Se oli nyt ohi, elämässämme alkaisi uusi luku syksyn tullen. Uudet koulutuspaikat, uudet luokkakaverit, uudet kuviot… Mutta sitä oli turha miettiä nyt tässä vaiheessa, sitä ennen vietettäisiin kaksi kuukautta elämämme parasta aikaa maailman parhaiden ihmisten seurassa!
”Kesäloma!” paras kaverini, Ilona, kiljui kuin viimeistä päivää hyppiessään lauantaina koulun pihassa korkeat korot jalassaan. Ihmettelin miten tämä edes pysyi pystyssä ne jalassaan, sillä Ilona ei tunnetusti ollut korkojen himokäyttäjä. Ennemminkin päinvastoin. Tänään saattoi olla jopa toinen kerta koskaan, kun näin hänellä korkkarit. ”Ei enää ikinä kusipäisiä opettajia! Ei enää koulupakkoa! Tästä alkaa elämä!”
Näin kuinka rinnakkaisluokkalaisemme Veeti tuli naureskellen meidän luoksemme.
”Oho, sähän olet ihan ihan komea puku päällä!” kiusoittelin tönäisten poikaa kylkeen. Me oltiin samassa kaveriporukassa oltu koko ysi luokka ja vaikka kuviot muuttuisivatkin, porukkamme ei. Olimme luvanneet sen jo muutama vuosi sitten.
”Ei teissäkään mitään vikaa ole”, poika naurahti iskien silmää. ”Mitäs illalla? Mennäänkö me Kimin luo ja bailabaila?”
”No mitäpäs luulet?”, Ilona selitti siniset silmät loistaen. ”Mä ainakin menen! Ja niin kyllä Minttukin!”
Illalla pyöräilimme Ilonan kanssa Kimin luo. Olimme päättäneet pitää pieni muotoiset kemut näin kaveriporukan kesken koulun päättymisen kunniaksi. Mirolla toki ei peruskoulu päättynyt, hän oli vuoden meitä vanhempi, mutta kesäloma alkoi joka tapauksessa.
Ilonan ja mun käsilaukut kilisivät hiekkatien kuopissa jostain täysin käsittämättömästä syystä. Ei oltu ajateltu viettää iltaa kuolemalla janoon. Ei olisi kovin hyvä kesän tai loman aloitus.
Kun pääsimme viimein Kimin luo, siellä olivat jo kaikki kolme poikaa. Olimme kaveriporukkamme ainoat tytöt Ilonan kanssa. Meille se oli ok, mutta vanhempamme olivat luonnollisesti arvuutelleet poikaystäviksemme jokaista poikaa vuorotellen. Meistä kukaan ei kuitenkaan edes seurustellut.
”Aloha!” Miro tervehti avaten valkoisen omakotitalon oven horjuen ja sammaltaen jo, korjaten kuitenkin tasapainonsa nopeasti kohdilleen. Pojalla oli riemunkirjava lei kaulassaan. ”Tervetuloa! Ja hyvästi! Muahaha!”
Nauroimme Mirolle riisuessamme kenkämme eteisen matolle. Kimin vanhemmat olivat Helsingissä koko viikonlopun, joten talo oli meitä lukuun ottamatta tyhjillään. Joten ajattelimme koko porukka jäädä yöksikin. Huomasin Miron vain esittäneen humaltuneempaa kuin oikeasti olikaan tämän suunnatessa tietokoneen luo vakain askelin. Musiikki soi tietokoneen kaijuttimista melko kovalla.
Ilonan ja mun käsilaukut kilisivät hiekkatien kuopissa jostain täysin käsittämättömästä syystä. Ei oltu ajateltu viettää iltaa kuolemalla janoon. Ei olisi kovin hyvä kesän tai loman aloitus.
Kun pääsimme viimein Kimin luo, siellä olivat jo kaikki kolme poikaa. Olimme kaveriporukkamme ainoat tytöt Ilonan kanssa. Meille se oli ok, mutta vanhempamme olivat luonnollisesti arvuutelleet poikaystäviksemme jokaista poikaa vuorotellen. Meistä kukaan ei kuitenkaan edes seurustellut.
