”Minttu!” äidin ääni kuului alakerrasta vaativana. Huokaisin noustessani koneeni äärestä, äiti ei ikinä jaksanut itse lähteä yläkertaan jos hänellä oli asiaa.
”Niin?” kysyin väsyneellä äänellä päästessäni portaiden alapäähän. Keittiössä ei ollutkaan vain äiti, vaan myös isä istui keittiön pöydän ääressä. Ei vaikuttanut lupaavalta.
”Me ollaan isän kanssa vähän mietitty sitä sun juhannustasi…” äiti aloitti viittoen mua istumaan pöydän päässä olevalle jakkaralle. Ei vaikuttanut mitenkään erityisen mukavalta keskustelulta, mutta istuin kuitenkin kiltisti sanomatta sanaakaan.
”Mitä te ajattelitte tehdä siellä?” isä kysyi hetken taiteellisen paussin jälkeen. Tunsin miten äidin katse poltti mua.
”Ajateltiin olla vain yhdessä ja pitää hauskaa”, totesin ympäripyöreästi. Mutta toisaalta, niinhän me ajattelimmekin. Kaikkea en vaan ollut kertonut. Miksi vanhemmat eivät vain voineet ymmärtää, että kun heidän lapsensa jättivät asioita kertomatta, he eivät tehneet sitä vain säästyäkseen huudoilta vaan myös siksi, etteivät vanhemmat ajattelisi kasvatuksensa menneen täysin pieleen? Koska vanhemmat oikeasti eivät kuitenkaan halunneet tietää aivan kaikkea. ”Kun Veeti kuitenkin lähtee urheilulukioon, niin tämä on viimeinen kesä, kun ollaan kaikki täällä.”
”Kai se kuitenkin lomat täällä on?” isä kysyi kohottaen toista kulmaansa. Vihasin sitä, kun hän teki niin.
”No on, on. Mutta koulun alkamisesta syyslomaan on kuitenkin kaksi ja puoli kuukautta!” huomautin piikikkäästi. Luultavasti Veeti tulisi joskus viikonlopuiksi kotiin. Mutta koska hänelle oli etsitty jo vuokrakämppä eikä hän asuisi asuntolassa, ei hänen olisi pakko tulla tuttuihin maisemiin edes viikonlopuksi. Eikä luultavasti tulisikaan.
”Onko sinne tulossa ketään aikuisia valvomaan?” äiti kysyi, olin osannut odottaa tätä kysymystä alusta asti.
”Ei oo. Ollaan me ennenkin oltu viidestään jossain viettämässä viikonloppua”, huokaisin turhautuneena. Äiti ei ilmeisesti ollut tiennyt tätä pikku seikkaa, ainakaan tämän ilmeestä päätellen. ”Kyllä me pärjätään hei ihan oikeasti.”
”Kyllä mä sen uskon”, isä totesi rauhoitteleva sävy äänessään. ”Mulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että vaikka menisitki. Saihan Teemukin viime vuonna olla jo kavereidensa kanssa.”
”Kiitos! Sä olet mahtava!” hihkuin riemuissani. Riemuani latisti kuitenkin se, miten äidin naama vääntyi isän lausahduksesta. ”Äiti, et sä voi kieltää mua enää!”
Äiti ei vastannut, joten hyppäsin ylös tuolistani melkein kaataen sen. Halasin nopeasti isääni ja juoksin portaat ylös omaan huoneeseeni. Olin arvannut, että vanhempani tekisivät ratkaisun aivan viime tipassa. Nyt olinkin iloisesti yllättynyt tajutessani, että tänään olikin vasta tiistai.
Ilona ei ollut vastannut puhelimeensa lauantain jälkeen, vaikka olinkin monesti yrittänyt soittaa. Myöskin tekstiviestini olivat jääneet omaan arvoonsa mitä ilmeisimmin. Kukaan ei tiennyt Ilonasta mitään, eikä siitä oliko tämä tulossa viettämään juhannusta meidän kanssamme vai olisiko sen poikaystävänsä kanssa. Eilen illalla olin lukenut Facebookista Ilonan profiilista tämän olevan nyt parisuhteessa ihanan Tatunsa kanssa. Päätin kuitenkin, että mä pitäisin hauskaa, oli Ilona siellä tai ei.
”Niin?” kysyin väsyneellä äänellä päästessäni portaiden alapäähän. Keittiössä ei ollutkaan vain äiti, vaan myös isä istui keittiön pöydän ääressä. Ei vaikuttanut lupaavalta.
”Me ollaan isän kanssa vähän mietitty sitä sun juhannustasi…” äiti aloitti viittoen mua istumaan pöydän päässä olevalle jakkaralle. Ei vaikuttanut mitenkään erityisen mukavalta keskustelulta, mutta istuin kuitenkin kiltisti sanomatta sanaakaan.
”Mitä te ajattelitte tehdä siellä?” isä kysyi hetken taiteellisen paussin jälkeen. Tunsin miten äidin katse poltti mua.
”Ajateltiin olla vain yhdessä ja pitää hauskaa”, totesin ympäripyöreästi. Mutta toisaalta, niinhän me ajattelimmekin. Kaikkea en vaan ollut kertonut. Miksi vanhemmat eivät vain voineet ymmärtää, että kun heidän lapsensa jättivät asioita kertomatta, he eivät tehneet sitä vain säästyäkseen huudoilta vaan myös siksi, etteivät vanhemmat ajattelisi kasvatuksensa menneen täysin pieleen? Koska vanhemmat oikeasti eivät kuitenkaan halunneet tietää aivan kaikkea. ”Kun Veeti kuitenkin lähtee urheilulukioon, niin tämä on viimeinen kesä, kun ollaan kaikki täällä.”
”Kai se kuitenkin lomat täällä on?” isä kysyi kohottaen toista kulmaansa. Vihasin sitä, kun hän teki niin.
”No on, on. Mutta koulun alkamisesta syyslomaan on kuitenkin kaksi ja puoli kuukautta!” huomautin piikikkäästi. Luultavasti Veeti tulisi joskus viikonlopuiksi kotiin. Mutta koska hänelle oli etsitty jo vuokrakämppä eikä hän asuisi asuntolassa, ei hänen olisi pakko tulla tuttuihin maisemiin edes viikonlopuksi. Eikä luultavasti tulisikaan.
”Onko sinne tulossa ketään aikuisia valvomaan?” äiti kysyi, olin osannut odottaa tätä kysymystä alusta asti.
”Ei oo. Ollaan me ennenkin oltu viidestään jossain viettämässä viikonloppua”, huokaisin turhautuneena. Äiti ei ilmeisesti ollut tiennyt tätä pikku seikkaa, ainakaan tämän ilmeestä päätellen. ”Kyllä me pärjätään hei ihan oikeasti.”
”Kyllä mä sen uskon”, isä totesi rauhoitteleva sävy äänessään. ”Mulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että vaikka menisitki. Saihan Teemukin viime vuonna olla jo kavereidensa kanssa.”
”Kiitos! Sä olet mahtava!” hihkuin riemuissani. Riemuani latisti kuitenkin se, miten äidin naama vääntyi isän lausahduksesta. ”Äiti, et sä voi kieltää mua enää!”
Äiti ei vastannut, joten hyppäsin ylös tuolistani melkein kaataen sen. Halasin nopeasti isääni ja juoksin portaat ylös omaan huoneeseeni. Olin arvannut, että vanhempani tekisivät ratkaisun aivan viime tipassa. Nyt olinkin iloisesti yllättynyt tajutessani, että tänään olikin vasta tiistai.
Ilona ei ollut vastannut puhelimeensa lauantain jälkeen, vaikka olinkin monesti yrittänyt soittaa. Myöskin tekstiviestini olivat jääneet omaan arvoonsa mitä ilmeisimmin. Kukaan ei tiennyt Ilonasta mitään, eikä siitä oliko tämä tulossa viettämään juhannusta meidän kanssamme vai olisiko sen poikaystävänsä kanssa. Eilen illalla olin lukenut Facebookista Ilonan profiilista tämän olevan nyt parisuhteessa ihanan Tatunsa kanssa. Päätin kuitenkin, että mä pitäisin hauskaa, oli Ilona siellä tai ei.
Illalla istuimme Kimin, Veetin ja Miron kanssa rannalla. Hyppylaiturin jäänteet oli viety pois maanantain aikana, mistä olin todella yllättynyt. Aamun lehdessä oli ollut etusivulla juttua, miten otettaisiin silminnäkijä havaintoja vastaan ilkivallan tekijöistä. Kaupungin pääjehut siis eivät olleet kiinnittäneet huomiota hyppylaiturin kuntoon viimeiseen kymmeneen vuoteen, jos kerran he uskoivat jonkun tahallaan rikkoneen sen. Kyseinen laituri oli ollut rannalla niin kauan kuin muistin, mutta ikinä en ollut siltä hypännyt.
”Mä yritin soittaa tänään Ilonalle. Itse asiassa muutamankin kerran”, Kim ilmoitti yhtäkkiä. Vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksää, rannalla ei ollut lisäksemme kovin montaa muuta. Toisella reunalla istui vain muutaman hengen teiniporukka tupakalla.
”Vastasko?” Miro kysyi peittäessään käsillään paljaita varpaitaan hiekkaan. Kaikki me tiesimme vastauksen kuitenkin ilman, että Kim kertoi sitä.
”Ei…” Kim pudisti päätään. Huokaisin vetäen polvet syliini tiukemmin. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti kasvojani.
”Mistä te olette oikein riidelleet?” Veetikin kysyi kiinnittäen kaiken huomionsa nyt muhun.
”Itse asiassa, ei me montaa sanaa edes vaihdettu”, huokaisin. Totesin, että olisi reilua kertoa pojillekin edes osa syistä. ”Huomautin vain aluksi siitä, että eikö kahdeksan vuoden ikäero ole ihan kiitettävän iso. Ja sitten yksi asia johti luonnollisesti toiseen ja kolmanteen… Ja nyt se on mulle ilmeisesti möks.”
”Eikä vain sulle nähtävästi”, Veeti puuskahti. ”Ollaanko me muut tehty sitten jotain erikoista vai miksei se meillekään vastaa?”
”Ette ainakaan mun mielestä. Ehkä sillä on vain kiireitä sen poikaystävän kanssa”, totesin kohauttaen hartioitani.
”Niistä kiireistä mä en halua sitten tietää enempää”, Veeti tokaisi virnistäen kommenttinsa perään tietäväisesti. ”Mutta on niillä ihan kohtuullinen ikäero kuitenkin.”
”On joo”, Kimkin yhtyi tähän mielipiteeseen. ”Miten me ostetaan ruoka sinne mökille?”
”Onko siitä pitkä matka kauppaan? Siis siitä teidän mökiltä”, Miro kysyi nostaessaan varpaansa pois kasaamansa hiekkakummun alta. Kim pudisti vastaukseksi päätään. ”Mun mielestä se menis parhaiten niin, että käytäisiin perjantaina kaupassa, kun päästään sinne. Sitten vaan laitettais se lasku neljään tai viiteen osaan, riippuu tuleeko Ilona.”
”Mäkin mietin, että menisikö se noin”, totesin kannattaen Miron ajatusta. ”Se menee vähän liian vaikeaksi, jos kaikki tuo jotain. Kun ne ei kuitenkaan maksa ihan tasan yhtä paljon, niin tuolla lailla sen saisi ainakin menemään tasan kaikkien kesken.”
”Tehdään vaikka sitten niin”, Kim suostui.
”Millä me päästään sinne?” Veeti huomautti. ”Kävellen?”
”Mä uskon, että meiltä voi äiti tai isä viedä”, Kim vakuutti hymyillen.
”Perjantaita odotellessa!” naurahdin iskien silmääni. ”Kokeillaan saada Ilonaa kiinni. Ei se yleensä jaksa kauaa mököttää. Tämä on varmaan joku ennätys.”
Istuimme hetken aikaa vain hiljaa katsellen laskevaa aurinkoa.
”Mä menen uimaan”, Veeti totesi rikkoen hiljaisuuden. ”Tuleeko joku muu?”
”Mä voisin”, Miro totesi riisuen paitansa pois Veetin esimerkkiä noudattaen. ”Tulkaa tekin!”
Meinasin kieltäytyä kohteliaasti kutsusta, mutta Kiminkin noustessa seisomaan, tajusin jääväni yksin rannalle ruikuttamaan. Kirjaimellisesti.
”Minttu ottaa sitten vaan ihan rohkeasti kaikki vaatteet pois!” Veeti kannusti ilkikurinen katse silmissään.
”En mä ihan kaikkia, mutta on mulla bikinit täälä alla…”, naurahdin iskien silmääni samalla, kun vedin paitani pois yltäni. Mun tuurillani tietenkin bikinieni solmu selästäni aukesi samassa rytäkässä. Kiljaisin vain hädissäni huomatessani asian. Mitään suurta vahinkoa ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä löin kyynärpääni kylkiini saman tien, eikä yläosa tippunutkaan maahan asti. Kuulin vain, kuinka Veeti vislasi mulle.
”Grau.”
”Haluaako joku auttaa vähäsen ja sitoa…?” kysyin epävarmasti. Mulla ei ollut mikään maailman mukavin olo sillä hetkellä. Veeti lupautui heti, mutta torjuin tämän tarjouksen ainoastaan ilkeällä silmäyksellä.
”Mä voin”, Miro myöntyi naureskellen. Käännyin ympäri, että poika saisi solmittua narut kiinni. ”Onko parempi?”
”On, joo. Kiitos”, huokaisin helpottuneena.
”Höh. Olisit sä voinut ihan yhtä hyvin olla ilman yläosaakin”, Veeti totesi pettyneenä huomatessaan bikinieni olevan kiinni taas.
”Joo varmasti”, totesin. Heitin vielä lyhyet shortsini pois ja säntäsin vesirajaan nopeasti. Pojat tulivat hiukan rauhallisemmin perässä. Kokeilin vettä varovasti varpaillani. ”Ei tää nyt niin kylmää ole kuin silloin yöllä!”
