Kimin hautajaisista oli kulunut vähän reilu viikko. Olimme kaikki neljä olleet hautajaisissa. Mä olin laulanut ja Ilona oli säestänyt pianolla muutamia Kimin lempikappaleita. Lisäksi Ilona oli keksinyt, että voisin laulaa Avril Lavignen Slipped awayn, se oli meidän molempien suosikkikappaleemme ja sopi hyvin tilaisuuteen. Puheiden ja muiden jälkeen olimme saaneet kuunnella monien Kimin sukulaisten liikuttunutta kiittelyä, miten lauloin ja Ilona soitti kauniisti. Itse olin tietenkin sitä mieltä, että olin pilannut jokaisen biisin erittäin lahjakkaasti. Ääneni oli meinannut särkyä joka kohdassa, mutta onnistuin jotenkin pitämään itseni kasassa, vaikka kyyneleet valuivat poskillani.
Koulun alkuunkaan ei ollut enää kuin muutama viikko. En tiennyt miten pystyisin palaamaan takaisin normaaliin elämään, tuska oli vieläkin liian suuri. Äiti yritti joka päivä vihjailla miten mun pitäisi olla enemmän ulkona, enemmän kavereiden kanssa. Mutta aivan kuten mäkin, Ilona ja Mirokin olivat lukinneet itsensä neljän seinän sisälle. Veeti oli ainut, joka oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän kulki bileissä ja oli kuten ennenkin. Aluksi olimme ihmetelleet tätä, mutta Veeti oli sanonut sen vain olevan hänen tapansa käsitellä asioita. Veeti kuitenkin oli yhtä hiljainen kuten ennenkin, joten se asia ei ollut muuksi muuttunut.
Hätkähdin yhtäkkiä ajatuksistani saadessani puhelimeeni viestin. Viesti oli Veetiltä, hän tahtoi tavata heillä ja kertoa jotain tärkeää. Kurtistin kulmiani, mutta vastasin vain myöntävästi tähän yllättävään kutsuun. Veeti ei ollut kovin montaa viestiä ikinä lähettänyt mulle eikä varsinkaan viime aikoina.
Hetken kuluttua pyöräilinkin Veetin luo yhä miettien syitä yhtäkkiselle tarpeelle tavata. En ollut käynyt pitkään aikaan Veetin luona, yhdessä välissä vietimme siellä monta viikonloppua peräkanaakin. Nyt emme olleet järjestäneet siellä illanviettoja varmaan pariin kuukauteen. Jätin pyöräni makaamaan nurmikolle kahden muun pyörän väliin, ilmeisesti Ilona ja Miro olivat jo tulleet. Heillä oli muutenkin lyhyempi matka kuin mulla, mutta Ilona varmasti oli tehnyt silti jonkin ennätyksen. Soitin varovasti ovikelloa ja hetken kuluttua kuulinkin kuinka joku käveli sisällä ovea kohti. Tervehdin Ilonaa halauksella, olimme nähneet viimeksi Kimin hautajaisissa. Vaikkei päiviä ollutkaan kulunut montaa, se kuitenkin tuntui pieneltä ikuisuudelta.
Seurasin Ilonaa Veetin huoneeseen aivan talon kauimmaiseen nurkkaan asti. Veeti ei ollut ikinä välittänyt suuremmin siivoamisesta tai siisteydestä yleensäkään. Sen huomasi heti ensimmäisellä vilkaisulla tämän huoneeseen, lattialla lojui vaatteita ja tavaroita sikin sokin joka puolella.
”Moi”, tervehdin siirrellen muutamia tavaroita lattialle jakkaralta, että mahduin istumaan siihen itse. Miro istui haalistuneen sinisellä nojatuolilla pienen huoneen perällä ja Ilona sekaisin olevan koulupöydän reunalla. Veeti itse oli omalla sängyllään ja hän katseli meitä jokaista vuorollaan pitkään. Istuimme vain kaikki hiljaa, Miro tai Ilonakaan eivät selvästi tienneet mitä asiaa Veetillä oli.
”Mitä asiaa sulla oli?” Miro tiedosteli nojautuen nojatuolissa eteenpäin. Kysymyksen jälkeen laskeutui jälleen hiljaisuus.
”Mulla on masennus”, Veeti sanoi viimein hiljaa jonkin ajan kuluttua.
”Masennus? Ootko sä käynyt jossain kallonkutistajalla vai?” Miro töksäytti selvästikin hämmentyneenä. ”Onko sulla jotain lääkkeitä?” kysyin epävarmasti. Olin kuitenkin tavallaan melko helpottunut kuullessani tämän uutisen, sillä se ainakin selittäisi Veetin käytöstä melko paljon.
”Joo, on. Sain ne tällä viikolla”, Veeti totesi lyhyesti katsellen meitä varovasti hiustensa lomasta. Hänen hiuksensa olivat kesän aikana vaalentuneet auringossa tumman ruskeasta blondiksi. Nyt ylipitkät hiukset valuivat Veetin sinisien silmien eteen kuin verho. ”Ja kuten joku mainoskanavan iloinen mainostaja toteaisi, eikä tässä vielä kaikki. Silloin, kun Miro sä soitit mulle, että Kim oli kuollut kolarissa, mä olin istumassa sillan kaiteella miettimässä. Mä mietin, mitä mulle tapahtuisi, jos tippuisin alas vaikka ihan vahingossa joku paino mussa kiinni. Ja mä suunnittelin, että mä kokeilisin sitä ihan pian. Mutta sitten, kun mä näin miten teidän oli paha olla Kimin takia, mä päätin olla kokeilematta. Ajattelin, ettei se ois teistä varmaan kovin kivaa, jos ensin kaveri kuolee liikenneonnettomuudessa ja sitten heti perään toinen tekee itsemurhan. Niin, että mä päätin sitten hommata jostain apua ennen kuin mä oikeasti tekisin jotain. Ilman teitä mä en olisi pystynyt siihen.”