”Aloha!” Miro tervehti avaten valkoisen omakotitalon oven horjuen ja sammaltaen jo, korjaten kuitenkin tasapainonsa nopeasti kohdilleen. Pojalla oli riemunkirjava lei kaulassaan. ”Tervetuloa! Ja hyvästi! Muahaha!”
Nauroimme Mirolle riisuessamme kenkämme eteisen matolle. Kimin vanhemmat olivat Helsingissä koko viikonlopun, joten talo oli meitä lukuun ottamatta tyhjillään. Joten ajattelimme koko porukka jäädä yöksikin. Huomasin Miron vain esittäneen humaltuneempaa kuin oikeasti olikaan tämän suunnatessa tietokoneen luo vakain askelin. Musiikki soi tietokoneen kaijuttimista melko kovalla.
Veeti tuli halaamaan meitä hymyillen kaljatölkki kädessään, kuin emme olisi nähneet ikuisuuteen. Totuus kuitenkin oli, että viime tapaamisesta oli kulunut maksimissaan kahdeksan tuntia.
Kimin vanhempien täytyi olla rikkaita, sillä heillä oli kaikki uutuuslaitteet talossaan. Yleensä emme juhlineet siellä, koska särkyvää tavaraa oli kuitenkin niin paljon. Yleensä vietimme iltaa Ilonan tai Veetin luona. Olimme kuitenkin tällä kertaa sopineet ottavamme vain kohtuudella, vaikka koulu loppuikin, joten mitään ei menisi rikki. Toivottavasti.
Kimin vanhempien täytyi olla rikkaita, sillä heillä oli kaikki uutuuslaitteet talossaan. Yleensä emme juhlineet siellä, koska särkyvää tavaraa oli kuitenkin niin paljon. Yleensä vietimme iltaa Ilonan tai Veetin luona. Olimme kuitenkin tällä kertaa sopineet ottavamme vain kohtuudella, vaikka koulu loppuikin, joten mitään ei menisi rikki. Toivottavasti.
Veimme Ilonan kanssa juomamme jääkaappiin kylmään avaten samalla ensimmäiset lonkerotölkit.
”Mennäänkö juhannuksena jonnekin vaikka telttailemaan?” Miro kysyi, kun istuimme ulkona terassilla. Oli vasta kesäkuun alku, mutta koko kevät oli ollut poikkeuksellisen lämmin, eikä alkukesä ollut tehnyt poikkeusta. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti.
”Joo, mennään!” Ilona oli heti mukana, kuten aina. Häntä ei saisi pysymään erossa hauskanpidosta ikinä mitenkään. Ilona oli ollut paras kaverini aina tarhasta asti, yli kymmenen vuotta siis. Olimme olleet ykköseltä asti jopa samalla luokalla ja nykyään olimme erottamattomat, emme menneet minnekään ilman toista. Ilman Ilonaa tuskin olisin tutustunut Veetiin, Kimiin tai Miroon. Nämä neljä olivat elämäni tärkeimmät ihmiset, olivat olleet jo kolme vuotta. Heidän kanssaan ei tarvinnut esittää mitään, kun tiedettiin kaikki kaikista ja kaikesta.
”Mennään vaikka Kalajoelle?” Miro ehdotti saman tien, jolloin Veeti alkoi lauleskella Kalajoen naisista. ”Ehkei sittenkään…”
”Mennään meidän mökille?” Kim ehdotti. Olin aivan unohtanut, että heillä oli sellainenkin. Luonnollisesti se ei ollut halvimmasta päästä.
”Eikö sun porukkas ole siellä sitten silloin?” hämmästyin. Meidän mökkimme ainakin juhannuksena olisi kovassa käytössä, kun koko suku tulisi viettämään yötöntä yötä sinne.