”Millon sä yöllä olet ollut uimassa?” Kim kysyi kiinnostuneena, jolloin tajusin virheeni. Kuitenkin vähän liian myöhään, vahinko oli ehtinyt jo tapahtua.
”Minttu on kuitenkin ollut täälä rikkomassa sitä laituria…” Veeti huomautti seisten jo polviaan myöten vedessä. Vaihdoimme Miron kanssa katseet, eikä tämä jäänyt Kimiltä luonnollisestikaan huomaamatta.
”Ellenin bileidenkö jälkeen?” Kim kysyi kohottaen toista kulmaansa kysyvästi. Tunsin, miten poskeni alkoivat kuumottaa.
”Joo”, Miro vastasi kahlaten hänkin kauemmas veteen. ”Sulle ei ilmeisesti sitten tullutkaan pahempaa flunssaa?”
”Ei”, totesin samalla, kun pyörittelin hiuksiani hermostuneena sormeni ympärille.
”Onko teillä jotain kerrottavaa mullekin?” Veeti kysäisi kiinnostuneena. Tapansa mukaan hän ei aivan ollut perillä tällaisista asioista.
”Että me oltiin Mintun kanssa Ellenin bileiden jälkeen täälä vähän… uimassa”, Miro totesi lyhyesti ja sukelsi sitten veteen kovan loiskahduksen saattelemana. Hetken kuluttua pojan vaaleat hiukset nousivat pintaan paljon kauempana rannasta.
”Vai että sellaista…” Kim totesi kiusoitellen ja tönäisi hellästi mua kylkeen. ”Mitäköhän juhannuksesta oikein tulee…”
”Aivan kuin sä yrittäisit vihjailla jotain”, Veeti tuumasi raapien päätään kuin se jotenkin auttaisi. ”Mä nyt en ihan tajua.”
”Me ei yllätytty”, huomautin virnistäen. Kahlasin kauemmas rannasta, kunnes vettä oli vyötärölleni asti. Siitä en menisi enää paljoa kauemmas.
”Oikeasti, tuo ei enää ole reilua!” Veeti murisi esittäen taas loukkaantuneensa suurestikin tästäkin kommentistani. ”Olisiko kivaa jos mäkin vittuilisin koko ajan teille?”
”Mä yritin soittaa tänään Ilonalle. Itse asiassa muutamankin kerran”, Kim ilmoitti yhtäkkiä. Vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksää, rannalla ei ollut lisäksemme kovin montaa muuta. Toisella reunalla istui vain muutaman hengen teiniporukka tupakalla.
”Vastasko?” Miro kysyi peittäessään käsillään paljaita varpaitaan hiekkaan. Kaikki me tiesimme vastauksen kuitenkin ilman, että Kim kertoi sitä.
”Ei…” Kim pudisti päätään. Huokaisin vetäen polvet syliini tiukemmin. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti kasvojani.
”Mistä te olette oikein riidelleet?” Veetikin kysyi kiinnittäen kaiken huomionsa nyt muhun.
”Itse asiassa, ei me montaa sanaa edes vaihdettu”, huokaisin. Totesin, että olisi reilua kertoa pojillekin edes osa syistä. ”Huomautin vain aluksi siitä, että eikö kahdeksan vuoden ikäero ole ihan kiitettävän iso. Ja sitten yksi asia johti luonnollisesti toiseen ja kolmanteen… Ja nyt se on mulle ilmeisesti möks.”
”Eikä vain sulle nähtävästi”, Veeti puuskahti. ”Ollaanko me muut tehty sitten jotain erikoista vai miksei se meillekään vastaa?”
”Ette ainakaan mun mielestä. Ehkä sillä on vain kiireitä sen poikaystävän kanssa”, totesin kohauttaen hartioitani.
”Niistä kiireistä mä en halua sitten tietää enempää”, Veeti tokaisi virnistäen kommenttinsa perään tietäväisesti. ”Mutta on niillä ihan kohtuullinen ikäero kuitenkin.”
”On joo”, Kimkin yhtyi tähän mielipiteeseen. ”Miten me ostetaan ruoka sinne mökille?”
”Onko siitä pitkä matka kauppaan? Siis siitä teidän mökiltä”, Miro kysyi nostaessaan varpaansa pois kasaamansa hiekkakummun alta. Kim pudisti vastaukseksi päätään. ”Mun mielestä se menis parhaiten niin, että käytäisiin perjantaina kaupassa, kun päästään sinne. Sitten vaan laitettais se lasku neljään tai viiteen osaan, riippuu tuleeko Ilona.”
”Mäkin mietin, että menisikö se noin”, totesin kannattaen Miron ajatusta. ”Se menee vähän liian vaikeaksi, jos kaikki tuo jotain. Kun ne ei kuitenkaan maksa ihan tasan yhtä paljon, niin tuolla lailla sen saisi ainakin menemään tasan kaikkien kesken.”
”Tehdään vaikka sitten niin”, Kim suostui.
”Millä me päästään sinne?” Veeti huomautti. ”Kävellen?”
”Mä uskon, että meiltä voi äiti tai isä viedä”, Kim vakuutti hymyillen.
”Perjantaita odotellessa!” naurahdin iskien silmääni. ”Kokeillaan saada Ilonaa kiinni. Ei se yleensä jaksa kauaa mököttää. Tämä on varmaan joku ennätys.”
Istuimme hetken aikaa vain hiljaa katsellen laskevaa aurinkoa.
”Mä menen uimaan”, Veeti totesi rikkoen hiljaisuuden. ”Tuleeko joku muu?”
”Mä voisin”, Miro totesi riisuen paitansa pois Veetin esimerkkiä noudattaen. ”Tulkaa tekin!”
Meinasin kieltäytyä kohteliaasti kutsusta, mutta Kiminkin noustessa seisomaan, tajusin jääväni yksin rannalle ruikuttamaan. Kirjaimellisesti.
”Minttu ottaa sitten vaan ihan rohkeasti kaikki vaatteet pois!” Veeti kannusti ilkikurinen katse silmissään.
”En mä ihan kaikkia, mutta on mulla bikinit täälä alla…”, naurahdin iskien silmääni samalla, kun vedin paitani pois yltäni. Mun tuurillani tietenkin bikinieni solmu selästäni aukesi samassa rytäkässä. Kiljaisin vain hädissäni huomatessani asian. Mitään suurta vahinkoa ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä löin kyynärpääni kylkiini saman tien, eikä yläosa tippunutkaan maahan asti. Kuulin vain, kuinka Veeti vislasi mulle.
”Grau.”
”Haluaako joku auttaa vähäsen ja sitoa…?” kysyin epävarmasti. Mulla ei ollut mikään maailman mukavin olo sillä hetkellä. Veeti lupautui heti, mutta torjuin tämän tarjouksen ainoastaan ilkeällä silmäyksellä.
”Mä voin”, Miro myöntyi naureskellen. Käännyin ympäri, että poika saisi solmittua narut kiinni. ”Onko parempi?”
”On, joo. Kiitos”, huokaisin helpottuneena.
”Höh. Olisit sä voinut ihan yhtä hyvin olla ilman yläosaakin”, Veeti totesi pettyneenä huomatessaan bikinieni olevan kiinni taas.
”Joo varmasti”, totesin. Heitin vielä lyhyet shortsini pois ja säntäsin vesirajaan nopeasti. Pojat tulivat hiukan rauhallisemmin perässä. Kokeilin vettä varovasti varpaillani. ”Ei tää nyt niin kylmää ole kuin silloin yöllä!”
”Millon sä yöllä olet ollut uimassa?” Kim kysyi kiinnostuneena, jolloin tajusin virheeni. Kuitenkin vähän liian myöhään, vahinko oli ehtinyt jo tapahtua.
”Minttu on kuitenkin ollut täälä rikkomassa sitä laituria…” Veeti huomautti seisten jo polviaan myöten vedessä. Vaihdoimme Miron kanssa katseet, eikä tämä jäänyt Kimiltä luonnollisestikaan huomaamatta.
”Ellenin bileidenkö jälkeen?” Kim kysyi kohottaen toista kulmaansa kysyvästi. Tunsin, miten poskeni alkoivat kuumottaa.
”Joo”, Miro vastasi kahlaten hänkin kauemmas veteen. ”Sulle ei ilmeisesti sitten tullutkaan pahempaa flunssaa?”
”Ei”, totesin samalla, kun pyörittelin hiuksiani hermostuneena sormeni ympärille.
”Onko teillä jotain kerrottavaa mullekin?” Veeti kysäisi kiinnostuneena. Tapansa mukaan hän ei aivan ollut perillä tällaisista asioista.
”Että me oltiin Mintun kanssa Ellenin bileiden jälkeen täälä vähän… uimassa”, Miro totesi lyhyesti ja sukelsi sitten veteen kovan loiskahduksen saattelemana. Hetken kuluttua pojan vaaleat hiukset nousivat pintaan paljon kauempana rannasta.
”Vai että sellaista…” Kim totesi kiusoitellen ja tönäisi hellästi mua kylkeen. ”Mitäköhän juhannuksesta oikein tulee…”
”Aivan kuin sä yrittäisit vihjailla jotain”, Veeti tuumasi raapien päätään kuin se jotenkin auttaisi. ”Mä nyt en ihan tajua.”
”Me ei yllätytty”, huomautin virnistäen. Kahlasin kauemmas rannasta, kunnes vettä oli vyötärölleni asti. Siitä en menisi enää paljoa kauemmas.
”Oikeasti, tuo ei enää ole reilua!” Veeti murisi esittäen taas loukkaantuneensa suurestikin tästäkin kommentistani. ”Olisiko kivaa jos mäkin vittuilisin koko ajan teille?”
Makasin myöhemmin yöllä sängylläni leikkien puhelimellani. Mietin, soittaisinko ties monennenko kerran Ilonalle. Mielestäni oli kuitenkin hänen vuoronsa osoittaa jotain leppymisen merkkejä. Eikä hänen tarvitsisi pojillekin mököttää, eivät he liittyneet mitenkään meidän pieni muotoiseen riitaamme. Jälkikäteen ei tuntunut edes siltä, että asia olisi ollut riidan arvoinen. Mulla oli vaan vähän huono päivä just silloin.
Tiputin vahingossa puhelimeni lattialle kovaäänisen kolahduksen seuratessa perässä hetken kuluttua. En vaivautunut nostamaan sitä, ennen kuin se piippasi vähemmän hiljaisesti viestin merkiksi. Käännyin huokaisten kyljelleni ja aloin kurotella puhelinta jostain lattialta. Olin vetänyt verhot kiinni, joten huoneessa ei ollut kamalan valoista, mikä ei ollut omiaan helpottamaan tätä tehtävääni. Viimein kuitenkin puhelimeni osui tuurilla käteeni ja sain nostettua sen ylös lattialta.
Viesti oli Mirolta. Se ei sisältänyt mitään kovin erikoista muuten, paitsi että Kim oli viimein saanut Ilonan kiinni. Eikä Ilona ollut vielä varma oliko tulossa meidän kanssamme vai viettäisikö juhannuksen jollain muilla tavoin. Näistä muista tavoista en välttämättä tahtonut olla tietoinen. Näpyttelin turhan viestin vastaukseksi, jonka olisi aivan yhtä hyvin voinut jättää lähettämättä. Tahdoin kuitenkin vastata edes jotakin.
Säikähdin, kun puhelimeni alkoi soida yhtäkkiä korvani juuressa. Katsoin yllättyneenä kuka soittaja olisi, kello kuitenkin oli jo puoli yksi. Vaikka ei kello nyt tavallaan paljon ollut, mutta harvemmin kukaan siihen aikaan soitteli.
”Moi”, kuulin Miron tervehtivän heti, kun sain puhelimen korvalleni.
”Moi”, vastasin yhäkin yllättyneenä tästä soitosta, jota en ollut odottanut ollenkaan. ”Hitto, sä säikäytit mut!”
”Anteeksi”, Miro vastasi. Tiesin tämän hymyilevän, sen kuuli pojan äänestä helposti. ”Mutta en jaksanut tekstata.”
”Joo, et ilmeisesti”, hymähdin vastaukseksi. Nousin istumaan seinää vasten. ”Oliko sulla jotain erikoista asiaa, vai muuten vain soittelet?”
”Oli mulla asiaakin…” Miro vastasi. Odotin, että hän esittäisi asian, mutta hiljaisuus vain pitkittyi.
”Niin?” kysyin kannustavasti. Tunsin, miten sydämeni hakkasi rinnassani nopeampaa kuin yleensä Miron kanssa puhuessa puhelimessa.
”Sitä vain ajattelin, että mulla on tylsää nyt. Lähtisitkö sä mun kanssa vaikka jonnekin ulos?”
”Ööh…” en ollut varautunut tämän tapaiseen kysymykseen ollenkaan. Kutsu tuntui kiinnostavalta. ”En mä varmaan voi tulla. Vaikka mä haluaisinkin, usko pois. Mutta äiti on niin herkkäuninen, että se ei varmaan kauheasti innostuisi siitä, jos yllättäis mut ulko-ovelta.”
Kuulin miten Mirokin naurahti linjan toisessa päässä.
”Okei, mä ymmärrän. Parempi vaan, että pääset sitten juhannuksena tulemaan”, Miro vastasi, olin kuulevinani hiukan pettymystä pojan äänessä. En kuitenkaan ollut varma, joten en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. ”Mutta ei mulla mitään sen ihmeellisempää asiaa ollut.”
”Okei. Pyydä vaikka Veetiä ulos sun kanssa. Kyllä se lähtee, jos vaan kysyt”, vakuutin hymyillen. ”Tai jos se ei ole iskemässä jotain blondia.”
”Niin…” Miron ääni ei kuulostanut kamalan innostuneelta. Luultavasti johtui vain siitä, että hänellä ja Veetillä ei ollut aivan niin läheiset välit keskenään. ”Mut hyvää yötä!”