Katselimme kaikki järkyttyneinä Veetiä tämän istuessa polvet tiukasti sylissään seinää vasten. Veetiä, joka oli aina ollut porukan elämäniloisin ja kertoi syövänsä masennuslääkkeitä. Mä reagoin meistä ensimmäisenä ja kävelin varovasti Veetin luo. Kiedoin käteni tämän ympärille lohduttavasti, tunsin miten Veetin keho tärisi itkun voimasta. Painoin pääni pojan rintakehälle, kuuntelin tasaista sydämen sykettä.
”En mä ainakaan olisi jaksanut toisia hautajaisia heti perään…” kuiskasin varovasti kohottaen päätäni niin, että näin Veetin silmät kunnolla. ”Mä olen ylpeä susta.”
Veeti vain hymyili mulle jotenkin todella onnellisesti ja halasi mua uudelleen, mutta tiukammin kuin ensimmäisellä kerralla. Ilonakin selvisi järkytyksestä ja tuli halaamaan Veetiä kyyneleet silmissään.
”Sä olisit voinut kertoa meille ennemminkin”, Ilona huomautti puristaen Veetiä tiukasti itseään vasten. ”Me oltaisiin osattu tukea sua paremmin. Ja auttaa. Ja oltais me ymmärrettykin sua, kun nyt me jouduttiin miettimään monet kerrat miksi sä olit niin hiljainen.”
”Anteeksi”, Veeti hymähti hiljaa. ”Mä ajattelin kertoa silloin juhannuksena, mutta sitten tuli kaikkea. Ja sitten Kim kuoli, ja meni kaikki suunnitelmat aivan uusiksi.”
Vain Miro istui nojatuolissa ärtyneen näköisenä. Hänen katseensa kierteli meissä kolmessa Veetin sängyllä, pysähtyen aina pidemmäksi ajaksi Veetiin.
”Mikä on?” kysyin huolestuneena, ei ollut Miron tapaista olla tuollainen.
”Sä olet Veeti säälittävä, itsekäs paska”, Miro sylkäisi vihdoin ja viimein. ”Ei itsemurha ole mikään ratkaisu. Se on vain niille nössöille, jotka luovuttaa. Ei halua edes yrittää uskoa parempaan huomiseen. Sitä paitsi, se on itsekästä! Etkö sä miettinyt yhtään siinä, miltä meistä tuntui? Siis ennen kuin kuulit, miten Kimille kävi. Miltä sun vanhemmistas tuntuisi? Muista kavereista? Sä et taaskaan ajatellut kuin muutaman hetken kauemmas, et sä ikinä suunnittele asioita pidemmällä tähtäimellä.”
Katselimme kaikki kolme Miroa silmät pyöreinä. Hänen reaktionsa oli melkein järkyttävämpi kuin itse uutinen Veetin masennuksesta ja itsemurhan suunnittelusta.
”Mutta mähän hain apua, mä ajattelin teitä. Mä haluan uskoa parempaan huomiseen”, Veeti puuskahti selvästikin loukkaantuneena Miron syytöksistä. ”Ja miksi kaikki ajattelee, että se on itsekäs teko niiltä, jotka syystä tai toisesta päätyvät sitten itsemurhaan? Miksei kukaan voi ikinä ajatella, että se olisi sitten vaikka mun ratkaisu? Että mun olisi parempi olla, jos kuolen? Te, tai itse asiassa sä tässä tapauksessa, olet itsekäs, kun ajattelet vaan itseäs tässä! Sitä miten, mun ratkaisut luultavasti aiheuttaisi sulle pahaa oloa.”
Miro ja Veeti vain tuijottivat hetken toisiaan silmiin. Molempien olemus kieli siitä, että pian tilanne voisi mennä nyrkkitappeluksi. Vilkaisimme Ilonan kanssa hädissämme toisiamme, kun Miro nousi ylös nojatuolista kävellen kohti Veetiä ja meitä.
”Älkää viitsikö hei!” Ilona kiljaisi paniikissa samalla, kun takertui muhun. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Veeti ja Miro alkaisivat painia. Edellisellä kerralla oli todettu, ettei Kim saanut poikia eroon toisistaan, joten tuskin siihen mä tai Ilona pystyttäisiin. Luultavasti emme edes yhdessä. Helpotuinkin suuresti, kun Miro ojensi Veetille vain kätensä sovinnon eleeksi. Vilkaisimme Ilonan kanssa toisiamme, näin hänenkin rentoutuneen tämän vuoksi. Veeti vain katseli hämillään Miron ojennettua kättä, ilmeisesti hänkin oli odottanut jotain muuta. Hän kuitenkin tarttui tähän hymyillen hiukan.
”Anteeksi”, Miro totesi jäykästi. ”Liikaa informaatiota liian nopeasti.”
”Ei mitään, kyllä mä ymmärrän”, Veeti huokaisi. ”Meillä kaikilla on vähän hermot pinnassa, kun ei nukuta kunnolla. Ja mun ainakin on ikävä Kimiä ja mä näen joka yö painajaisia. Ja niin noloa kuin se on myöntääkin, niin herään omaan itkuuni.”