”Se on vain järjestelykysymys”, Kim naurahti iskien silmäänsä ovelasti. Niinpä tietenkin. Kim oli perheen ainut lapsi, joten tämä sai luonnollisesti aina mitä halusi. ”Voidaan mennä sinne koko juhannukseksi. Sinne pääsee kyllä linkalla. Hetken matkaa toki pitää sitten kävellä, että päästään mökille asti. Mutta eiköhän me reippaina urheilijoina jakseta alle kilometri kävellä, vai mitä mieltä olette?”
”Mut ei mietitä sitä vielä!” Veeti huudahti kauhuissaan. ”Nyt elätään tässä päivässä! Tässä hetkessä! Tänään ryypätään! Juhlitaan sitä, kun koulu loppui! Ja bailabaila! Eihän me ehkä eletä enää parin viikon päästä, joten mitä järkeä suunnitella niin pitkälle?”
Niin veetimäistä. Pojan hiukset valuivat tämän kasvoille, kun Veeti hyppi ympäri terassia vallattomasti. Veeti ei ikinä tressannut ja eli vain päivä kerrallaan. Toisin kuin Miro, joka rakasti tietää asioita vähintään kuukautta eteenpäin. Tämän näkemyseron vuoksi poikien välit olivat hiukan viileähköt, mutta kuitenkin he tulivat loistavasti keskenään toimeen. Aivan kuten me muutkin porukassamme.
”Katotaan joku kauhuleffa?” ehdotin yhtäkkiä kaikkien yllätykseksi. Tiesin Kimin luota löytyvän leffoja enemmän kuin elokuvavuokraamoista. Rakastin kauhuleffoja yli kaiken ja olimme monesti katsoneet niitä Kimin luona heidän kotiteatterillaan.
”Mikä katotaan?” Kim kysyi laskien tyhjän kaljatölkkinsä pöydälle. ”Iskä osti sen The haunting in connecticutin just viime viikolla. Oon kuullu, et se on hyvä leffa, mutta en oo ehtinyt vielä kattoa sitä.”
”Toisin sanoen uskaltanut”, Miro huomautti tullessaan keittiöstä vielä avaamattoman kaljatölkin kanssa. ”Tiedätkö yhtään millainen se on?” kysyin kiinostuneena. Olin myöskin kuullut leffasta, mutta en ollut saanut aikaiseksi katsoa sitä.
”Perustuu kuulemma tosi tapahtumiin”, Kim sanoi iskien silmäänsä mulle. ”Mennäänkö sitten katsomaan vaikka se?”
”Mennäänkö juhannuksena jonnekin vaikka telttailemaan?” Miro kysyi, kun istuimme ulkona terassilla. Oli vasta kesäkuun alku, mutta koko kevät oli ollut poikkeuksellisen lämmin, eikä alkukesä ollut tehnyt poikkeusta. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti.
”Joo, mennään!” Ilona oli heti mukana, kuten aina. Häntä ei saisi pysymään erossa hauskanpidosta ikinä mitenkään. Ilona oli ollut paras kaverini aina tarhasta asti, yli kymmenen vuotta siis. Olimme olleet ykköseltä asti jopa samalla luokalla ja nykyään olimme erottamattomat, emme menneet minnekään ilman toista. Ilman Ilonaa tuskin olisin tutustunut Veetiin, Kimiin tai Miroon. Nämä neljä olivat elämäni tärkeimmät ihmiset, olivat olleet jo kolme vuotta. Heidän kanssaan ei tarvinnut esittää mitään, kun tiedettiin kaikki kaikista ja kaikesta.
”Mennään vaikka Kalajoelle?” Miro ehdotti saman tien, jolloin Veeti alkoi lauleskella Kalajoen naisista. ”Ehkei sittenkään…”
”Mennään meidän mökille?” Kim ehdotti. Olin aivan unohtanut, että heillä oli sellainenkin. Luonnollisesti se ei ollut halvimmasta päästä.