”Öitä. Nähdään huomenna”, vastasin ja lopetin puhelun. Huokaisin raskaasti heittäytyessäni takaisin selälleni sängylleni. Tuijotin jonkin aikaa vain valkoista kattoani ennen kuin aloin etsiä uudestaan sopivaa asentoa nukahtaa. Vielä juuri ennen nukahtamistani, mietin soittaisinko sittenkin Ilonalle. Päätin kuitenkin soittavani päivällä paremmalla ajalla, jos Ilona ei itse olisi ottanut yhteyttä siihen mennessä. Mikä sinänsä olisi ihan suotavaa, ihan vaan kaikkien muidenkin kannalta.
Tiputin vahingossa puhelimeni lattialle kovaäänisen kolahduksen seuratessa perässä hetken kuluttua. En vaivautunut nostamaan sitä, ennen kuin se piippasi vähemmän hiljaisesti viestin merkiksi. Käännyin huokaisten kyljelleni ja aloin kurotella puhelinta jostain lattialta. Olin vetänyt verhot kiinni, joten huoneessa ei ollut kamalan valoista, mikä ei ollut omiaan helpottamaan tätä tehtävääni. Viimein kuitenkin puhelimeni osui tuurilla käteeni ja sain nostettua sen ylös lattialta.
Viesti oli Mirolta. Se ei sisältänyt mitään kovin erikoista muuten, paitsi että Kim oli viimein saanut Ilonan kiinni. Eikä Ilona ollut vielä varma oliko tulossa meidän kanssamme vai viettäisikö juhannuksen jollain muilla tavoin. Näistä muista tavoista en välttämättä tahtonut olla tietoinen. Näpyttelin turhan viestin vastaukseksi, jonka olisi aivan yhtä hyvin voinut jättää lähettämättä. Tahdoin kuitenkin vastata edes jotakin.
Säikähdin, kun puhelimeni alkoi soida yhtäkkiä korvani juuressa. Katsoin yllättyneenä kuka soittaja olisi, kello kuitenkin oli jo puoli yksi. Vaikka ei kello nyt tavallaan paljon ollut, mutta harvemmin kukaan siihen aikaan soitteli.
”Moi”, kuulin Miron tervehtivän heti, kun sain puhelimen korvalleni.
”Moi”, vastasin yhäkin yllättyneenä tästä soitosta, jota en ollut odottanut ollenkaan. ”Hitto, sä säikäytit mut!”
”Anteeksi”, Miro vastasi. Tiesin tämän hymyilevän, sen kuuli pojan äänestä helposti. ”Mutta en jaksanut tekstata.”
”Joo, et ilmeisesti”, hymähdin vastaukseksi. Nousin istumaan seinää vasten. ”Oliko sulla jotain erikoista asiaa, vai muuten vain soittelet?”
”Oli mulla asiaakin…” Miro vastasi. Odotin, että hän esittäisi asian, mutta hiljaisuus vain pitkittyi.
”Niin?” kysyin kannustavasti. Tunsin, miten sydämeni hakkasi rinnassani nopeampaa kuin yleensä Miron kanssa puhuessa puhelimessa.
”Sitä vain ajattelin, että mulla on tylsää nyt. Lähtisitkö sä mun kanssa vaikka jonnekin ulos?”
”Ööh…” en ollut varautunut tämän tapaiseen kysymykseen ollenkaan. Kutsu tuntui kiinnostavalta. ”En mä varmaan voi tulla. Vaikka mä haluaisinkin, usko pois. Mutta äiti on niin herkkäuninen, että se ei varmaan kauheasti innostuisi siitä, jos yllättäis mut ulko-ovelta.”
Kuulin miten Mirokin naurahti linjan toisessa päässä.
”Okei, mä ymmärrän. Parempi vaan, että pääset sitten juhannuksena tulemaan”, Miro vastasi, olin kuulevinani hiukan pettymystä pojan äänessä. En kuitenkaan ollut varma, joten en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. ”Mutta ei mulla mitään sen ihmeellisempää asiaa ollut.”
”Okei. Pyydä vaikka Veetiä ulos sun kanssa. Kyllä se lähtee, jos vaan kysyt”, vakuutin hymyillen. ”Tai jos se ei ole iskemässä jotain blondia.”
”Niin…” Miron ääni ei kuulostanut kamalan innostuneelta. Luultavasti johtui vain siitä, että hänellä ja Veetillä ei ollut aivan niin läheiset välit keskenään. ”Mut hyvää yötä!”
”Öitä. Nähdään huomenna”, vastasin ja lopetin puhelun. Huokaisin raskaasti heittäytyessäni takaisin selälleni sängylleni. Tuijotin jonkin aikaa vain valkoista kattoani ennen kuin aloin etsiä uudestaan sopivaa asentoa nukahtaa. Vielä juuri ennen nukahtamistani, mietin soittaisinko sittenkin Ilonalle. Päätin kuitenkin soittavani päivällä paremmalla ajalla, jos Ilona ei itse olisi ottanut yhteyttä siihen mennessä. Mikä sinänsä olisi ihan suotavaa, ihan vaan kaikkien muidenkin kannalta.
Kesäloman alusta tuntui olleen vain muutamia päiviä, kun kauan odotettu perjantai vihdoin koitti. Totuus oli kuitenkin se, että lomaa oli kulunut jo kokonaiset kolme viikkoa. Siis lähes kolmasosa koko lomasta.
Olin herännyt aikaisemmin kuin yleensä, sillä mulla oli vielä pakkaamista. Olimme sopineet Kimin äidin kokoavan porukan mukaan, ettei tarvitsisi kantaa laukkuja kovin paljoa. Kierros alkaisi tunnin kuluttua. Vilkuilin vuorotellen puhelintani ja kelloa. Odotin Ilonan soittavan minä hetkenä hyvänsä. Kello oli kuitenkin vasta vähän yli kymmenen, joten hän varmaan nukkuisi vielä monta tuntia.
Laskin laukkuni eteisen lattialle huokaisten helpotuksesta. Olin onnistunut, eikä tarvitsisi lähteä vielä kahteenkymmeneen minuuttiin. Jätin aina pakkauksen viime tippaan, mikä ei ollut ollenkaan hyvä tapa. Kun pakkasi kiireellä, ei ehtinyt tarkistaa olivatko kaikki tarpeelliset tavarat mukana. Siispä multa puuttui yleensä kaikilla matkoilla jotain, yleensä shampoo tai hammastahna. Tällä kertaa olin kuitenkin varmistanut muutamaan otteeseen näiden kahden olevan varmasti mukana menossa.
Yllätyin, kun kuulin ovikellon soivan. Olin aluksi aivan varma, että olin kuullut väärin. Mutta kun se soi toisen kerran, en voinut väittää kuvitelleeni sitä. Vilkaisin puhelimestani kelloa hämmästyneenä. Ei mua voitu vielä tulla hakemaan, enkä ollut edes kuullut auton ääntä pihassa.
”Moi…” kuulin tutun äänen tervehtivän avatessani oven. Ilona seisoi laukun kanssa portailla ja katseli mua epävarman näköisenä.
”Mitä sä täällä teet?” töksäytin epäkohteliaasti. Jälkikäteen mietittynä, olisin varmasti saanut esitettyä kysymykseni kohteliaamminkin.
”Anteeksi”, Ilona kuiskasi katsellen vain mustia Conversejaan, aivan kuin ne olisivatkin yhtäkkiä olleet maailman kiinnostavimmat asiat ikinä. Katselin vain ystävääni hiljaa, en tiennyt mitä sanoa. Tavallaan kiukutti, mutta tavallaan oli ihanaa nähdä Ilona siinä. ”Mä ajattelin tulla, jos pääsisin vielä teidän kans sinne mökille.”
”Ai”, totesin jälleen. Nyt Ilona kohotti viimein katseensa maasta ja katseli mua nyt suoraa silmiin.
”Etkö sä ajatellut sanoa mitään muuta?” Ilona puuskahti. Epävarmuutta ei ollut enää havaittavissa. ”Kuten vaikka: ei se mitään, saat anteeksi tai jotain muuta vastaavaa?”
”En ajatellut itse asiassa”, totesin melko kylmästi.
”Mikset?” Ilona kivahti ristien kätensä rinnallensa ja katseli mua haastavasti.
”Koska jos mä sanon niin, niin seuraavalla kerralla sä teet just samalla tavalla!”
”Ai millä tavalla?” Ilona kysyi halveksivasti. Tiesin hänen ajatelleen, että antaisin tälläkin kertaa anteeksi yhtä helposti kuin aina ennen. Olin kuitenkin päättänyt, että nyt asiat muuttuisivat.
”Vedät mun huonot puolet ja heikkoudet esiin, vaikkei ne liity mitenkään alkuperäiseen aiheeseen!” mua kiukutti nyt aivan liikaa Ilonan käytös. ”Viimeksi sä suutuit, kun sanoin siitä, että eikö kahdeksan vuotta kuitenkin ole aika iso ikäero. Sen jälkeen sitten aloit arvioimaan mua, kuten aina.”
Ilona tuijotti mua silmät kapeina viiruina. Tuijotin vain takaisin, kunnes Ilona käänsi katseensa jälleen kiinnostaviin kenkiinsä.
”Mitä mä voin tehdä, että mä saan anteeksi?” Ilona kysyi hetken kuluttua nostaen päätänsä ylemmäs. Hän siirsi muutaman vaalean hiussuortuvan pois silmiltään ja katseli mua kysyvästi. En pitänyt tavasta, jolla Ilona esitti kysymyksensä.
En ehtinyt aivan vastata, kun kuulin kuinka auton pyörät rahisivat soralla. Kimin vanhempien musta mersu kaartoi pihaamme pysähtyen niin lähelle ovea, kuin vain mahdollista. Vilkutin autossa istuville iloisesti ja nostin laukkuni olkapäälleni. Kävelin vain Ilonan ohi ja suljin kotioven huudettuani ensin heipat ja hyvät juhannukset. Kim oli noussut autosta avaamaan takaluukun.
”Ootko säkin Ilona tulossa?” Kim kysyi hymyillen. Katselin miten Ilona nyökkäsi epävarmasti ja käveli hänkin auton luo. Huokaisin raskaasti. ”Tulee vähän ahdasta sitten.”
”Minttu voisi mennä siihen aika keskelle”, Kimin äiti neuvoi ratin takaa ystävällisesti hymyillen. Irvistin, mutta tungin itseni Veetin yli keskimmäiselle paikalle. Ilona ahtautui samasta ovesta Veeti viereen. ”Kaikille ei ole nyt turvavöitä. Mutta mä ajan varovasti.”
”Onko miten pitkä matka?” Veeti puuskahti, kun Ilona sulki oven ja istuimme melko tiiviisti nelistään takapenkillä.
”Puolitoista tuntia noin”, Kim virnisti kääntyessään etupenkiltä katsomaan meihin takana olijoihin. ”Ei se paha aika ole. Ja sitä paitsi, meidän autossa on ilmastointi!”
”Sitten, kun sunnuntaina tullaan takaisin, niin mä istun kyllä edessä!” Veeti protestoi samalla, kun yritti saada asentonsa siedettäväksi istua.
”Tai mä!” virnistin Veetin ja Miron välistä.
”Joo, Minttu! Sä olet kaikista pienin!” Miro huomautti ilkikurisesti.
”Eli Minttu laitetaan takaluukkuun kaikkien tavaroiden sekaan”, Veeti totesi haukotellen leuat väärällään.
”Sekö sitten olisi reilua vai?” inisin muka loukkaantuneena.
”Ainakin meillä muilla olisi enemmän tilaa”, Veeti totesi laittaessaan kätensä rennosti niskan taakse ja levitti vielä hiukan jalkojaan leveämmälle. ”Et pääsisi yhtään sinne päin, kun mun ego ei oikein mahdu tänne?”
Olin herännyt aikaisemmin kuin yleensä, sillä mulla oli vielä pakkaamista. Olimme sopineet Kimin äidin kokoavan porukan mukaan, ettei tarvitsisi kantaa laukkuja kovin paljoa. Kierros alkaisi tunnin kuluttua. Vilkuilin vuorotellen puhelintani ja kelloa. Odotin Ilonan soittavan minä hetkenä hyvänsä. Kello oli kuitenkin vasta vähän yli kymmenen, joten hän varmaan nukkuisi vielä monta tuntia.
Laskin laukkuni eteisen lattialle huokaisten helpotuksesta. Olin onnistunut, eikä tarvitsisi lähteä vielä kahteenkymmeneen minuuttiin. Jätin aina pakkauksen viime tippaan, mikä ei ollut ollenkaan hyvä tapa. Kun pakkasi kiireellä, ei ehtinyt tarkistaa olivatko kaikki tarpeelliset tavarat mukana. Siispä multa puuttui yleensä kaikilla matkoilla jotain, yleensä shampoo tai hammastahna. Tällä kertaa olin kuitenkin varmistanut muutamaan otteeseen näiden kahden olevan varmasti mukana menossa.
Yllätyin, kun kuulin ovikellon soivan. Olin aluksi aivan varma, että olin kuullut väärin. Mutta kun se soi toisen kerran, en voinut väittää kuvitelleeni sitä. Vilkaisin puhelimestani kelloa hämmästyneenä. Ei mua voitu vielä tulla hakemaan, enkä ollut edes kuullut auton ääntä pihassa.
”Moi…” kuulin tutun äänen tervehtivän avatessani oven. Ilona seisoi laukun kanssa portailla ja katseli mua epävarman näköisenä.
”Mitä sä täällä teet?” töksäytin epäkohteliaasti. Jälkikäteen mietittynä, olisin varmasti saanut esitettyä kysymykseni kohteliaamminkin.
”Anteeksi”, Ilona kuiskasi katsellen vain mustia Conversejaan, aivan kuin ne olisivatkin yhtäkkiä olleet maailman kiinnostavimmat asiat ikinä. Katselin vain ystävääni hiljaa, en tiennyt mitä sanoa. Tavallaan kiukutti, mutta tavallaan oli ihanaa nähdä Ilona siinä. ”Mä ajattelin tulla, jos pääsisin vielä teidän kans sinne mökille.”