”Mä kans”, Ilona myönsi varovasti.”Mä antaisin mitä vain, jos Kimin saisi takaisin.”
”Munkin on ikävä sitä”, Miro myönsi istuutuen varovasti täydelle sängylle. ”Mä pelkään, että mä unohdan Kimin joku päivä. Nytkin on jo vaikea muistaa Kimin kasvoja selvästi, pitää aina tarkistaa kuvista… Kyllä mä ymmärtäisin sen joskus vuosien päästä, mutta siitä ei ole edes vielä kuukautta.”
”Mulla on kans vähän sama”, totesin huokaisten raskaasti. ”Mä en halua unohtaa. En koskaan.”
”Ei meistä kukaan halua”, Veeti hymähti hieroen käsillään kovakouraisesti kasvojaan. Istuin vain hiljaa, ainut ääni mitä kuulin oli muiden kavereideni hengitys ja sängyn vaimea narina.
Tuukalle ei ollut käynyt onnettomuudessa mitään pahempaa, vain ruhjeita ja hiusmurtumia kylkiluissa. Rattijuoppo taas oli selvinnyt uskomattomalla onnella ainoastaan muutamalla mustelmalla. Miksei Kimkin olisi voinut selvitä niin pienillä kolhuilla? Toivoin todella, että mies, joka oli kännissä ajellut, saisi kunnon vankeusrangaistuksen. Mutta luultavasti hän kuitenkin maksaisi jonkun euron vahingonkorvauksia Kimin vanhemmille ja se olisi siinä. Suomen lainsäädäntö ei aina ollut kamalan oikeudenmukainen.
Huokaisin nousten sängystä varovasti. Samalla hetkellä kuului rysähdys ja katselin säikähtäneenä, miten Ilona, Veeti ja Miro tipahtivat sängyn pohjan mukana lattialle. Kaikki kolme makasivat sikin sokin kasassa jalat osoittaen kohti kattoa. Tavallisesti olisin nauranut lattialla kierien tilanteen koomisuuden vuoksi, mutta nyt kuitenkin yritin hillitä itseäni. Ensimmäisen kerran Kimin kuoleman jälkeen mun teki oikeasti mieli nauraa - tai edes hymyillä. Tähän asti olin välttänyt kaikkia tilanteita, joissa kohtelias hymy oli pakollinen. Ja nekin kerrat, kun mun oli ollut pakko hymyillä, ei mun hymy tainnut muistuttaa edes etäisesti sitä mitä olin yrittänyt hakea. Ne toivat mieleen ehkä enemmän irvistyksen. Yritin kuitenkin estää nytkin hymyäni, mutta tunsin silti miten suupieleni vääntyivät tahtomattani astetta iloisempaan asentoon. Mulle tuli huono omatunto saman tien, ei mun kuulunut olla iloinen. Ei nyt, kun Kim ei ollut enää täällä. Ei ollut oikein olla iloinen ilman Kimiä.
Katsellessani tilannetta tietämättä mitä tehdä tai ajatella, havahduin tukahdutettuun hihitykseen. Käänsin katseeni hämmästyneenä Ilonaan, joka yritti peitellä parhaansa mukaan nauruaan.
”Minttu hei, älä näytä tuolta”, Miro huomautti hymyillen itsekin hiukan samalla, kun yritti kohottautua johonkin vähän normaalimpaan asentoon lattialta. ”Ei Kim suutu sulle, vaikka sä hymyilisit tai nauraisit.”
”Sä näytät siltä just, että sä olisit syönyt kerralla kokonaisen sitruunan”, Veeti huomautti aina yhtä kohteliaasti. ”Hymyile. Sulla on kiva hymy.”
”Yritätkö sä iskeä mua?” kysyin kohottaen toista kulmaani. Veeti vain pudisti päätään alkaen sen jälkeen yrittämään itseään ylös sängyn jäänteistä.
”Naiset… Aina, kun yrittää olla kohtelias, niin tässä on kiitos!” Veeti jupisi itsekseen päästyään vihdoin ja viimein ylös. ”Missä mä nyt nukun, kun te rikoitte mun sängyn!? Ei millään pahalla, mutta teidän pitäis kyllä varmaan vähän laihduttaa…”
Tunsin, miten pieni naurahdus teki tuloaan, enkä tällä kertaa yrittänyt estänyt sitä. Miro hymyili mulle vain lämpimästi Veetin autettua hänetkin ylös Ilonan jälkeen.
”Mä en muista milloin mä olisin viimeksi edes hymyillyt oikeasti”, totesin tilanteen vähän rauhoituttua ja vaihdettuamme paikkaa. Olimme päättäneet mennä tutkimaan pakastimen sisältöä, joten istuimme nyt keittiössä pöydän ääressä. Veeti jakoi meille kaikille jäätelöä posliinisiin kulhoihin. ”Mutta teki hyvää.”
”Vähän samaa vikaa”, Veetikin totesi ojentaen kulhot meille ja istuen itsekin pöydän ääreen. ”Mutta mä toivon, että te tuette mua nyt, jooko? Niin kuin kaverit yleensä tekee.”