”Eikö sun porukkas ole siellä sitten silloin?” hämmästyin. Meidän mökkimme ainakin juhannuksena olisi kovassa käytössä, kun koko suku tulisi viettämään yötöntä yötä sinne.
”Se on vain järjestelykysymys”, Kim naurahti iskien silmäänsä ovelasti. Niinpä tietenkin. Kim oli perheen ainut lapsi, joten tämä sai luonnollisesti aina mitä halusi. ”Voidaan mennä sinne koko juhannukseksi. Sinne pääsee kyllä linkalla. Hetken matkaa toki pitää sitten kävellä, että päästään mökille asti. Mutta eiköhän me reippaina urheilijoina jakseta alle kilometri kävellä, vai mitä mieltä olette?”
”Mut ei mietitä sitä vielä!” Veeti huudahti kauhuissaan. ”Nyt elätään tässä päivässä! Tässä hetkessä! Tänään ryypätään! Juhlitaan sitä, kun koulu loppui! Ja bailabaila! Eihän me ehkä eletä enää parin viikon päästä, joten mitä järkeä suunnitella niin pitkälle?”
Niin veetimäistä. Pojan hiukset valuivat tämän kasvoille, kun Veeti hyppi ympäri terassia vallattomasti. Veeti ei ikinä tressannut ja eli vain päivä kerrallaan. Toisin kuin Miro, joka rakasti tietää asioita vähintään kuukautta eteenpäin. Tämän näkemyseron vuoksi poikien välit olivat hiukan viileähköt, mutta kuitenkin he tulivat loistavasti keskenään toimeen. Aivan kuten me muutkin porukassamme.
”Katotaan joku kauhuleffa?” ehdotin yhtäkkiä kaikkien yllätykseksi. Tiesin Kimin luota löytyvän leffoja enemmän kuin elokuvavuokraamoista. Rakastin kauhuleffoja yli kaiken ja olimme monesti katsoneet niitä Kimin luona heidän kotiteatterillaan.
”Mikä katotaan?” Kim kysyi laskien tyhjän kaljatölkkinsä pöydälle. ”Iskä osti sen The haunting in connecticutin just viime viikolla. Oon kuullu, et se on hyvä leffa, mutta en oo ehtinyt vielä kattoa sitä.”
”Toisin sanoen uskaltanut”, Miro huomautti tullessaan keittiöstä vielä avaamattoman kaljatölkin kanssa. ”Tiedätkö yhtään millainen se on?” kysyin kiinostuneena. Olin myöskin kuullut leffasta, mutta en ollut saanut aikaiseksi katsoa sitä.
”Perustuu kuulemma tosi tapahtumiin”, Kim sanoi iskien silmäänsä mulle. ”Mennäänkö sitten katsomaan vaikka se?”
”MÄ nukun Kimin porukoitten makuuhuoneessa! Vain minä, ylhäisessä yksinäisyydessäni!” Ilona julisti kellon lähestyessä neljää aamuyöllä. Olimme vihdoin ja viimein päättäneet ajatella nukkumaan menoa. Vaikka se Veetin mielestä olikin turhaa, kun kerran yötä oli vielä jäljellä vaikka muille jakaa.
”Ai yksin? Kaks metriä levessä sängyssä?” Miro kysyi kiinnostuneena kohottaen toista kulmaansa ilkikurisesti. ”Entäs sitten, jos sinne tulee joku komeasti kirjailtu ruumis ilman silmäluomia?”
”Älä pelottele! Se oli kauhee leffa! Näen siitä painajaisia varmaan vielä vuoden päästäkin!” Ilona sanoi alahuuli pitkällä. ”Olitte ilkeitä, kun pakotitte mut kattomaan!”
”Mutta onneksi mä suojelin sua!” Veeti hehkutti. Ilona oli istunut koko elokuvan ajan pojan kainalossa ja uikuttanut. Kieltämättä itsekin olin kiljunut muutamassa kohdassa.