”Ai”, totesin jälleen. Nyt Ilona kohotti viimein katseensa maasta ja katseli mua nyt suoraa silmiin.
”Etkö sä ajatellut sanoa mitään muuta?” Ilona puuskahti. Epävarmuutta ei ollut enää havaittavissa. ”Kuten vaikka: ei se mitään, saat anteeksi tai jotain muuta vastaavaa?”
”En ajatellut itse asiassa”, totesin melko kylmästi.
”Mikset?” Ilona kivahti ristien kätensä rinnallensa ja katseli mua haastavasti.
”Koska jos mä sanon niin, niin seuraavalla kerralla sä teet just samalla tavalla!”
”Ai millä tavalla?” Ilona kysyi halveksivasti. Tiesin hänen ajatelleen, että antaisin tälläkin kertaa anteeksi yhtä helposti kuin aina ennen. Olin kuitenkin päättänyt, että nyt asiat muuttuisivat.
”Vedät mun huonot puolet ja heikkoudet esiin, vaikkei ne liity mitenkään alkuperäiseen aiheeseen!” mua kiukutti nyt aivan liikaa Ilonan käytös. ”Viimeksi sä suutuit, kun sanoin siitä, että eikö kahdeksan vuotta kuitenkin ole aika iso ikäero. Sen jälkeen sitten aloit arvioimaan mua, kuten aina.”
Ilona tuijotti mua silmät kapeina viiruina. Tuijotin vain takaisin, kunnes Ilona käänsi katseensa jälleen kiinnostaviin kenkiinsä.
”Mitä mä voin tehdä, että mä saan anteeksi?” Ilona kysyi hetken kuluttua nostaen päätänsä ylemmäs. Hän siirsi muutaman vaalean hiussuortuvan pois silmiltään ja katseli mua kysyvästi. En pitänyt tavasta, jolla Ilona esitti kysymyksensä.
En ehtinyt aivan vastata, kun kuulin kuinka auton pyörät rahisivat soralla. Kimin vanhempien musta mersu kaartoi pihaamme pysähtyen niin lähelle ovea, kuin vain mahdollista. Vilkutin autossa istuville iloisesti ja nostin laukkuni olkapäälleni. Kävelin vain Ilonan ohi ja suljin kotioven huudettuani ensin heipat ja hyvät juhannukset. Kim oli noussut autosta avaamaan takaluukun.
”Ootko säkin Ilona tulossa?” Kim kysyi hymyillen. Katselin miten Ilona nyökkäsi epävarmasti ja käveli hänkin auton luo. Huokaisin raskaasti. ”Tulee vähän ahdasta sitten.”
”Minttu voisi mennä siihen aika keskelle”, Kimin äiti neuvoi ratin takaa ystävällisesti hymyillen. Irvistin, mutta tungin itseni Veetin yli keskimmäiselle paikalle. Ilona ahtautui samasta ovesta Veeti viereen. ”Kaikille ei ole nyt turvavöitä. Mutta mä ajan varovasti.”
”Onko miten pitkä matka?” Veeti puuskahti, kun Ilona sulki oven ja istuimme melko tiiviisti nelistään takapenkillä.
”Puolitoista tuntia noin”, Kim virnisti kääntyessään etupenkiltä katsomaan meihin takana olijoihin. ”Ei se paha aika ole. Ja sitä paitsi, meidän autossa on ilmastointi!”
”Sitten, kun sunnuntaina tullaan takaisin, niin mä istun kyllä edessä!” Veeti protestoi samalla, kun yritti saada asentonsa siedettäväksi istua.
”Tai mä!” virnistin Veetin ja Miron välistä.
”Joo, Minttu! Sä olet kaikista pienin!” Miro huomautti ilkikurisesti.
”Eli Minttu laitetaan takaluukkuun kaikkien tavaroiden sekaan”, Veeti totesi haukotellen leuat väärällään.
”Sekö sitten olisi reilua vai?” inisin muka loukkaantuneena.
”Ainakin meillä muilla olisi enemmän tilaa”, Veeti totesi laittaessaan kätensä rennosti niskan taakse ja levitti vielä hiukan jalkojaan leveämmälle. ”Et pääsisi yhtään sinne päin, kun mun ego ei oikein mahdu tänne?”
Kaikeksi onneksi matka tosiaankaan ei ollut kovin pitkä ja autossa oli toimiva ilmastointi. Autokaan ei tietenkään ollut sisältäkään mikään pienimmästä päästä, joten sekin helpotti vähäsen takapenkillä istumista.
”Pitäkää kiva juhannus!” Kimin äiti toivotti, kun kaikki tavaramme oli saatu purettua mökin eteen autosta.
”Joo, joo, äiti”, Kim vakuutti selvästi hiukan vaivautuneena.
”Paikkoja ei sitten saa rikkoa! Ja muista, että meille saa soittaa, jos tulee jokin hätä. Ja olkaa kunnolla!”
”Joo, joo! Heippa!” Kim tokaisi melko ärsyyntyneesti, mutta hymyili silti melko ystävällisesti äidilleen samalla, kun paukautti tämän auton oven kiinni. Musta auto kaarsi pihasta pois hetken kuluttua. Katselimme vain hetken sen perään hiljaa.
”No niin!” Veeti huudahti rikkoen näin hiljaisuuden. ”Koska me lähdetään sinne kauppaan? Mulla on nälkä! Mä en ole syönyt koko päivänä mitään!”
”Jos vietäisiin ensin tavarat sisälle?” Kim ehdotti nauraen. ”Ja mietitään vähän miten nukutaan.”
Mökki ei muistuttanut aivan meidän mökkiämme. Sisällä oli kaikki alkaen taulutelevisioista ja sisävessasta aina upouusiin kodinkoneisiin asti.
”Ei aivan tavallinen mummonmökki”, Ilona totesi viimein. Hän oli ollut koko matkan ajan aina tähän asti täysin hiljaa. Kaikki muut katsoivat häneen hiukan oudosti.
”Sä oisit Ilona voinut vähän ennemmin ilmoittaa, että oletko tulossa vai et…” Miro totesi varovasti.
”Tai edes vastata puhelimeen…” Veeti jatkoi istuutuen sohvalle. Ilme Ilonan kasvoilla muuttui synkäksi.
”Olisitte ihan suoraan sanoneet, jos kerta teitä haittaa, että mä olen täällä!” Ilona puuskahti selvästikin loukkaantuneena siitä, mitä pojat olivat sanoneet.
”Ei me nyt sitä niin tarkoitettu…” Miro huokaisi turhautuneena. Viikonlopusta ei tällä menolla olisi tulossa mikään kovin mahtava. ”Olis ollut vaan kiva jutella ja suunnitella yhdessä! Eikä me olla sulle tehty mitään, niin että mikset sä vastannut meille, kun on yritetty soittaa?”
”On ollut vähän kiireitä”, Ilona totesi nopeasti mulkoillen meitä kaikkia ilkeästi.
”Mutta hei, me ollaan kavereita. Vähän niin kuin tiimi, sellainen kuin jalkkisjoukkue. Ei pärjää, jos kaikki ei puhalla yhteen hiileen”, Veeti yritti selittää, sävy pojan äänessä oli muuttunut astetta ystävällisemmäksi.
”Mutta saa kai mulla olla muitakin kavereita kuin te?” Ilona vastasi piikikkäästi takaisin, ilmeisesti huomaamatta tai välittämättä Veetin elettä rauhoitella tilannetta.
”Saa. Mutta älä sitten pilaa meidän muiden juhannusta”, Veeti murahti takaisin nousten ylös sohvalta. ”Kukaan ei pakottanut sua tulemaan mukaan, niin että älä sitten vingu. Sä voit soittaa koska vaan sen sun ihanan poikaystäväs hakemaan sut pois täältä”, tuhahdin katsellen Ilonaa, joka näytti siltä, kuin voisi alkaa itkemään. ”Me annettiin sulle mahdollisuus tulla ja sä tulit. Joten yritä olla sitten sitä mukaa.”
”Hei, rauhoitutaan nyt kaikki”, Kim sanoi puuttuen tilanteeseen. ”Minttu ja Ilona voisi sopia riitansa, niin kaikilla olisi kivempaa.”
”Mä pyysin jo anteeksi”, Ilona totesi ja mulkaisi mua jäätävästi. Huokaisin vain istuutuen sohvalle, jolla Veeti oli vain hetki ennemmin istunut.
”Joo, tämän kerran sait nyt sitten anteeksi”, totesin nojaten pääni käsiini turhautuneena. Juhannuksen vietto ei alkanut aivan kuvittelemallani tavalla. ”Mutta muista sitten mitä mä sanoin. Oikeasti. Nyt mä en vain jaksa alkaa riitelemään, kun mä haluan viettää kivan juhannuksen.”
”No niin. Missäs me nukutaan?” Veeti totesi niin, että en saanut mahdollisuutta jatkaa lausettani. Eikä Ilona voinut vastata enää mitään.
”Alakerrassa on kaksi sänkyä ja sen sohvan saa levitettyä. Sitten yläkerrassa on vielä parisänky. Saatte vapaasti tapella niistä. Mulle ei ole väliä missä mä nukun”, Kim virnisti vilkaisten kuitenkin huolestunut ilme kasvoillaan Ilonaa ja mua.
”Mä nukun sohvalla”, Ilona päätti saman tien sellaisella äänensävyllä, että asiasta ei keskusteltaisi kamalasti enää.
”Mä nukun parisängyssä! Yksin!” huudahdin ottaen laukkuni ja juoksin yläkertaan. Yläkerta ei ollut kamalan suuri, siellä oli ainoastaan yksi huone, jonka keskellä parisänky oli. Suuresta ikkunasta oli kaunis näkymä järvelle. Kuulin, kuinka joku kiipesi portaat perässäni ylös. Askeleista päätellen Ilonaa ei oltu potkittu seurakseni jakamaan parisänkyä.
”Haittaako sua, jos nukutaan samassa sängyssä?” kuulin Miron kysyvän selkäni takaa varovasti. Käännähdin poikaan päin hymyillen aurinkoisesti.
”Ei yhtään itse asiassa”, naurahdin. Tunsin, miten sydämeni oli haljeta onnesta uutisen johdosta.
”No hyvä”, Miro vastasi hymyyni laskien laukkunsa sängyn toiselle reunalle. ”Kim käski mut tänne.”
Niinpä tietenkin, ajattelin itsekseni. Veto oli ollut niin Kimin tapainen, varsinkin kaikkien hänen vihjailujensa jälkeen.
”Lähdetään kauppaan!” kuulin Veetin kiljuvan korkealta ja kovaa alakerrasta. ”Nuoriparikin on hyvä ja tulee mukaan!”
”Ei me mikään nuoripari olla!” protestoin samalla, kun laskeuduin varovasti jyrkkiä portaita alas. Kim kohotti kommentin kuullessani kulmiaan.
”Mennään katsomaan, löytyykö täältä ketään hyvännäköistä tyttöä”, Veeti vitsaili leikkisästi. ”Tarviihan sitä nyt juhannusheila olla!”
”Pitäkää kiva juhannus!” Kimin äiti toivotti, kun kaikki tavaramme oli saatu purettua mökin eteen autosta.
”Joo, joo, äiti”, Kim vakuutti selvästi hiukan vaivautuneena.
”Paikkoja ei sitten saa rikkoa! Ja muista, että meille saa soittaa, jos tulee jokin hätä. Ja olkaa kunnolla!”
”Joo, joo! Heippa!” Kim tokaisi melko ärsyyntyneesti, mutta hymyili silti melko ystävällisesti äidilleen samalla, kun paukautti tämän auton oven kiinni. Musta auto kaarsi pihasta pois hetken kuluttua. Katselimme vain hetken sen perään hiljaa.
”No niin!” Veeti huudahti rikkoen näin hiljaisuuden. ”Koska me lähdetään sinne kauppaan? Mulla on nälkä! Mä en ole syönyt koko päivänä mitään!”
”Jos vietäisiin ensin tavarat sisälle?” Kim ehdotti nauraen. ”Ja mietitään vähän miten nukutaan.”
Mökki ei muistuttanut aivan meidän mökkiämme. Sisällä oli kaikki alkaen taulutelevisioista ja sisävessasta aina upouusiin kodinkoneisiin asti.
”Ei aivan tavallinen mummonmökki”, Ilona totesi viimein. Hän oli ollut koko matkan ajan aina tähän asti täysin hiljaa. Kaikki muut katsoivat häneen hiukan oudosti.
”Sä oisit Ilona voinut vähän ennemmin ilmoittaa, että oletko tulossa vai et…” Miro totesi varovasti.
”Tai edes vastata puhelimeen…” Veeti jatkoi istuutuen sohvalle. Ilme Ilonan kasvoilla muuttui synkäksi.
”Olisitte ihan suoraan sanoneet, jos kerta teitä haittaa, että mä olen täällä!” Ilona puuskahti selvästikin loukkaantuneena siitä, mitä pojat olivat sanoneet.
”Ei me nyt sitä niin tarkoitettu…” Miro huokaisi turhautuneena. Viikonlopusta ei tällä menolla olisi tulossa mikään kovin mahtava. ”Olis ollut vaan kiva jutella ja suunnitella yhdessä! Eikä me olla sulle tehty mitään, niin että mikset sä vastannut meille, kun on yritetty soittaa?”
”On ollut vähän kiireitä”, Ilona totesi nopeasti mulkoillen meitä kaikkia ilkeästi.
”Mutta hei, me ollaan kavereita. Vähän niin kuin tiimi, sellainen kuin jalkkisjoukkue. Ei pärjää, jos kaikki ei puhalla yhteen hiileen”, Veeti yritti selittää, sävy pojan äänessä oli muuttunut astetta ystävällisemmäksi.
”Mutta saa kai mulla olla muitakin kavereita kuin te?” Ilona vastasi piikikkäästi takaisin, ilmeisesti huomaamatta tai välittämättä Veetin elettä rauhoitella tilannetta.