”Ei me oikeasti olla sun kavereita. Tultiin tänne vaan lähinnä sen takia, että tiedettiin täälä majailevan pakastimessa valtava jäätelöyhdyskunta. Pitää harventaa sitä, ettei se pääse valtaamaan koko maailmaa!” Ilona huomautti iskien silmäänsä. En ollut nähnyt pitkään aikaan Ilonaakaan noin iloisena, itse asiassa en ollut nähnyt Ilonaakaan juuri ollenkaan viime aikoina. ”No ei oikeasti. Kyllä mä ainakin ajattelin auttaa, jos vaan ikinä pystyn.”
”Mutta sähän lähdet pian sinne urheilulukioonkin?” kysyin järkyttyneenä tajutessani tämänkin tosi asian.
”Joo, niin lähdenkin”, Veeti totesi hiukan surullinen sävy äänessään. ”Sitten mekään ei enää nähdä välttämättä edes joka viikko. On se 150 kilometriä kuitenkin aika paljon liikaa, vaikka kulkisikin junalla.”
”Mutta me tullaan kyllä vahtimaan sua ainakin joskus viikonloppuisin!” Ilona vakuutti innostunut katse silmissään. ”Tullaan tekemään sellaisia yllätystarkastuksia, että missä kunnossa sun kämppä on!”
”Okei, en kerro mun osoitetta teille. En ikinä, en varmasti”, Veeti virnisti nopeasti. Veetikin oli ollut turhan kauan hymyilemättä. ”Riittää, kun porukat uhkasi tehdä tupatarkastuksia. Mutta onneksi te ette varmaan saisi samanlaista kohtausta, kuin äiti... Muuten mä en kyllä olisi teidän kaveri!”
”Hymyileminen on toiseksi paras asia, mitä huulilla voi tehdä”, huomautin miettiessäni mihin jäätelöni oli kadonnut. Kulhoni oli nimittäin tyhjentynyt uhkaavasti
”Mä voin sitten tehdä sitä toista asiaa enemmän”, Veeti totesi kohauttaen hartioitaan laskettuaan tyhjän jäätelökuppinsa voimakkaan kolahduksen saattelemana. ”Mitä se ikinä sitten tarkoittaakin.”
Hetken kuluttua pyöräilinkin Veetin luo yhä miettien syitä yhtäkkiselle tarpeelle tavata. En ollut käynyt pitkään aikaan Veetin luona, yhdessä välissä vietimme siellä monta viikonloppua peräkanaakin. Nyt emme olleet järjestäneet siellä illanviettoja varmaan pariin kuukauteen. Jätin pyöräni makaamaan nurmikolle kahden muun pyörän väliin, ilmeisesti Ilona ja Miro olivat jo tulleet. Heillä oli muutenkin lyhyempi matka kuin mulla, mutta Ilona varmasti oli tehnyt silti jonkin ennätyksen. Soitin varovasti ovikelloa ja hetken kuluttua kuulinkin kuinka joku käveli sisällä ovea kohti. Tervehdin Ilonaa halauksella, olimme nähneet viimeksi Kimin hautajaisissa. Vaikkei päiviä ollutkaan kulunut montaa, se kuitenkin tuntui pieneltä ikuisuudelta.
Seurasin Ilonaa Veetin huoneeseen aivan talon kauimmaiseen nurkkaan asti. Veeti ei ollut ikinä välittänyt suuremmin siivoamisesta tai siisteydestä yleensäkään. Sen huomasi heti ensimmäisellä vilkaisulla tämän huoneeseen, lattialla lojui vaatteita ja tavaroita sikin sokin joka puolella.
”Moi”, tervehdin siirrellen muutamia tavaroita lattialle jakkaralta, että mahduin istumaan siihen itse. Miro istui haalistuneen sinisellä nojatuolilla pienen huoneen perällä ja Ilona sekaisin olevan koulupöydän reunalla. Veeti itse oli omalla sängyllään ja hän katseli meitä jokaista vuorollaan pitkään. Istuimme vain kaikki hiljaa, Miro tai Ilonakaan eivät selvästi tienneet mitä asiaa Veetillä oli.
”Mitä asiaa sulla oli?” Miro tiedosteli nojautuen nojatuolissa eteenpäin. Kysymyksen jälkeen laskeutui jälleen hiljaisuus.
”Mulla on masennus”, Veeti sanoi viimein hiljaa jonkin ajan kuluttua.
”Masennus? Ootko sä käynyt jossain kallonkutistajalla vai?” Miro töksäytti selvästikin hämmentyneenä. ”Onko sulla jotain lääkkeitä?” kysyin epävarmasti. Olin kuitenkin tavallaan melko helpottunut kuullessani tämän uutisen, sillä se ainakin selittäisi Veetin käytöstä melko paljon.
”Joo, on. Sain ne tällä viikolla”, Veeti totesi lyhyesti katsellen meitä varovasti hiustensa lomasta. Hänen hiuksensa olivat kesän aikana vaalentuneet auringossa tumman ruskeasta blondiksi. Nyt ylipitkät hiukset valuivat Veetin sinisien silmien eteen kuin verho. ”Ja kuten joku mainoskanavan iloinen mainostaja toteaisi, eikä tässä vielä kaikki. Silloin, kun Miro sä soitit mulle, että Kim oli kuollut kolarissa, mä olin istumassa sillan kaiteella miettimässä. Mä mietin, mitä mulle tapahtuisi, jos tippuisin alas vaikka ihan vahingossa joku paino mussa kiinni. Ja mä suunnittelin, että mä kokeilisin sitä ihan pian. Mutta sitten, kun mä näin miten teidän oli paha olla Kimin takia, mä päätin olla kokeilematta. Ajattelin, ettei se ois teistä varmaan kovin kivaa, jos ensin kaveri kuolee liikenneonnettomuudessa ja sitten heti perään toinen tekee itsemurhan. Niin, että mä päätin sitten hommata jostain apua ennen kuin mä oikeasti tekisin jotain. Ilman teitä mä en olisi pystynyt siihen.”
