovaa.
”Susta tulee vielä joku psykologi”, Miro totesi iskien silmäänsä. ”Mutta eiköhän mennä ennen sitä etsimään se tulitikkuaski ja käydään hautaamassa Mintun pyörä johonkin sopivaan paikkaan. Toivottavasti meidän takapiha käy.”

Aloimme etsiä Miron takapihalta sopivaa hautapaikkaa, jota tämän pikkuveljet eivät välittömästi terrorisoisi. Veetikin pääsi esittelemään lihaksiaan kaivaessaan valitsemamme vanhan koivun juurelle tulitikkuaskin kokoista hautaa. Homma oli kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi koivun juurien vuoksi. Siksipä vaihdoimmekin hautapaikkaa Miron äidin kukkapenkkiin.
”Ainakaan ei tarvitse murehtia kukista…” Kim naurahti. ”Kukas pitää puheen?”
Vapaaehtoisten puuttuessa, Veeti otti ohjat käsiinsä tutuksi tulleen tavan mukaan.
”No, niin… tuota. Mä en ole ollut ikinä sitten hautajaisissa…” Veeti huomautti köhiessään kurkkuaan selväksi. ”Mutta siis… Olit hyvä pyörä, niin kauan kuin olit pyörä. Etkä vain kasa ruostunutta metallia. Aamen.”
Hautasimme tulitikkuaskin juhlallisin menoin, Veetin laulaessa jotain joka kuulisti pahasti joltain jouluvirreltä ja Kimin ja Miron ulvoessa ja taputellessa toisiaan kovakouraisesti selkään. Kim oli tehnyt hätäisesti myös pienen puisen ristin, jonka laitoimme hautakummun päälle. Ilta-aurinko valaisi haudan ja katsoin kelloani. Yli yhdeksän. Äiti ei ilahtuisi kotiintuloajastani ja tavastani, joka oli vielä auki ja pahasti.
”No niin. Enää ainut ongelma on, että millä mä pääsen kotiin?”