”Saa. Mutta älä sitten pilaa meidän muiden juhannusta”, Veeti murahti takaisin nousten ylös sohvalta. ”Kukaan ei pakottanut sua tulemaan mukaan, niin että älä sitten vingu. Sä voit soittaa koska vaan sen sun ihanan poikaystäväs hakemaan sut pois täältä”, tuhahdin katsellen Ilonaa, joka näytti siltä, kuin voisi alkaa itkemään. ”Me annettiin sulle mahdollisuus tulla ja sä tulit. Joten yritä olla sitten sitä mukaa.”
”Hei, rauhoitutaan nyt kaikki”, Kim sanoi puuttuen tilanteeseen. ”Minttu ja Ilona voisi sopia riitansa, niin kaikilla olisi kivempaa.”
”Mä pyysin jo anteeksi”, Ilona totesi ja mulkaisi mua jäätävästi. Huokaisin vain istuutuen sohvalle, jolla Veeti oli vain hetki ennemmin istunut.
”Joo, tämän kerran sait nyt sitten anteeksi”, totesin nojaten pääni käsiini turhautuneena. Juhannuksen vietto ei alkanut aivan kuvittelemallani tavalla. ”Mutta muista sitten mitä mä sanoin. Oikeasti. Nyt mä en vain jaksa alkaa riitelemään, kun mä haluan viettää kivan juhannuksen.”
”No niin. Missäs me nukutaan?” Veeti totesi niin, että en saanut mahdollisuutta jatkaa lausettani. Eikä Ilona voinut vastata enää mitään.
”Alakerrassa on kaksi sänkyä ja sen sohvan saa levitettyä. Sitten yläkerrassa on vielä parisänky. Saatte vapaasti tapella niistä. Mulle ei ole väliä missä mä nukun”, Kim virnisti vilkaisten kuitenkin huolestunut ilme kasvoillaan Ilonaa ja mua.
”Mä nukun sohvalla”, Ilona päätti saman tien sellaisella äänensävyllä, että asiasta ei keskusteltaisi kamalasti enää.
”Mä nukun parisängyssä! Yksin!” huudahdin ottaen laukkuni ja juoksin yläkertaan. Yläkerta ei ollut kamalan suuri, siellä oli ainoastaan yksi huone, jonka keskellä parisänky oli. Suuresta ikkunasta oli kaunis näkymä järvelle. Kuulin, kuinka joku kiipesi portaat perässäni ylös. Askeleista päätellen Ilonaa ei oltu potkittu seurakseni jakamaan parisänkyä.
”Haittaako sua, jos nukutaan samassa sängyssä?” kuulin Miron kysyvän selkäni takaa varovasti. Käännähdin poikaan päin hymyillen aurinkoisesti.
”Ei yhtään itse asiassa”, naurahdin. Tunsin, miten sydämeni oli haljeta onnesta uutisen johdosta.
”No hyvä”, Miro vastasi hymyyni laskien laukkunsa sängyn toiselle reunalle. ”Kim käski mut tänne.”
Niinpä tietenkin, ajattelin itsekseni. Veto oli ollut niin Kimin tapainen, varsinkin kaikkien hänen vihjailujensa jälkeen.
”Lähdetään kauppaan!” kuulin Veetin kiljuvan korkealta ja kovaa alakerrasta. ”Nuoriparikin on hyvä ja tulee mukaan!”
”Ei me mikään nuoripari olla!” protestoin samalla, kun laskeuduin varovasti jyrkkiä portaita alas. Kim kohotti kommentin kuullessani kulmiaan.
”Mennään katsomaan, löytyykö täältä ketään hyvännäköistä tyttöä”, Veeti vitsaili leikkisästi. ”Tarviihan sitä nyt juhannusheila olla!”
Kaupalle ei ollut pitkä matka, kuten Kim oli sanonutkin. Matkassa ei mennyt kovin kauaa, olisimme päässeet sen nopeamminkin jos Veetillä olisi ollut kovempi nälkä.
”Tilataan taksi viemään meidät sitten takaisin mökille! Ei kai me nyt koko viikonlopun ruokia jakseta tuonne asti kantaa?” Veeti yritti ehdottaa, kun pääsimme vihdoin ja viimein kaupalle.
”Siinä kans meillä joukkueen tähtipelaaja!” Miro virnisti pitäessään meille kaikille pienen kyläkaupan ovea auki.
”Pääsisit kerrankin esittelemään sun teräksistä kuntoas ja valtavia hauiksiasi!” Ilona huomautti tökäten Veetiä vatsaan.
”Ei niitä nyt teille tarvitse esitellä!” Veeti puuskahti, kun ojensin hänelle sinisen muovikorin. ”Teille se pitäisi olla ihan itsestään selvää, miten kovassa kunnossa mä olen!”
Yllätyimme kaikki miten paljon ruokaa ainakin kuvittelimme tarvitsevamme kolmen päivän aikana. Hintakin kohosi ihan kiitettäväksi suunnittelemamme budjetin paremmalle puolelle. Veeti oli kuitenkin avuliaasti tarjoutunut ottamaan syödäkseen kaiken ylitse jäävän ruuan. Olimme ajatelleet pärjäävämme muutamalla muovipussilla, mutta latoessamme kassalle ostoksiamme, tajusimme aliarvioineemme muovipussien todellisen tarpeen. Lopputuloksena kaikki saivat kannettavakseen muovipussillisen verran tavaraa.
”Teidän miesten pitäisi nämä kantaa!” huomautin puolessa matkassa taapertaessani raskas muovipussi toisessa kädessäni. Pelkäsin ohuen muovin repeävän jostain kohti minä hetkenä hyvänsä, kun sitä vähiten odotin. Ja ennen kuin ehdin tajutakaan mitä oli tapahtumassa, muovipussini repesi pohjasta ja levisi keskelle maantietä.
”Minttu! Sun pitäis alkaa käymään puntilla!” Miro virnisti kerätessään osan levinneistä ruuista omaan pussiinsa ja ojentaen osan mun syliin. Näytin vain hänelle kieltäni pyöritellen silmiäni epäkohteliaasti.
”Onneksi ei ole enää pitkä matka”, Kim lohdutti nähdessään Ilonan tuskaisen ilmeen.
”Hyvä, koska munkin muovipussi varmaan repeää ihan milloin tahansa…” Ilona huomautti hengästyneenä. Veeti vain huokaisi ja herrasmiehenä tarjoutui kantamaan myös Ilonan osuuden perille asti. Selvästikin ihan vain siksi, koska Ilonan kannettavana olivat kananmunat. Ja luultavasti Veeti ei tahtonut jäädä ilman vohveleita, joissa olennaisena osana olivat juuri kananmunat.
Selvisimme takaisin mökille jotenkuten taiteillen muovipussien kanssa, joista kaikki alkoivat loppu matkasta osoittaa hajoamisen merkkejä enemmän tai vähemmän. Pääasiassa kuitenkin enemmän.
”Nyt mä tarvisin perusteellisen hartiahieronnan”, Veeti huokaisi rojahtaen samalla sohvalle melko kuolleen näköisenä. Ilona tarjoutuikin hieromaan Veetin hartioita, jos poika tekisi saman palveluksen hänelle. Sillä aikaa Kim, Miro ja mä aloimme järjestää tavaroita jääkaappiin ja miettiä mitä söisimme.
”Onko täälä muuten sähkö- vai puusauna?” Miro kysyi Kimiltä nostellessaan maitopurkkeja jääkaappiin.
”Puusauna on”, Kim hymyili. ”Siinä isä sentään ei tahtonut päästä helpolla. Mutta suihkut on.”
”No hyvä”, Miro virnisti selvästi tyytyväisenä. ”Mä jo luulin, että pääsee vain sähkösaunaan! Mä en kauheasti tykkää niistä.”
”Joo, en mäkään. Äiti kyllä olisi halunnut, mutta onneksi isä piti kerrankin päänsä”, Kim naureskeli nostaessaan viimeisen maitopurkin jääkaappiin sulkien sen jälkeen oven.
”Isäs on vai tossun alla?” Miro kysyi naureskellen. Kim nyökkäsi virnistäen vastaukseksi.
”Niin sen kuuluukin”, huomautin istuessani työtasolla virnuillen poikien keskustelulle. Kim ja Miro vain huokaisivat merkityksellisesti kommentilleni, mutta muuten jättivät sen vain kokonaan huomioimatta. ”Miksette te vain myönnä tosi asioita?” aloitin uudelleen härnäten Kimiä ja Veetiä.
”Koska se ei mene noin”, Kim huomautti ystävällisesti hymyillen. ”Perustele, miksi menisi.”
Järsin vain huultani miettien mitä vastaisin seuraavaksi.
”Aivan. Sä et tiedä”, Kim sanoi iskien leikkisästi silmäänsä mulle. ”Mitä te haluatte syödä?”
”Sillä aikaa, kun te mietitte sitä, niin mä voisin aloittaa juomalinjalla!” Veetin ääni kuului olohuoneesta. Pudistin vain päätäni miettiessäni mitä viikonlopusta tulisikaan loppujen lopuksi.
”Tilataan taksi viemään meidät sitten takaisin mökille! Ei kai me nyt koko viikonlopun ruokia jakseta tuonne asti kantaa?” Veeti yritti ehdottaa, kun pääsimme vihdoin ja viimein kaupalle.
”Siinä kans meillä joukkueen tähtipelaaja!” Miro virnisti pitäessään meille kaikille pienen kyläkaupan ovea auki.
”Pääsisit kerrankin esittelemään sun teräksistä kuntoas ja valtavia hauiksiasi!” Ilona huomautti tökäten Veetiä vatsaan.
”Ei niitä nyt teille tarvitse esitellä!” Veeti puuskahti, kun ojensin hänelle sinisen muovikorin. ”Teille se pitäisi olla ihan itsestään selvää, miten kovassa kunnossa mä olen!”
Yllätyimme kaikki miten paljon ruokaa ainakin kuvittelimme tarvitsevamme kolmen päivän aikana. Hintakin kohosi ihan kiitettäväksi suunnittelemamme budjetin paremmalle puolelle. Veeti oli kuitenkin avuliaasti tarjoutunut ottamaan syödäkseen kaiken ylitse jäävän ruuan. Olimme ajatelleet pärjäävämme muutamalla muovipussilla, mutta latoessamme kassalle ostoksiamme, tajusimme aliarvioineemme muovipussien todellisen tarpeen. Lopputuloksena kaikki saivat kannettavakseen muovipussillisen verran tavaraa.
”Teidän miesten pitäisi nämä kantaa!” huomautin puolessa matkassa taapertaessani raskas muovipussi toisessa kädessäni. Pelkäsin ohuen muovin repeävän jostain kohti minä hetkenä hyvänsä, kun sitä vähiten odotin. Ja ennen kuin ehdin tajutakaan mitä oli tapahtumassa, muovipussini repesi pohjasta ja levisi keskelle maantietä.
”Minttu! Sun pitäis alkaa käymään puntilla!” Miro virnisti kerätessään osan levinneistä ruuista omaan pussiinsa ja ojentaen osan mun syliin. Näytin vain hänelle kieltäni pyöritellen silmiäni epäkohteliaasti.
”Onneksi ei ole enää pitkä matka”, Kim lohdutti nähdessään Ilonan tuskaisen ilmeen.
”Hyvä, koska munkin muovipussi varmaan repeää ihan milloin tahansa…” Ilona huomautti hengästyneenä. Veeti vain huokaisi ja herrasmiehenä tarjoutui kantamaan myös Ilonan osuuden perille asti. Selvästikin ihan vain siksi, koska Ilonan kannettavana olivat kananmunat. Ja luultavasti Veeti ei tahtonut jäädä ilman vohveleita, joissa olennaisena osana olivat juuri kananmunat.
Selvisimme takaisin mökille jotenkuten taiteillen muovipussien kanssa, joista kaikki alkoivat loppu matkasta osoittaa hajoamisen merkkejä enemmän tai vähemmän. Pääasiassa kuitenkin enemmän.
”Nyt mä tarvisin perusteellisen hartiahieronnan”, Veeti huokaisi rojahtaen samalla sohvalle melko kuolleen näköisenä. Ilona tarjoutuikin hieromaan Veetin hartioita, jos poika tekisi saman palveluksen hänelle. Sillä aikaa Kim, Miro ja mä aloimme järjestää tavaroita jääkaappiin ja miettiä mitä söisimme.
”Onko täälä muuten sähkö- vai puusauna?” Miro kysyi Kimiltä nostellessaan maitopurkkeja jääkaappiin.
”Puusauna on”, Kim hymyili. ”Siinä isä sentään ei tahtonut päästä helpolla. Mutta suihkut on.”
”No hyvä”, Miro virnisti selvästi tyytyväisenä. ”Mä jo luulin, että pääsee vain sähkösaunaan! Mä en kauheasti tykkää niistä.”
”Joo, en mäkään. Äiti kyllä olisi halunnut, mutta onneksi isä piti kerrankin päänsä”, Kim naureskeli nostaessaan viimeisen maitopurkin jääkaappiin sulkien sen jälkeen oven.
”Isäs on vai tossun alla?” Miro kysyi naureskellen. Kim nyökkäsi virnistäen vastaukseksi.
”Niin sen kuuluukin”, huomautin istuessani työtasolla virnuillen poikien keskustelulle. Kim ja Miro vain huokaisivat merkityksellisesti kommentilleni, mutta muuten jättivät sen vain kokonaan huomioimatta. ”Miksette te vain myönnä tosi asioita?” aloitin uudelleen härnäten Kimiä ja Veetiä.
”Koska se ei mene noin”, Kim huomautti ystävällisesti hymyillen. ”Perustele, miksi menisi.”
Järsin vain huultani miettien mitä vastaisin seuraavaksi.
”Aivan. Sä et tiedä”, Kim sanoi iskien leikkisästi silmäänsä mulle. ”Mitä te haluatte syödä?”
”Sillä aikaa, kun te mietitte sitä, niin mä voisin aloittaa juomalinjalla!” Veetin ääni kuului olohuoneesta. Pudistin vain päätäni miettiessäni mitä viikonlopusta tulisikaan loppujen lopuksi.