Katselimme kaikki järkyttyneinä Veetiä tämän istuessa polvet tiukasti sylissään seinää vasten. Veetiä, joka oli aina ollut porukan elämäniloisin ja kertoi syövänsä masennuslääkkeitä. Mä reagoin meistä ensimmäisenä ja kävelin varovasti Veetin luo. Kiedoin käteni tämän ympärille lohduttavasti, tunsin miten Veetin keho tärisi itkun voimasta. Painoin pääni pojan rintakehälle, kuuntelin tasaista sydämen sykettä.
”En mä ainakaan olisi jaksanut toisia hautajaisia heti perään…” kuiskasin varovasti kohottaen päätäni niin, että näin Veetin silmät kunnolla. ”Mä olen ylpeä susta.”
Veeti vain hymyili mulle jotenkin todella onnellisesti ja halasi mua uudelleen, mutta tiukammin kuin ensimmäisellä kerralla. Ilonakin selvisi järkytyksestä ja tuli halaamaan Veetiä kyyneleet silmissään.
”Sä olisit voinut kertoa meille ennemminkin”, Ilona huomautti puristaen Veetiä tiukasti itseään vasten. ”Me oltaisiin osattu tukea sua paremmin. Ja auttaa. Ja oltais me ymmärrettykin sua, kun nyt me jouduttiin miettimään monet kerrat miksi sä olit niin hiljainen.”
”Anteeksi”, Veeti hymähti hiljaa. ”Mä ajattelin kertoa silloin juhannuksena, mutta sitten tuli kaikkea. Ja sitten Kim kuoli, ja meni kaikki suunnitelmat aivan uusiksi.”
Vain Miro istui nojatuolissa ärtyneen näköisenä. Hänen katseensa kierteli meissä kolmessa Veetin sängyllä, pysähtyen aina pidemmäksi ajaksi Veetiin.
”Mikä on?” kysyin huolestuneena, ei ollut Miron tapaista olla tuollainen.
”Sä olet Veeti säälittävä, itsekäs paska”, Miro sylkäisi vihdoin ja viimein. ”Ei itsemurha ole mikään ratkaisu. Se on vain niille nössöille, jotka luovuttaa. Ei halua edes yrittää uskoa parempaan huomiseen. Sitä paitsi, se on itsekästä! Etkö sä miettinyt yhtään siinä, miltä meistä tuntui? Siis ennen kuin kuulit, miten Kimille kävi. Miltä sun vanhemmistas tuntuisi? Muista kavereista? Sä et taaskaan ajatellut kuin muutaman hetken kauemmas, et sä ikinä suunnittele asioita pidemmällä tähtäimellä.”
Katselimme kaikki kolme Miroa silmät pyöreinä. Hänen reaktionsa oli melkein järkyttävämpi kuin itse uutinen Veetin masennuksesta ja itsemurhan suunnittelusta.
”Mutta mähän hain apua, mä ajattelin teitä. Mä haluan uskoa parempaan huomiseen”, Veeti puuskahti selvästikin loukkaantuneena Miron syytöksistä. ”Ja miksi kaikki ajattelee, että se on itsekäs teko niiltä, jotka syystä tai toisesta päätyvät sitten itsemurhaan? Miksei kukaan voi ikinä ajatella, että se olisi sitten vaikka mun ratkaisu? Että mun olisi parempi olla, jos kuolen? Te, tai itse asiassa sä tässä tapauksessa, olet itsekäs, kun ajattelet vaan itseäs tässä! Sitä miten, mun ratkaisut luultavasti aiheuttaisi sulle pahaa oloa.”
Miro ja Veeti vain tuijottivat hetken toisiaan silmiin. Molempien olemus kieli siitä, että pian tilanne voisi mennä nyrkkitappeluksi. Vilkaisimme Ilonan kanssa hädissämme toisiamme, kun Miro nousi ylös nojatuolista kävellen kohti Veetiä ja meitä.
”Älkää viitsikö hei!” Ilona kiljaisi paniikissa samalla, kun takertui muhun. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Veeti ja Miro alkaisivat painia. Edellisellä kerralla oli todettu, ettei Kim saanut poikia eroon toisistaan, joten tuskin siihen mä tai Ilona pystyttäisiin. Luultavasti emme edes yhdessä. Helpotuinkin suuresti, kun Miro ojensi Veetille vain kätensä sovinnon eleeksi. Vilkaisimme Ilonan kanssa toisiamme, näin hänenkin rentoutuneen tämän vuoksi. Veeti vain katseli hämillään Miron ojennettua kättä, ilmeisesti hänkin oli odottanut jotain muuta. Hän kuitenkin tarttui tähän hymyillen hiukan.
”Anteeksi”, Miro totesi jäykästi. ”Liikaa informaatiota liian nopeasti.”
”Ei mitään, kyllä mä ymmärrän”, Veeti huokaisi. ”Meillä kaikilla on vähän hermot pinnassa, kun ei nukuta kunnolla. Ja mun ainakin on ikävä Kimiä ja mä näen joka yö painajaisia. Ja niin noloa kuin se on myöntääkin, niin herään omaan itkuuni.”