”Kaikkea muuta! Sanoit aina niissä kohdissa, että voi katsoa, kun todellakaan ei olisi voinut katsoa!” Ilona huudahti ja heitti Veetiä koristetyynyllä päin näköä. Kaikeksi onneksi tyyny osui kohteensa, sillä Veetin takana oli koriste-esineitä täynnä oleva hylly. Ilonan irvistyksestä päätellen tämäkin tajusi, miten lähellä katastrofi oli käynyt.
”Mutta sä Ilona siis nukut yksin? Ja me sitten tungetaan Veetin kanssa olohuoneen sohvalle kaksistaan? Jotain rajaa hei! Ei me mitään homoja olla kuitenkaan! Ei sillä, että homoissa jotain vikaa olisi”, Miro kysäisi kuin ohimennen ja palautti näin keskustelun takaisin alkuperäiseen aiheeseen.
Nauroin, vaikkei tilanteessa mitään hauskaa ollutkaan. Kim oli bi, eikä meillä kellään ollut erityisemmin mitään sitä vastaan. Tiesimme, että tämä tiesi meidän muiden olevan kuitenkin heteroita. Joten kenenkään ei tarvinnut miettiä, ihastuisiko Kim seuraavaksi johon kuhun porukkamme pojista. Joten ei ollut riskiä suuresta draamasta kaveriporukkamme keskellä. Mikä sinänsä oli tietenkin ihan hyvä. Veetille tieto siitä, että Kim tykkäsi myös pojista, oli aluksi ollut järkytys. Mutta nyt kun tiedon julkistamisesta oli kulunut lähes puolitoista vuotta, Veetikin oli hyväksynyt tämän asian täysin.
”Ja mihin me nyt Minttu pistettäisiin? Lattialle vai? Vai Kimin viereen? Tai kolmanneksi tänne mun ja Veetin kanssa sohvalle?” Miro naureskeli tentatessaan Ilonaa, joka ei blondina osannut vastata noinkin haastaviin kysymyksiin kyseiseen vuorokauden aikaan.
”Jee! Kolmen kimppaa!” Veeti hihkaisi voitonriemuisena saadeen osakseen kyllästyneitä katseita. ”Ai eikö…”
”Jos Minttu menisi nyt vain nukkumaan Ilonan kanssa? Ihan vaan sen takia, että Ilonakin uskaltaa nukkua”, havahduin ajatuksistani kuullessani, kuinka Kim yritti sovitella parhaansa mukaan tilannetta parhain päin. ”Tai eipä sillä ole väliä, kuka sinne menee… Ajattelin vain.”
”Hyi, mä en ainakaan nuku poikien vieressä! Niistä saa jotain poikapöpöjä, yäk!” Ilona dramatisoi hihittäen hysteerisesti. Alkoholilla oli häneen sellainen vaikutus useimmiten. ”Ja miks tytöt voi nukkua samas sängys ja se on ihan ok, mut jos pojat nukkuu, nii ne on heti homoja? Eikö se oo vähäsen sukupuolisyrjintää?”
”Kultaseni, se vain menee nyt niin”, Veeti totesi istuutuen Ilonan viereen olohuoneen vaalealle kulmasohvalle.
”No niin Ilonaseni. Eiköhän me mennä nukkumaan ja jätetään pojat tappelemaan sohvan herruudesta”, sanoin noustessani ylös. Tartuin parhaan kaverini käteen kiskoen tämän pitkiä portaita ylös, missä Kimin vanhempien makuuhuone sijaitsi.
Makuuhuonekin oli valtavan kokoinen, samaa luokkaa kuin meillä kotona olohuone. Joillain oli rahaa, joillain ei. Autoin Ilonaa vaihtamaan vaatteitaan, koska tämä vain hihitti hysteerisesti itsekseen ilmeisesti todella hauskoille ajatuksilleen.
”Nyt loppuu hihitys, ja ruvetaan nukkumaan!” komensin nauraen Ilonaa tönäisten tämän samalla melko kovakouraisesti upottavalle sängylle. Kävin sammuttamassa valon ja hautauduin untuvapeiton alle.