Ilona oli muutaman siiderin jälkeen vuodattanut pahaa mieltään vähän päälle kaksi tuntia. En edes tiennyt, mistä hänellä oli niin paljon tunnon tuskia kertynyt. Hän oli kuitenkin katunut kaikkia tekojaan ja sanojaan itkien mun olkapäätäni vasten yläkerrassa. Sen jälkeen en voinut olla hänelle enää vihainen, jonka seurauksena tunnelmakin oli keventynyt koko porukan kesken. Ehkä juhannuksesta ei olisi tulossakaan niin katastrofaalinen kuin olin päivemmällä pelännyt.
Löhösin sohvalla Miron ja Veetin välissä, Kim ja Ilona olivat paistamassa vohveleita. Tai hihityksestä päätellen Kim paistoi ja Ilona ainoastaan sotki minkä ehti.
”Veeti, onko ihan pakko vaihdella koko ajan kanavia? Ei ehdi edes kattomaan mitä sieltä tulee, kun kanava vaihtuu jo”, Miro huomautti laiskasti nostaessaan jalkansa lasiselle sohvapöydälle.
”Älä valita”, Veeti naurahti ja käänsi jälleen kanavaa. ”Vau!”
Huokaisin raskaasti, sillä Veeti oli pysähtynyt johonkin chattiohjelman kohdalla. Juontajana oli nainen pikkuisissa bikineissään keimailemassa.
”Tuonne voisi tekstata!” Veeti innostuin ja alkoi kaivaa puhelintaan shortsiensa taskusta. Nappasin vain puhelimen sekä kaukosäätimen tämän kädestä. ”Hei!”
”Sun omaksi parhaaksi”, vastasin hymyillen voitonriemuisesti. Miro ojensi kätensä mun puoleen, jolloin annoin pojalle kaukosäätimen tekemättä omistajan vaihdosta sen suurempaa numeroa.
”Sä olet epäreilu!” Veeti vinkui alahuuli mutrulla. ”Miro, käske tyttöystäväs lopettaa mun kiusaaminen! Käske sen antaa mun puhelin takas, että mä pääsen tekstaaman tuolle blondille telkkarissa! ”
”Ei se ole mun tyttöystävä”, Miro huomautti vaihtaessaan television kanavan Voicelle ja olohuone täyttyi musiikista. ”Mutta on noissa musiikkivideoissakin vähäpukeisia tyttöjä, että sä voit katsoo sitten niitä, Veeti. Niitä on enemmän kuin telkkarissa.”
”Syömään!” Ilona alkoi kiljua yhtäkkiä hypätessään olohuoneen puolelle hihittämään.
Ei ollut yllätys, kun Veeti pomppasi heti ensimmäisenä ylös sohvalta ja otti suunnan kohti keittiötä. Olohuoneessakin tuoksui nyt vasta paistetut vohvelit, vaikka olinkin hiukan odottanut enemmän palaneen käryä. Ilona ei ollut mikään maailman lahjakkain kokki nimittäin. Mutta ilmeisesti Kimin taidot kompensoivat tilanteen tehokkaasti. Päästessäni keittiöön, kiinnitin huomiota tiskipöydällä lojuviin lautasen palasiin. Ilmeisesti Ilona oli kattanut pöytää.
”Aletaan lämmittää saunaa, sitten kun ollaan syöty?” Kim ehdotti levittäessään mansikkahilloa paksun kerroksen vohvelinsa päälle. Vilkaisin kelloani hämmästyneenä. Yllätyin sen näyttäessä jo vähän yli kuutta. Päivä oli mennyt paljon nopeammin, kuin olin luullutkaan.
”Nytkö jo?” Miro kysyi suu täynnä vohvelia samalla etsien kännykkäänsä. En siis ollut ainut, joka oli yllättynyt ajan kulusta, mietin nähdessäni Miron ilmeen. ”Onko se jo noin paljon?”
Kim vain nyökkäsi vastaukseksi hymyillen hiukan. Istuimme vain hetken hiljaa, ainut ääni minkä kuulimme, oli Veetin kovaääninen massutus. Keittiö oli kodikas, mutta todella tilava ja avara. Se oli selvästikin tarkoitettu suuremmille määrille ihmisiä kuin Kimin kolme henkiselle perheelle.
”Te sitten tiskaatte”, Ilona huomautti rikkoen äänettömyyden.
”Meillä on tiskikone”, Kim huomautti virnistäen meille muille kolmelle.
”No ainakin te saatte siivota pöydän ja muut jäljet!” Ilona korjasi ja hihitys alkoi taas. Syödessään Ilona sentään ei ollut hihittänyt, mikä oli vain hyvä. En välttämättä olisi halunnut alkaa kokeilemaan opittuja ensiaputaitoja käytännössä. ”Koska me Kimin kanssa laitettiin teille tosi hyvää ja terveellistä ruokaa ja te vaan istuitte sillä aikaa sohvalla katsomassa telkkaria!”
”Katsomassa ja katsomassa…” Miro mutisi pöydän päästä katsellen kummastuneena Veetiä, joka sormet nuoltuaan oli nyt nuolemassa hillon jämiä lautaseltaan.
”Ja mä uskon, että Kimillä taisi olla suurempi osuus…” huomautin ja loin ivallisen hymyn Ilonan suuntaan.
”Ihan niin kuin sä vihjailisit jotain, Minttu”, Ilona puuskahti katsellen mua murhaavasti pöydän toiselta puolelta.
”Eenhän mä nyt niin tekisi”, virnistin kiusoitellen ja taputin Ilonan pöydällä olevaa kättä ystävällisesti. ”Mä vaan muistan, miten sä joskus melkein poltit teidän talon, kun yritit tehdä vohveleita…”
”Hei! Mäkin voisin tehdä susta paljastuksia!” Ilona huudahti tietäväinen ilme kasvoillaan.
”Mä menen sytyttämään saunaa, että päästään sinnekin joskus tämän illan aikana”, Kim totesi noustessaan pöydästä. ”Koittakaa joku siivota pöytä ja Ilonan jäljet.”
Löhösin sohvalla Miron ja Veetin välissä, Kim ja Ilona olivat paistamassa vohveleita. Tai hihityksestä päätellen Kim paistoi ja Ilona ainoastaan sotki minkä ehti.
”Veeti, onko ihan pakko vaihdella koko ajan kanavia? Ei ehdi edes kattomaan mitä sieltä tulee, kun kanava vaihtuu jo”, Miro huomautti laiskasti nostaessaan jalkansa lasiselle sohvapöydälle.
”Älä valita”, Veeti naurahti ja käänsi jälleen kanavaa. ”Vau!”
Huokaisin raskaasti, sillä Veeti oli pysähtynyt johonkin chattiohjelman kohdalla. Juontajana oli nainen pikkuisissa bikineissään keimailemassa.
”Tuonne voisi tekstata!” Veeti innostuin ja alkoi kaivaa puhelintaan shortsiensa taskusta. Nappasin vain puhelimen sekä kaukosäätimen tämän kädestä. ”Hei!”
”Sun omaksi parhaaksi”, vastasin hymyillen voitonriemuisesti. Miro ojensi kätensä mun puoleen, jolloin annoin pojalle kaukosäätimen tekemättä omistajan vaihdosta sen suurempaa numeroa.
”Sä olet epäreilu!” Veeti vinkui alahuuli mutrulla. ”Miro, käske tyttöystäväs lopettaa mun kiusaaminen! Käske sen antaa mun puhelin takas, että mä pääsen tekstaaman tuolle blondille telkkarissa! ”
”Ei se ole mun tyttöystävä”, Miro huomautti vaihtaessaan television kanavan Voicelle ja olohuone täyttyi musiikista. ”Mutta on noissa musiikkivideoissakin vähäpukeisia tyttöjä, että sä voit katsoo sitten niitä, Veeti. Niitä on enemmän kuin telkkarissa.”
”Syömään!” Ilona alkoi kiljua yhtäkkiä hypätessään olohuoneen puolelle hihittämään.
Ei ollut yllätys, kun Veeti pomppasi heti ensimmäisenä ylös sohvalta ja otti suunnan kohti keittiötä. Olohuoneessakin tuoksui nyt vasta paistetut vohvelit, vaikka olinkin hiukan odottanut enemmän palaneen käryä. Ilona ei ollut mikään maailman lahjakkain kokki nimittäin. Mutta ilmeisesti Kimin taidot kompensoivat tilanteen tehokkaasti. Päästessäni keittiöön, kiinnitin huomiota tiskipöydällä lojuviin lautasen palasiin. Ilmeisesti Ilona oli kattanut pöytää.
”Aletaan lämmittää saunaa, sitten kun ollaan syöty?” Kim ehdotti levittäessään mansikkahilloa paksun kerroksen vohvelinsa päälle. Vilkaisin kelloani hämmästyneenä. Yllätyin sen näyttäessä jo vähän yli kuutta. Päivä oli mennyt paljon nopeammin, kuin olin luullutkaan.
”Nytkö jo?” Miro kysyi suu täynnä vohvelia samalla etsien kännykkäänsä. En siis ollut ainut, joka oli yllättynyt ajan kulusta, mietin nähdessäni Miron ilmeen. ”Onko se jo noin paljon?”
Kim vain nyökkäsi vastaukseksi hymyillen hiukan. Istuimme vain hetken hiljaa, ainut ääni minkä kuulimme, oli Veetin kovaääninen massutus. Keittiö oli kodikas, mutta todella tilava ja avara. Se oli selvästikin tarkoitettu suuremmille määrille ihmisiä kuin Kimin kolme henkiselle perheelle.
”Te sitten tiskaatte”, Ilona huomautti rikkoen äänettömyyden.
”Meillä on tiskikone”, Kim huomautti virnistäen meille muille kolmelle.
”No ainakin te saatte siivota pöydän ja muut jäljet!” Ilona korjasi ja hihitys alkoi taas. Syödessään Ilona sentään ei ollut hihittänyt, mikä oli vain hyvä. En välttämättä olisi halunnut alkaa kokeilemaan opittuja ensiaputaitoja käytännössä. ”Koska me Kimin kanssa laitettiin teille tosi hyvää ja terveellistä ruokaa ja te vaan istuitte sillä aikaa sohvalla katsomassa telkkaria!”
”Katsomassa ja katsomassa…” Miro mutisi pöydän päästä katsellen kummastuneena Veetiä, joka sormet nuoltuaan oli nyt nuolemassa hillon jämiä lautaseltaan.
”Ja mä uskon, että Kimillä taisi olla suurempi osuus…” huomautin ja loin ivallisen hymyn Ilonan suuntaan.
”Ihan niin kuin sä vihjailisit jotain, Minttu”, Ilona puuskahti katsellen mua murhaavasti pöydän toiselta puolelta.
”Eenhän mä nyt niin tekisi”, virnistin kiusoitellen ja taputin Ilonan pöydällä olevaa kättä ystävällisesti. ”Mä vaan muistan, miten sä joskus melkein poltit teidän talon, kun yritit tehdä vohveleita…”
”Hei! Mäkin voisin tehdä susta paljastuksia!” Ilona huudahti tietäväinen ilme kasvoillaan.
”Mä menen sytyttämään saunaa, että päästään sinnekin joskus tämän illan aikana”, Kim totesi noustessaan pöydästä. ”Koittakaa joku siivota pöytä ja Ilonan jäljet.”
”Minttu, hae mulle kalja”, Veeti komensi maaten sohvalla selällään niin, ettei siihen mahtunut hänen lisäkseen ketään. ”Avattuna.”
Naurahdin vain pilkallisesti Veetille, jolloin hänen oli pakko vaivautua kävelemään itse keittiöön jääkaapille.
”Naiset… Ei teistä ole mihinkään”, kuulin Veetin kiroavan itsekseen päästyään keittiöön asti.
”Voisit tuoda mullekin!” Miro huikkasi iskien mulle silmäänsä. ”Mä osaan avata ihan itsekin!”
Saunan lämpeneminen olikin ottanut kauemman kuin olimme odottaneet. Osasyy tähän tietenkin saattoi olla se, että kukaan ei muistanut käydä lisäämässä puita, joten sauna sammui vähän väliä. Joten me muutkin olimme päättäneet noudattaa Ilonan esimerkkiä ja aloittaneet ensimmäiset.
”Ilona, sun vuoro mennä lisäämään puita!” Miro huomautti vilkaistessaan puhelimestaan kelloa. Ilona nousikin kiltisti ylös sohvalta, jolloin kaljojen kanssa saapuva Veeti vei hänen paikkansa surutta.
”Kiitos”, Miro totesi ja kolautti tummanruskean pullonsa yhteen Veetin samanlaisen kanssa.
Kim istui nojatuolissa läppäri sylissään selvästi keskittyneenä johonkin. Välillä pelkäsin näppäimistön hajoavan, kun Kim hakkasi sitä melko väkivaltaisesti.
”Jutteletko sä sille jätkälle sieltä bileistä?” kysyin Kimiltä kiinnostuneena. Jouduin toistamaan kysymykseni useamman kerran ennen kuin hän tajusi kysymyksen olevan kohdistettu hänelle.
”Ai mitä häh? Puhuko joku mulle?” Kim kysyi hätkähtäen todellisuuteen typerä hymy kasvoillaan.
”Juttelee”, Veeti totesi napaten kaukosäätimen voitonriemuisesti itselleen sohvan käsinojalta, mihin Ilona oli sen jättänyt.
”Kysyi vaan sitä, että jutteletko sä sen jätkän kanssa? Siis sen, jonka kans sulla oli juttua ainakin Ellenin bileissä”, selitin asiani mahdollisimman yksikertaisesti, sillä Kim näytti olevan vähän hukassa.
”Joo on”, poika totesi kuitenkin vihdoin samalla, kun puna levisi tämän poskille.
”Mikä sen nimi on?” kysyin kiinnostuneena. Katselin huvittuneena kuinka punastus levisi koko ajan laajemmalle alueelle Kimin muuten vaaleilla poskilla.