”Mä kans”, Ilona myönsi varovasti.”Mä antaisin mitä vain, jos Kimin saisi takaisin.”
”Munkin on ikävä sitä”, Miro myönsi istuutuen varovasti täydelle sängylle. ”Mä pelkään, että mä unohdan Kimin joku päivä. Nytkin on jo vaikea muistaa Kimin kasvoja selvästi, pitää aina tarkistaa kuvista… Kyllä mä ymmärtäisin sen joskus vuosien päästä, mutta siitä ei ole edes vielä kuukautta.”
”Mulla on kans vähän sama”, totesin huokaisten raskaasti. ”Mä en halua unohtaa. En koskaan.”
”Ei meistä kukaan halua”, Veeti hymähti hieroen käsillään kovakouraisesti kasvojaan. Istuin vain hiljaa, ainut ääni mitä kuulin oli muiden kavereideni hengitys ja sängyn vaimea narina.
Tuukalle ei ollut käynyt onnettomuudessa mitään pahempaa, vain ruhjeita ja hiusmurtumia kylkiluissa. Rattijuoppo taas oli selvinnyt uskomattomalla onnella ainoastaan muutamalla mustelmalla. Miksei Kimkin olisi voinut selvitä niin pienillä kolhuilla? Toivoin todella, että mies, joka oli kännissä ajellut, saisi kunnon vankeusrangaistuksen. Mutta luultavasti hän kuitenkin maksaisi jonkun euron vahingonkorvauksia Kimin vanhemmille ja se olisi siinä. Suomen lainsäädäntö ei aina ollut kamalan oikeudenmukainen.
Huokaisin nousten sängystä varovasti. Samalla hetkellä kuului rysähdys ja katselin säikähtäneenä, miten Ilona, Veeti ja Miro tipahtivat sängyn pohjan mukana lattialle. Kaikki kolme makasivat sikin sokin kasassa jalat osoittaen kohti kattoa. Tavallisesti olisin nauranut lattialla kierien tilanteen koomisuuden vuoksi, mutta nyt kuitenkin yritin hillitä itseäni. Ensimmäisen kerran Kimin kuoleman jälkeen mun teki oikeasti mieli nauraa - tai edes hymyillä. Tähän asti olin välttänyt kaikkia tilanteita, joissa kohtelias hymy oli pakollinen. Ja nekin kerrat, kun mun oli ollut pakko hymyillä, ei mun hymy tainnut muistuttaa edes etäisesti sitä mitä olin yrittänyt hakea. Ne toivat mieleen ehkä enemmän irvistyksen. Yritin kuitenkin estää nytkin hymyäni, mutta tunsin silti miten suupieleni vääntyivät tahtomattani astetta iloisempaan asentoon. Mulle tuli huono omatunto saman tien, ei mun kuulunut olla iloinen. Ei nyt, kun Kim ei ollut enää täällä. Ei ollut oikein olla iloinen ilman Kimiä.
Katsellessani tilannetta tietämättä mitä tehdä tai ajatella, havahduin tukahdutettuun hihitykseen. Käänsin katseeni hämmästyneenä Ilonaan, joka yritti peitellä parhaansa mukaan nauruaan.
”Minttu hei, älä näytä tuolta”, Miro huomautti hymyillen itsekin hiukan samalla, kun yritti kohottautua johonkin vähän normaalimpaan asentoon lattialta. ”Ei Kim suutu sulle, vaikka sä hymyilisit tai nauraisit.”
”Sä näytät siltä just, että sä olisit syönyt kerralla kokonaisen sitruunan”, Veeti huomautti aina yhtä kohteliaasti. ”Hymyile. Sulla on kiva hymy.”
”Yritätkö sä iskeä mua?” kysyin kohottaen toista kulmaani. Veeti vain pudisti päätään alkaen sen jälkeen yrittämään itseään ylös sängyn jäänteistä.
”Naiset… Aina, kun yrittää olla kohtelias, niin tässä on kiitos!” Veeti jupisi itsekseen päästyään vihdoin ja viimein ylös. ”Missä mä nyt nukun, kun te rikoitte mun sängyn!? Ei millään pahalla, mutta teidän pitäis kyllä varmaan vähän laihduttaa…”
Tunsin, miten pieni naurahdus teki tuloaan, enkä tällä kertaa yrittänyt estänyt sitä. Miro hymyili mulle vain lämpimästi Veetin autettua hänetkin ylös Ilonan jälkeen.
”Mä en muista milloin mä olisin viimeksi edes hymyillyt oikeasti”, totesin tilanteen vähän rauhoituttua ja vaihdettuamme paikkaa. Olimme päättäneet mennä tutkimaan pakastimen sisältöä, joten istuimme nyt keittiössä pöydän ääressä. Veeti jakoi meille kaikille jäätelöä posliinisiin kulhoihin. ”Mutta teki hyvää.”
”Vähän samaa vikaa”, Veetikin totesi ojentaen kulhot meille ja istuen itsekin pöydän ääreen. ”Mutta mä toivon, että te tuette mua nyt, jooko? Niin kuin kaverit yleensä tekee.”
”Ei me oikeasti olla sun kavereita. Tultiin tänne vaan lähinnä sen takia, että tiedettiin täälä majailevan pakastimessa valtava jäätelöyhdyskunta. Pitää harventaa sitä, ettei se pääse valtaamaan koko maailmaa!” Ilona huomautti iskien silmäänsä. En ollut nähnyt pitkään aikaan Ilonaakaan noin iloisena, itse asiassa en ollut nähnyt Ilonaakaan juuri ollenkaan viime aikoina. ”No ei oikeasti. Kyllä mä ainakin ajattelin auttaa, jos vaan ikinä pystyn.”