Yhtäkkiä tunsin Ilonan aivan ihollani, kun tämä kieri aivan kylkeeni kiinni.
”Mieti, mitä Kimin porukat on tehny tässä sängyssä!” Ilona kauhisteli ja hihityskohtaus seurasi kuten yleensäkin. Ilman alkoholiakin paras kaverini kävi reippaasti ylikierroksilla, kun tarpeeksi kauan oli valvonut.
”Ehkä ne on vaihtanut lakanat?” totesin kääntyen selälleni ja katselin Ilonaa, joka oli kohottautunut käsiensä varaan vieressäni. ”Ainakin toivottavasti. Tai sitten niiden siivoja tai mikä kotiorja onkaan.”
Ilona oli hetken hiljaa. Luulin tämän nukahtaneen jo, koska en kuullut enää epämääräistä ääntä, joka johtui hihityksen epäonnistuneesta pidättämisestä.
”Minttu?”
”Niin?”
”Entä jos Veeti onkin oikeassa? Entäs jos me ei eletäkään enää kahden viikon päästä ja meidän koko elämä on tässä ja nyt? Jos tämän päivän jälkeen ei tulekaan huomista?” Ilona kuiskasi epävarmana. Käänsin kasvoni Ilonaan päin. Hämärässä erotin tämän kauniista kasvoista Ilonan olevan tosissaan.
”Älä huoli. Ei Veeti oo ikinä ollu oikeassa”, vakuutin ja Ilona sulki silmänsä selvästi helpottuneena tästä tiedosta nukahtaen lähes saman tien.
”Ai yksin? Kaks metriä levessä sängyssä?” Miro kysyi kiinnostuneena kohottaen toista kulmaansa ilkikurisesti. ”Entäs sitten, jos sinne tulee joku komeasti kirjailtu ruumis ilman silmäluomia?”
”Älä pelottele! Se oli kauhee leffa! Näen siitä painajaisia varmaan vielä vuoden päästäkin!” Ilona sanoi alahuuli pitkällä. ”Olitte ilkeitä, kun pakotitte mut kattomaan!”
”Mutta onneksi mä suojelin sua!” Veeti hehkutti. Ilona oli istunut koko elokuvan ajan pojan kainalossa ja uikuttanut. Kieltämättä itsekin olin kiljunut muutamassa kohdassa.
”Kaikkea muuta! Sanoit aina niissä kohdissa, että voi katsoa, kun todellakaan ei olisi voinut katsoa!” Ilona huudahti ja heitti Veetiä koristetyynyllä päin näköä. Kaikeksi onneksi tyyny osui kohteensa, sillä Veetin takana oli koriste-esineitä täynnä oleva hylly. Ilonan irvistyksestä päätellen tämäkin tajusi, miten lähellä katastrofi oli käynyt.
”Mutta sä Ilona siis nukut yksin? Ja me sitten tungetaan Veetin kanssa olohuoneen sohvalle kaksistaan? Jotain rajaa hei! Ei me mitään homoja olla kuitenkaan! Ei sillä, että homoissa jotain vikaa olisi”, Miro kysäisi kuin ohimennen ja palautti näin keskustelun takaisin alkuperäiseen aiheeseen.
Nauroin, vaikkei tilanteessa mitään hauskaa ollutkaan. Kim oli bi, eikä meillä kellään ollut erityisemmin mitään sitä vastaan. Tiesimme, että tämä tiesi meidän muiden olevan kuitenkin heteroita. Joten kenenkään ei tarvinnut miettiä, ihastuisiko Kim seuraavaksi johon kuhun porukkamme pojista. Joten ei ollut riskiä suuresta draamasta kaveriporukkamme keskellä. Mikä sinänsä oli tietenkin ihan hyvä. Veetille tieto siitä, että Kim tykkäsi myös pojista, oli aluksi ollut järkytys. Mutta nyt kun tiedon julkistamisesta oli kulunut lähes puolitoista vuotta, Veetikin oli hyväksynyt tämän asian täysin.