”Tuukka.”
”Kim ja Tuukka ne yhteen sopii, huomenna pannaan-” Veeti alkoi rallatella, mutta lopetti sitten Ilonan astuessa takaisin mökkiin voitonriemuisena. Ilmeisesti hän oli onnistunut pelastamaan tällä kertaa saunan sammumiselta.
”Kuka panee ketä?”
Naurahdin vain pilkallisesti Veetille, jolloin hänen oli pakko vaivautua kävelemään itse keittiöön jääkaapille.
”Naiset… Ei teistä ole mihinkään”, kuulin Veetin kiroavan itsekseen päästyään keittiöön asti.
”Voisit tuoda mullekin!” Miro huikkasi iskien mulle silmäänsä. ”Mä osaan avata ihan itsekin!”
Saunan lämpeneminen olikin ottanut kauemman kuin olimme odottaneet. Osasyy tähän tietenkin saattoi olla se, että kukaan ei muistanut käydä lisäämässä puita, joten sauna sammui vähän väliä. Joten me muutkin olimme päättäneet noudattaa Ilonan esimerkkiä ja aloittaneet ensimmäiset.
”Ilona, sun vuoro mennä lisäämään puita!” Miro huomautti vilkaistessaan puhelimestaan kelloa. Ilona nousikin kiltisti ylös sohvalta, jolloin kaljojen kanssa saapuva Veeti vei hänen paikkansa surutta.
”Kiitos”, Miro totesi ja kolautti tummanruskean pullonsa yhteen Veetin samanlaisen kanssa.
Kim istui nojatuolissa läppäri sylissään selvästi keskittyneenä johonkin. Välillä pelkäsin näppäimistön hajoavan, kun Kim hakkasi sitä melko väkivaltaisesti.
”Jutteletko sä sille jätkälle sieltä bileistä?” kysyin Kimiltä kiinnostuneena. Jouduin toistamaan kysymykseni useamman kerran ennen kuin hän tajusi kysymyksen olevan kohdistettu hänelle.
”Ai mitä häh? Puhuko joku mulle?” Kim kysyi hätkähtäen todellisuuteen typerä hymy kasvoillaan.
”Juttelee”, Veeti totesi napaten kaukosäätimen voitonriemuisesti itselleen sohvan käsinojalta, mihin Ilona oli sen jättänyt.
”Kysyi vaan sitä, että jutteletko sä sen jätkän kanssa? Siis sen, jonka kans sulla oli juttua ainakin Ellenin bileissä”, selitin asiani mahdollisimman yksikertaisesti, sillä Kim näytti olevan vähän hukassa.
”Joo on”, poika totesi kuitenkin vihdoin samalla, kun puna levisi tämän poskille.
”Mikä sen nimi on?” kysyin kiinnostuneena. Katselin huvittuneena kuinka punastus levisi koko ajan laajemmalle alueelle Kimin muuten vaaleilla poskilla.
”Tuukka.”
”Kim ja Tuukka ne yhteen sopii, huomenna pannaan-” Veeti alkoi rallatella, mutta lopetti sitten Ilonan astuessa takaisin mökkiin voitonriemuisena. Ilmeisesti hän oli onnistunut pelastamaan tällä kertaa saunan sammumiselta.
”Kuka panee ketä?”
Muutaman tunnin ahkeran saunan lämmityksen jälkeen, totesimme sen olevan nyt tarpeeksi lämmin.
”Te vai me ensin?” Kim huusi, kun olimme kaikki etsimässä pyyhkeitämme laukuistamme.
”Eikö me mennäkään yhtä aikaa?” Veeti kysyi kohottaen kulmiaan selvästikin hämmästyneenä.
”Ei mulle ainakaan ole väliä”, totesin laskeutuessani yläkerran portaita varovaisesti. ”Ei mua haittaa yhtään, vaikka mentäisiinkin samaan aikaan. Kun kuitenkin me istuttaisiin Ilonankin kanssa bikinit päällä, kun käydään kuitenkin uimas.”
”Mennään sitten vaikka yhtä aikaa”, Kim totesi kohauttaen hartioitaan.
Sauna ei ollut aivan mökissä kiinni, vaan se sijaitsi hiukan lähempänä rantaa. En ollut yllättynyt huomatessani senkin olevan melko uusi ja todella tilava. Koon vuoksi sen lämmittämiseen olisi kulunut kauan aikaa joka tapauksessa, vaikka emme olisi onnistuneet sammuttamaan tulta pesästä vartin välein. Lauteille ei tarvinnut edes yrittää ahtautua vierekkäin, sillä pystyimme istumaan helposti olematta edes lähellä toisiamme.
”Otetaan saunomiskisa!” Veeti keksi ja nappasi löylykauhan saman tien Miron kädestä. Ennen kuin kukaan ehti estää, Veeti oli kumonnut ämpärillisen vettä kiukaalle. ”Ei hitto!”
Irvistelimme kaikki, kun kuumuus levittäytyi tasaisemmin saunaan. Mä tykkäsin olla kyllä saunassa, joten en aikonut lähteä ensimmäisenä tai edes toisena vilvoittelemaan veteen. En edes, vaikka Veeti toimisi löylynheittäjänä. Toivoin kuitenkin pojan tajunneen miten hyvin olimme loppujen lopuksi saunan lämmittäneen, ettei tämä heittäisi montaa litraa kerrallaan.
”Mä meen uimaan!” Ilona ilmoitti jonkin ajan kuluttua kasvot aivan punaisina.
”Tuo samalla vettä vähän lisää”, Miro huusi hänen peräänsä. Kim kiskaisi onneksi löylykauhan pois Veetin kädestä.
”Yhteisen hyvän vuoksi. Ei mitään henkilökohtaista.”
Viimein munkin oli pakko alistua ja juosta suoraa saunasta viileään järviveteen. Ilonan jälkeen oli lähtenyt Kim ja kolmas sija kelpasi mulle ihan hyvin. Olin melkein odottanut veteen säntäämiseni aiheuttavan klassisen sihahduksen kuuman kohdatessa kylmän. Mutta ilmeisesti en ollut tarpeeksi kuuma siihen.
Esitin hetken aikaa uivani, kuten tavallista, vaikka jalkani ylsivät hyvin pohjaan. En pitänyt kamalasti järvistä, niiden vesi oli tummaa ja likaisen näköistä ja pohjalla oli usein jotain limaista levää. Ja kaloja. Siispä nytkin jalkani osuessa johonkin limaiseen pohjassa, kiipesin nopeasti laiturille turvaan.
Aurinko kuivatti mut nopeasti maatessani silmät kiinni selälläni. Olin melkein nukahtaa siihen, mutta hätkähdin kuullessani miten joku karjui ja avasi saunan oven. Kohottauduin istumaan ja näin miten Veeti juoksi alamäkeä pitkin suoraa veteen ja sukelsi. Miro tuli hieman rauhallisemmin perässä tuuletellen voittoaan Ilonan, Kimin ja mun taputtaessa ja hurratessa.
”Meillä oli vaan niin huono löylynheittäjä…” Miro virnisti muka vaatimattomasti Veetille, joka oli vain hetkeä ennemmin noussut takaisin pintaan. ”Veeti yritti saada mua ulos saunasta ja heitti loput vedet kerralla kiukaalle… Mutta sitten se ei itse kestänyt sitä. Ja näin vaihtoi saunomismestarin titteli omistajaansa sille, jolle se oikeasti kuuluu!”
”En vain viitsinyt pilata sun itsetuntoas, Miro”, Veeti puolusteli kasvot punaisina kuin tomaatti. ”Mun itsetunto sen sijaan kestää varsin hyvin tämän pienen häviön.”
”Kuitenkin illalla itket yksinäsi tätä”, Ilona huomautti virnistellen. Hän oli kiivennyt mun esimerkkiä noudattaen laiturille istumaan ja polskutti nyt vettä jaloillaan.
”Hitto, jäin kiinni”, Veeti totesi irvistäen. ”Ootko sä vakoillut mua, kun noin hyvin tiedät?”
”Onko sulla sitten tapana useinkin itkeä yksin iltaisin?” kysyin kiinnostuneena kohottaen kulmiani. Veeti mulkaisi mua vain ilkeästi, mutta ei vaivautunut kommentoimaan asiaa sen enempää.
”Me ollaan oltu huolestuttavan selvin päin!” Kim pisti väliin vaihtaen näin puheenaiheen johonkin kaikkia koskettavaan.
”Eiköhän mennä tekemään asialle jotain!” Miro virnisti alkaen marssia vain uimashortsit päällään kohti punaista mökkiä.
”Voittaja tarjoaa kierroksen!” Veeti huusi Mirolle voitonriemuisesti virnuillen samalla, kun kahlasi pois tummasta vedestä.
”Häviäjä maksaa”, lisäsin kääntyen iskemään silmääni ilkikurisesti takanani tulevalle pojalle. Vastaukseksi sain vain silmien paljon puhuvan pyöräytyksen.
”Te vai me ensin?” Kim huusi, kun olimme kaikki etsimässä pyyhkeitämme laukuistamme.
”Eikö me mennäkään yhtä aikaa?” Veeti kysyi kohottaen kulmiaan selvästikin hämmästyneenä.
”Ei mulle ainakaan ole väliä”, totesin laskeutuessani yläkerran portaita varovaisesti. ”Ei mua haittaa yhtään, vaikka mentäisiinkin samaan aikaan. Kun kuitenkin me istuttaisiin Ilonankin kanssa bikinit päällä, kun käydään kuitenkin uimas.”
”Mennään sitten vaikka yhtä aikaa”, Kim totesi kohauttaen hartioitaan.
Sauna ei ollut aivan mökissä kiinni, vaan se sijaitsi hiukan lähempänä rantaa. En ollut yllättynyt huomatessani senkin olevan melko uusi ja todella tilava. Koon vuoksi sen lämmittämiseen olisi kulunut kauan aikaa joka tapauksessa, vaikka emme olisi onnistuneet sammuttamaan tulta pesästä vartin välein. Lauteille ei tarvinnut edes yrittää ahtautua vierekkäin, sillä pystyimme istumaan helposti olematta edes lähellä toisiamme.
”Otetaan saunomiskisa!” Veeti keksi ja nappasi löylykauhan saman tien Miron kädestä. Ennen kuin kukaan ehti estää, Veeti oli kumonnut ämpärillisen vettä kiukaalle. ”Ei hitto!”
Irvistelimme kaikki, kun kuumuus levittäytyi tasaisemmin saunaan. Mä tykkäsin olla kyllä saunassa, joten en aikonut lähteä ensimmäisenä tai edes toisena vilvoittelemaan veteen. En edes, vaikka Veeti toimisi löylynheittäjänä. Toivoin kuitenkin pojan tajunneen miten hyvin olimme loppujen lopuksi saunan lämmittäneen, ettei tämä heittäisi montaa litraa kerrallaan.
”Mä meen uimaan!” Ilona ilmoitti jonkin ajan kuluttua kasvot aivan punaisina.
”Tuo samalla vettä vähän lisää”, Miro huusi hänen peräänsä. Kim kiskaisi onneksi löylykauhan pois Veetin kädestä.
”Yhteisen hyvän vuoksi. Ei mitään henkilökohtaista.”
Viimein munkin oli pakko alistua ja juosta suoraa saunasta viileään järviveteen. Ilonan jälkeen oli lähtenyt Kim ja kolmas sija kelpasi mulle ihan hyvin. Olin melkein odottanut veteen säntäämiseni aiheuttavan klassisen sihahduksen kuuman kohdatessa kylmän. Mutta ilmeisesti en ollut tarpeeksi kuuma siihen.
Esitin hetken aikaa uivani, kuten tavallista, vaikka jalkani ylsivät hyvin pohjaan. En pitänyt kamalasti järvistä, niiden vesi oli tummaa ja likaisen näköistä ja pohjalla oli usein jotain limaista levää. Ja kaloja. Siispä nytkin jalkani osuessa johonkin limaiseen pohjassa, kiipesin nopeasti laiturille turvaan.
Aurinko kuivatti mut nopeasti maatessani silmät kiinni selälläni. Olin melkein nukahtaa siihen, mutta hätkähdin kuullessani miten joku karjui ja avasi saunan oven. Kohottauduin istumaan ja näin miten Veeti juoksi alamäkeä pitkin suoraa veteen ja sukelsi. Miro tuli hieman rauhallisemmin perässä tuuletellen voittoaan Ilonan, Kimin ja mun taputtaessa ja hurratessa.
”Meillä oli vaan niin huono löylynheittäjä…” Miro virnisti muka vaatimattomasti Veetille, joka oli vain hetkeä ennemmin noussut takaisin pintaan. ”Veeti yritti saada mua ulos saunasta ja heitti loput vedet kerralla kiukaalle… Mutta sitten se ei itse kestänyt sitä. Ja näin vaihtoi saunomismestarin titteli omistajaansa sille, jolle se oikeasti kuuluu!”
”En vain viitsinyt pilata sun itsetuntoas, Miro”, Veeti puolusteli kasvot punaisina kuin tomaatti. ”Mun itsetunto sen sijaan kestää varsin hyvin tämän pienen häviön.”
”Kuitenkin illalla itket yksinäsi tätä”, Ilona huomautti virnistellen. Hän oli kiivennyt mun esimerkkiä noudattaen laiturille istumaan ja polskutti nyt vettä jaloillaan.
”Hitto, jäin kiinni”, Veeti totesi irvistäen. ”Ootko sä vakoillut mua, kun noin hyvin tiedät?”
”Onko sulla sitten tapana useinkin itkeä yksin iltaisin?” kysyin kiinnostuneena kohottaen kulmiani. Veeti mulkaisi mua vain ilkeästi, mutta ei vaivautunut kommentoimaan asiaa sen enempää.
”Me ollaan oltu huolestuttavan selvin päin!” Kim pisti väliin vaihtaen näin puheenaiheen johonkin kaikkia koskettavaan.