”Mutta sähän lähdet pian sinne urheilulukioonkin?” kysyin järkyttyneenä tajutessani tämänkin tosi asian.
”Joo, niin lähdenkin”, Veeti totesi hiukan surullinen sävy äänessään. ”Sitten mekään ei enää nähdä välttämättä edes joka viikko. On se 150 kilometriä kuitenkin aika paljon liikaa, vaikka kulkisikin junalla.”
”Mutta me tullaan kyllä vahtimaan sua ainakin joskus viikonloppuisin!” Ilona vakuutti innostunut katse silmissään. ”Tullaan tekemään sellaisia yllätystarkastuksia, että missä kunnossa sun kämppä on!”
”Okei, en kerro mun osoitetta teille. En ikinä, en varmasti”, Veeti virnisti nopeasti. Veetikin oli ollut turhan kauan hymyilemättä. ”Riittää, kun porukat uhkasi tehdä tupatarkastuksia. Mutta onneksi te ette varmaan saisi samanlaista kohtausta, kuin äiti... Muuten mä en kyllä olisi teidän kaveri!”
”Hymyileminen on toiseksi paras asia, mitä huulilla voi tehdä”, huomautin miettiessäni mihin jäätelöni oli kadonnut. Kulhoni oli nimittäin tyhjentynyt uhkaavasti
”Mä voin sitten tehdä sitä toista asiaa enemmän”, Veeti totesi kohauttaen hartioitaan laskettuaan tyhjän jäätelökuppinsa voimakkaan kolahduksen saattelemana. ”Mitä se ikinä sitten tarkoittaakin.”
Veetin luona käynnin jälkeen olin huomannut hymyileväni enemmän. Tiesin, ettei tyhjä aukko mun sydämestä täyttyisi enää ikinä uudelleen. Enkä mä voinut sille mitään. Puolentoista kuukauden kuluttua linnoittautumisesta omaan huoneeseeni, tajusin mun oikeasti tarvitsevan jotain normaalia mun elämään pikku hiljaa. Kim ei tulisi takaisin, ihan sama miten paljon mä itkin joka päivä. Mutta en mä unohtaisi Kimiä ikinä, eikä Kimin kuoleman aiheuttama tuska katoaisi varmaan koskaan täysin. Eikä sen tarvinnutkaan, enkä mä edes haluaisi.
Siitä huolimatta, mä rupesin kaipaamaan muutakin seuraa kuin mun huoneen seinät. Ne eivät osanneet antaa mulle tarvitsemiani vastauksia. Ei kukaan pystyisi siihen koskaan, mutta ainakin joku muu sentään vastaisi jotain mulle, enkä saisi hullun mainetta jutellessani seinilleni. Mä olin tajunnut, etten mä voisi rypeä itsesäälissä loppu elämääni. Koulun alkuun oli vain muutama viikko jäljellä, en ollut edes tajunnut miten nopeasti aika oli kulunut. Muistelin, miten Veeti oli heti kesän alusta asti selittänyt, miten elämä voi olla tässä ja nyt. Vasta näin jälkikäteen olin ymmärtänyt Veetin olleen sittenkin oikeassa, koskaan ei tiennyt mitä voisi tapahtua, kun seuraavan kerran astui ovesta ulos. Ehkä maailmanloppu tulisi 2012 tai joku rattijuoppo ajaisi munkin yli, mutta ne olivat asioita joille itse ei voinut oikeastaan yhtään mitään. Joten miksi sitten mun kuuluisi pelätä niitä? Mun täytyisi uskaltaa aloittaa taas normaali elämä, niin vaikeaa kuin se vain olikin ilman Kimiä.
Siitä huolimatta, mä rupesin kaipaamaan muutakin seuraa kuin mun huoneen seinät. Ne eivät osanneet antaa mulle tarvitsemiani vastauksia. Ei kukaan pystyisi siihen koskaan, mutta ainakin joku muu sentään vastaisi jotain mulle, enkä saisi hullun mainetta jutellessani seinilleni. Mä olin tajunnut, etten mä voisi rypeä itsesäälissä loppu elämääni. Koulun alkuun oli vain muutama viikko jäljellä, en ollut edes tajunnut miten nopeasti aika oli kulunut. Muistelin, miten Veeti oli heti kesän alusta asti selittänyt, miten elämä voi olla tässä ja nyt. Vasta näin jälkikäteen olin ymmärtänyt Veetin olleen sittenkin oikeassa, koskaan ei tiennyt mitä voisi tapahtua, kun seuraavan kerran astui ovesta ulos. Ehkä maailmanloppu tulisi 2012 tai joku rattijuoppo ajaisi munkin yli, mutta ne olivat asioita joille itse ei voinut oikeastaan yhtään mitään. Joten miksi sitten mun kuuluisi pelätä niitä? Mun täytyisi uskaltaa aloittaa taas normaali elämä, niin vaikeaa kuin se vain olikin ilman Kimiä.
Katselin Kimin hautaa ajatuksissani, olin tullut tuomaan kynttilän. En ollut todellakaan ainut, joka niin oli tehnyt. Moni muukin oli jäänyt kaipaamaan Kimiä, ei ainoastaan Miro, Veeti, Ilona ja mä. Mä en ollut ajatellutkaan asiaa ennemmin, en edes sitä miltä Kimin vanhemmista oli mahtanut tuntua. Mä olin itsekäs, mä tiesin sen.