”Ja mihin me nyt Minttu pistettäisiin? Lattialle vai? Vai Kimin viereen? Tai kolmanneksi tänne mun ja Veetin kanssa sohvalle?” Miro naureskeli tentatessaan Ilonaa, joka ei blondina osannut vastata noinkin haastaviin kysymyksiin kyseiseen vuorokauden aikaan.
”Jee! Kolmen kimppaa!” Veeti hihkaisi voitonriemuisena saadeen osakseen kyllästyneitä katseita. ”Ai eikö…”
”Jos Minttu menisi nyt vain nukkumaan Ilonan kanssa? Ihan vaan sen takia, että Ilonakin uskaltaa nukkua”, havahduin ajatuksistani kuullessani, kuinka Kim yritti sovitella parhaansa mukaan tilannetta parhain päin. ”Tai eipä sillä ole väliä, kuka sinne menee… Ajattelin vain.”
”Hyi, mä en ainakaan nuku poikien vieressä! Niistä saa jotain poikapöpöjä, yäk!” Ilona dramatisoi hihittäen hysteerisesti. Alkoholilla oli häneen sellainen vaikutus useimmiten. ”Ja miks tytöt voi nukkua samas sängys ja se on ihan ok, mut jos pojat nukkuu, nii ne on heti homoja? Eikö se oo vähäsen sukupuolisyrjintää?”
”Kultaseni, se vain menee nyt niin”, Veeti totesi istuutuen Ilonan viereen olohuoneen vaalealle kulmasohvalle.
”No niin Ilonaseni. Eiköhän me mennä nukkumaan ja jätetään pojat tappelemaan sohvan herruudesta”, sanoin noustessani ylös. Tartuin parhaan kaverini käteen kiskoen tämän pitkiä portaita ylös, missä Kimin vanhempien makuuhuone sijaitsi.
Makuuhuonekin oli valtavan kokoinen, samaa luokkaa kuin meillä kotona olohuone. Joillain oli rahaa, joillain ei. Autoin Ilonaa vaihtamaan vaatteitaan, koska tämä vain hihitti hysteerisesti itsekseen ilmeisesti todella hauskoille ajatuksilleen.
”Nyt loppuu hihitys, ja ruvetaan nukkumaan!” komensin nauraen Ilonaa tönäisten tämän samalla melko kovakouraisesti upottavalle sängylle. Kävin sammuttamassa valon ja hautauduin untuvapeiton alle.
Yhtäkkiä tunsin Ilonan aivan ihollani, kun tämä kieri aivan kylkeeni kiinni.
”Mieti, mitä Kimin porukat on tehny tässä sängyssä!” Ilona kauhisteli ja hihityskohtaus seurasi kuten yleensäkin. Ilman alkoholiakin paras kaverini kävi reippaasti ylikierroksilla, kun tarpeeksi kauan oli valvonut.
”Ehkä ne on vaihtanut lakanat?” totesin kääntyen selälleni ja katselin Ilonaa, joka oli kohottautunut käsiensä varaan vieressäni. ”Ainakin toivottavasti. Tai sitten niiden siivoja tai mikä kotiorja onkaan.”
Ilona oli hetken hiljaa. Luulin tämän nukahtaneen jo, koska en kuullut enää epämääräistä ääntä, joka johtui hihityksen epäonnistuneesta pidättämisestä.
”Minttu?”
”Niin?”
”Entä jos Veeti onkin oikeassa? Entäs jos me ei eletäkään enää kahden viikon päästä ja meidän koko elämä on tässä ja nyt? Jos tämän päivän jälkeen ei tulekaan huomista?” Ilona kuiskasi epävarmana. Käänsin kasvoni Ilonaan päin. Hämärässä erotin tämän kauniista kasvoista Ilonan olevan tosissaan.
”Älä huoli. Ei Veeti oo ikinä ollu oikeassa”, vakuutin ja Ilona sulki silmänsä selvästi helpottuneena tästä tiedosta nukahtaen lähes saman tien.