”Eiköhän mennä tekemään asialle jotain!” Miro virnisti alkaen marssia vain uimashortsit päällään kohti punaista mökkiä.
”Voittaja tarjoaa kierroksen!” Veeti huusi Mirolle voitonriemuisesti virnuillen samalla, kun kahlasi pois tummasta vedestä.
”Häviäjä maksaa”, lisäsin kääntyen iskemään silmääni ilkikurisesti takanani tulevalle pojalle. Vastaukseksi sain vain silmien paljon puhuvan pyöräytyksen.
Makasimme kaikki viisi selällämme laiturilla vierekkäin. Kello oli jotain aamu neljän ja viiden välillä. Viimeksi katsoessamme se oli näyttänyt vähän vajaata neljää. Useista hyvistä yrityksistä huolimatta emme olleet saaneet aikaiseksi tarkistaa tämän hetkistä aikaa.
”Vielä jos näkyisi tähdet”, kuiskasin hiljaa. Olin varma, että Ilona oli nukahtanut jo hetki sitten.
”Hassu. Ei kesällä näy tähdet”, Miro kuiskasi toiselta puoleltani.
”Näkyy, mutta ei ainakaan juhannuksena”, Kim huomautti sarkastisella äänensävyllä. ”Veeti on varmaan nukahtanut, kun on niin hiljaista.”
”En mä ole”, Veeti kuiskasi käheällä äänellä. Vilkaisimme Miron kanssa kummastuneina toisiimme.
”Miks sä olet noin hiljaa?” kysyin kohottautuen kyynärpäideni varaan nähdäkseni Veetin kasvot. Pojan kasvoilla oli jotenkin erilainen ilme, kuin mihin olin tottunut. Veeti ei hymyillyt, vaan näytti lähinnä enemmän surulliselta.
”Mä mietin.”
”Vau”, Miro totesi nousten istumaan. Liike sai aikaan pieniä aaltoja, jotka heiluttivat laituria hiljaa. ”Haluatko sä kertoa meille sun aivotoiminnan tuotoksia?”
”En, jos sä olet tuollainen”, Veeti huomautti painaen käsillänsä kasvojaan aivan kuin olisi turhautunut. Vilkaisin Miroa varoittavasti, mä ainakin halusin kuulla mitä Veetillä oli mielessään. Ihan jo pelkästään mielenkiinnon vuoksi, vaikka emme olisi olleetkaan kavereita.
”Okei, mä en ole.”
”Mä oon miettinyt asioita”, Veeti vastasi hitaasti katsellen meistä jokaista pitkään vuorollaan. ”Että entä jos oikeasti elämä on tässä ja nyt? Entä jos mä kuolen huomenna?”
”Et sä kuole”, vakuutin hymyillen varovasti. ”Me ei ainakaan haluta sitten mitään murhasyytteitä, joten koita pysyä hengissä edes viikonlopun ylitse, okei?”
”Ei kun oikeasti, Minttu. Mä en vitsaile yhtään nyt”, Veeti huokaisi katsoen mua anovasti. Katse hiljensi mut, mä en ollut nähnyt ikinä ennen Veetiä tuollaisena. ”Mitä te tekisitte jos mä kuolisin?”
”Itkisin”, totesin hetken mietinnän jälkeen. Kim ja Miro vain tyytyivät nyökkäilemään ja myötäilemään mua sanattomasti.
”Niin mä ajattelinkin”, Veeti hymähti kääntäen katseensa järvelle. ”Jos mä joskus kuolen, mä en halua, että te itkette.”
”Nauraako pitäisi?” Kim kysyi hämmästyneenä.
”Jos teistä siltä tuntuu”, Veeti hymähti kääntämättä vieläkään katsettaan meihin päin. ”Mut ei ikinä tiedä mitä voi tapahtua. Mistä sitä tietää, että herätäänkö me enää aamulla? Tai sitten joku ajaa kännissä päälle. Ei sitä vaan voi tietää, ei kukaan tiedä. Ja miks sellaiset ihmiset elää täälä, vaikka ne ei haluaisi. Ja sitten koko ajan jossain kuolee ihmisiä sairauksiin tai sodissa, vaikka ne haluaisi elää. Vaikka niitä joku jää kaipaamaan ja niitä toisia ei jäisi kukaan. Hyvät ihmiset kuolee ja pahat jää henkiin. Jos mä jotain oon oppinu, nii sitten sen, että elämä ei mee niin kuin elokuvissa.”
”Haluatko sä kertoa tuolla kaikella jotain?” Kim kysyi otsa syvillä uurteilla tarkkailen Veetin kasvoja ilmeettömästi.
”En itse asiassa. Kunhan vain kerroin, mitä olen miettinyt. Kun kerran kysyitte”, Veeti hymähti, pojan kasvoilla oli jälleen tuttu ilkikurinen hymy. Hetki, jona näin Veetin täysin erilaisena, oli nyt ohi. Ilona nousi yhtäkkiä istumaan ärsyyntyneen näköisenä.
”Voisitteko te jutella vähän hiljempaa, että mä saisin nukuttua mun kauneusunet?”
”Anteeks, Ilona”, naurahdin katsellen unista ystävääni. Aurinko alkoi olla nousemassa, vaikkei se kunnolla ollutkaan laskenut missään vaiheessa.
”Me voitaisiin mennä kaikki nukkumaan?” Miro ehdotti nousten seisomaan ja venytteli haukotellen. ”Mitä kello on?”
”Puoli kuusi”, Kim virnisti kaivettuaan ensin vain kännykkänsä pillifarkkujen taskustaan. Puhelimen taskuun takaisin saaminen oli selvästikin lähestulkoon yhtä vaikeaa kuin pois saaminen, ellei jopa vaikeampaa.
”Mä en ole ikinä valvonut näin myöhään”, myönsin noustessani itsekin ylös. Kaikki jäseneni tuntuivat jäykistyneen useamman tunnin venyneestä oleskelusta kovalla puulaiturilla.
”En mäkään!” Ilona hihkaisi selvästikin piristyneenä päiväuniensa ansiosta.
”Sä et kyllä valvonut nytkään”, Veeti huomautti haukotellen. ”Sä oot nukkunut varmaan jo puolitoista tuntia, Ilona.”
”No enpäs ole! En mä ole nukkunut yhtään vielä!”, Ilona kimmastui katsellen murhaavasti Veetiä, joka käveli hänen rinnallaan mökille päin.
”Oot sä. Missasit kaiken kuulemisen ja kokemisen arvoisen”, totesin härnäten Ilonaa tahallani.
”Sanot vaan. Minttu, mä sitten tulen sun viereen nukkumaan sittenkin! Miro voi mennä nukkumaan sohvalle ihan hyvin! Mieti, mitä äitisikin sanoisi, jos tietäisi, että melkein nukuit pojan kanssa samassa sängyssä! Se antaisi mulle varmaan jonkun kunniamerkin tai vastaavan, kun kerran säästin sen kiltin, viattoman ja kaiken lisäksi ainoan tyttären sellaiselta siveettömyydeltä! Se selvästikin aikoo panostaa suhun! Joonaksen ja Teemun kohdalla se varmaan on luovuttanut kymmenen vuotta sitten tai jotain… ” Ilona ilmoitti virnistellen ärsyttävästi, hänen äänensä kieli siitä, ettei asiasta keskusteltaisi enempää. Myönnyin huokaisten tähän päätökseen, vaikka sillä ei mitään painoarvoa olisikaan. Mielipidettäni ei kunnioitettaisi tänä yönä.
”Vielä jos näkyisi tähdet”, kuiskasin hiljaa. Olin varma, että Ilona oli nukahtanut jo hetki sitten.
”Hassu. Ei kesällä näy tähdet”, Miro kuiskasi toiselta puoleltani.
”Näkyy, mutta ei ainakaan juhannuksena”, Kim huomautti sarkastisella äänensävyllä. ”Veeti on varmaan nukahtanut, kun on niin hiljaista.”
”En mä ole”, Veeti kuiskasi käheällä äänellä. Vilkaisimme Miron kanssa kummastuneina toisiimme.
”Miks sä olet noin hiljaa?” kysyin kohottautuen kyynärpäideni varaan nähdäkseni Veetin kasvot. Pojan kasvoilla oli jotenkin erilainen ilme, kuin mihin olin tottunut. Veeti ei hymyillyt, vaan näytti lähinnä enemmän surulliselta.
”Mä mietin.”
”Vau”, Miro totesi nousten istumaan. Liike sai aikaan pieniä aaltoja, jotka heiluttivat laituria hiljaa. ”Haluatko sä kertoa meille sun aivotoiminnan tuotoksia?”
”En, jos sä olet tuollainen”, Veeti huomautti painaen käsillänsä kasvojaan aivan kuin olisi turhautunut. Vilkaisin Miroa varoittavasti, mä ainakin halusin kuulla mitä Veetillä oli mielessään. Ihan jo pelkästään mielenkiinnon vuoksi, vaikka emme olisi olleetkaan kavereita.
”Okei, mä en ole.”
”Mä oon miettinyt asioita”, Veeti vastasi hitaasti katsellen meistä jokaista pitkään vuorollaan. ”Että entä jos oikeasti elämä on tässä ja nyt? Entä jos mä kuolen huomenna?”
”Et sä kuole”, vakuutin hymyillen varovasti. ”Me ei ainakaan haluta sitten mitään murhasyytteitä, joten koita pysyä hengissä edes viikonlopun ylitse, okei?”
”Ei kun oikeasti, Minttu. Mä en vitsaile yhtään nyt”, Veeti huokaisi katsoen mua anovasti. Katse hiljensi mut, mä en ollut nähnyt ikinä ennen Veetiä tuollaisena. ”Mitä te tekisitte jos mä kuolisin?”
”Itkisin”, totesin hetken mietinnän jälkeen. Kim ja Miro vain tyytyivät nyökkäilemään ja myötäilemään mua sanattomasti.
”Niin mä ajattelinkin”, Veeti hymähti kääntäen katseensa järvelle. ”Jos mä joskus kuolen, mä en halua, että te itkette.”
”Nauraako pitäisi?” Kim kysyi hämmästyneenä.
”Jos teistä siltä tuntuu”, Veeti hymähti kääntämättä vieläkään katsettaan meihin päin. ”Mut ei ikinä tiedä mitä voi tapahtua. Mistä sitä tietää, että herätäänkö me enää aamulla? Tai sitten joku ajaa kännissä päälle. Ei sitä vaan voi tietää, ei kukaan tiedä. Ja miks sellaiset ihmiset elää täälä, vaikka ne ei haluaisi. Ja sitten koko ajan jossain kuolee ihmisiä sairauksiin tai sodissa, vaikka ne haluaisi elää. Vaikka niitä joku jää kaipaamaan ja niitä toisia ei jäisi kukaan. Hyvät ihmiset kuolee ja pahat jää henkiin. Jos mä jotain oon oppinu, nii sitten sen, että elämä ei mee niin kuin elokuvissa.”
”Haluatko sä kertoa tuolla kaikella jotain?” Kim kysyi otsa syvillä uurteilla tarkkailen Veetin kasvoja ilmeettömästi.
”En itse asiassa. Kunhan vain kerroin, mitä olen miettinyt. Kun kerran kysyitte”, Veeti hymähti, pojan kasvoilla oli jälleen tuttu ilkikurinen hymy. Hetki, jona näin Veetin täysin erilaisena, oli nyt ohi. Ilona nousi yhtäkkiä istumaan ärsyyntyneen näköisenä.
”Voisitteko te jutella vähän hiljempaa, että mä saisin nukuttua mun kauneusunet?”
”Anteeks, Ilona”, naurahdin katsellen unista ystävääni. Aurinko alkoi olla nousemassa, vaikkei se kunnolla ollutkaan laskenut missään vaiheessa.
”Me voitaisiin mennä kaikki nukkumaan?” Miro ehdotti nousten seisomaan ja venytteli haukotellen. ”Mitä kello on?”
”Puoli kuusi”, Kim virnisti kaivettuaan ensin vain kännykkänsä pillifarkkujen taskustaan. Puhelimen taskuun takaisin saaminen oli selvästikin lähestulkoon yhtä vaikeaa kuin pois saaminen, ellei jopa vaikeampaa.
”Mä en ole ikinä valvonut näin myöhään”, myönsin noustessani itsekin ylös. Kaikki jäseneni tuntuivat jäykistyneen useamman tunnin venyneestä oleskelusta kovalla puulaiturilla.
”En mäkään!” Ilona hihkaisi selvästikin piristyneenä päiväuniensa ansiosta.
”Sä et kyllä valvonut nytkään”, Veeti huomautti haukotellen. ”Sä oot nukkunut varmaan jo puolitoista tuntia, Ilona.”
”No enpäs ole! En mä ole nukkunut yhtään vielä!”, Ilona kimmastui katsellen murhaavasti Veetiä, joka käveli hänen rinnallaan mökille päin.
”Oot sä. Missasit kaiken kuulemisen ja kokemisen arvoisen”, totesin härnäten Ilonaa tahallani.
”Sanot vaan. Minttu, mä sitten tulen sun viereen nukkumaan sittenkin! Miro voi mennä nukkumaan sohvalle ihan hyvin! Mieti, mitä äitisikin sanoisi, jos tietäisi, että melkein nukuit pojan kanssa samassa sängyssä! Se antaisi mulle varmaan jonkun kunniamerkin tai vastaavan, kun kerran säästin sen kiltin, viattoman ja kaiken lisäksi ainoan tyttären sellaiselta siveettömyydeltä! Se selvästikin aikoo panostaa suhun! Joonaksen ja Teemun kohdalla se varmaan on luovuttanut kymmenen vuotta sitten tai jotain… ” Ilona ilmoitti virnistellen ärsyttävästi, hänen äänensä kieli siitä, ettei asiasta keskusteltaisi enempää. Myönnyin huokaisten tähän päätökseen, vaikka sillä ei mitään painoarvoa olisikaan. Mielipidettäni ei kunnioitettaisi tänä yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asialliset kommentit ois enempi kuin toivottuja. ♥