Aurinko lämmitti selkääni mukavasti. Hautausmaalla oli hiljaista, vain jokunen vanha pariskunta käveli kauempana. Mäkin haluaisin sellaisen miehen, jonka kanssa vanheta koko loppu elämä yhdessä. Nykypäivänä niin ei vain tuntunut enää käyvän. Käännyin lähteäkseni, mutta näin Veetin vilkuttavan mulle jonkun matkan päästä, joten pysähdyin odottamaan tätä.
”Moi”, Veeti totesi hymyillen aurinkoisesti. Halasin poikaa, olin ymmärtänyt nyt vasta kunnolla mun kavereiden merkityksen elämässä. Jokainen hyvästi saattoi olla viimeinen, sen oli huomannut. Mutta sitä ennen mä halusin näyttää, miten paljon mä välitin. Ihan vain varmuuden vuoksi. ”Ja moi, Kim.”
Veeti laski varovasti kynttilän hautakiven päälle nostaen muutaman sammuneen pois tieltä. Seisoimme vain hetken hiljaa katsellen kynttilöiden tanssivia liekkejä. Illalla kynttilät valaisisivat kauniisti hautaa, iltaisin oli jo hämärää.
”Miks mä en voisi olla tuossa?” Veeti kuiskasi hiljaa kääntäen kasvonsa muhun päin. ”Kim olisi halunnut elää. Ei tän näin pitänyt mennä.”
”Älä puhu noin”, puuskahdin katsellen tarkasti Veetin kasvoja. ”Kaikella on tarkoitus.”
”Mä en vain näe sitä tässä”, poika huokaisi pyyhkäisten kyyneleen nopeasti silmäkulmastaan pois. Ilmeisesti Veeti ei halunnut enää näyttää kyyneleitään mulle.
”Kyllä se vielä joskus selviää”, vakuutin kietoen käteni Veetin hartioiden yli ja halasin tätä tiukasti uudelleen. ”Älä huoli.”
Lähdimme kuin sanattomasta sopimuksesta yhtä aikaa kävelemään pois Kimin haudalta. Veeti pyyhki silmiään tämän tästä, joten en edes yrittänyt sanoa mitään hänelle.
”Milloin sä lähdet?” kysyin päästyämme pyöriemme luo. Veeti oli ollut jo lähtemässä, mutta pysähtyi kuitenkin vielä.
”Puolentoista viikon päästä”, poika totesi apeasti. ”Olisi kiva jäädä tänne vaan lukioon teidän kans. Ei sielä kuitenkaan oo edes ketään kivoja ja oon vaan yksin siellä.”
”Mut se on sitä, mitä sä olet aina halunnut”, muistutin hymyillen rohkaisevasti Veetille, joka näytti selvästikin epäluuloiselta valintansa vuoksi. Veeti oli selittänyt niin kauan kuin muistin, miten aikoi tulevaisuudessa jalkapalloilijaksi. Sen vuoksi hän olikin sitten hakenut urheilulukioon, missä hänellä olisi paremmat mahdollisuudet siihen. ”Ja olet sä sen verran sosiaalinen tyyppi, että tuskin sä yksin jäät. Siellä on varmaan vaan tosi paljon hyvän näköisiä muijia mistä valita! Vähän eri tarjontaa varmaan kuin täällä meillä sivistyksen ulottumattomissa.”
”Niin kai sitten”, Veeti totesi virnistellen taas tapansa mukaan. ”Mut toisin mä mieluummin ehkä sittenkin jäänyt tänne. Ootte te kuitenkin paljon tärkeämpiä kuin jalkapallo ja ammattilaisura ja hyvän näköiset muijat…”
”Mutta kyllähän me vielä nähdään”, muistutin hymyillen. Veeti kuulosti aivan siltä, kuin emme ikinä enää tapaisi. ”Ja voit sä ens syksynä sitten vaihtaa tänne lukioon, jos sielä suurkaupungissa ei oo tarpeeksi jännittävää.”
”Niin, pitäähän sitä kaikkea kokeilla ainakin kerran”, Veeti myöntyi vihdoin selvästi helpottuneena. ”Mut mun tulee ikävä teitä.”
”Me nähdään vielä varmaan ainakin kaksikymmentä kertaa ennen kuin sä lähdet”, naurahdin hämmentyneenä Veetin tunnustuksesta, hän ei yleensä pahemmin tunneasioista kenellekään puhunut. ”Ja kai sä jotkut bileet pidät ennen kuin sä lähdet?”
”Itse asiassa, mä voisinkin. Muistaakseni meillä lähti porukatkin tässä jossain vaiheessa viikonlopuksi jonnekin”, Veeti innostui ideasta nousten samalla takaisin pyöränsä päälle. ”Mutta mä meen nyt, mun pitää mennä treeneihin. Moikka!”
Vilkutin Veetin perään niin kauan, että tämä katosi näkyvistä mutkan taakse. Huokaisin luoden silmäyksen hautausmaalle sinne suuntaan, missä tiesin Kimin olevan. Osaisin sinne vaikka silmät kiinni, vaikken turhan monta kertaa ollutkaan siellä käynyt erakoitumiseni vuoksi.
Aurinko lämmitti selkääni mukavasti. Hautausmaalla oli hiljaista, vain jokunen vanha pariskunta käveli kauempana. Mäkin haluaisin sellaisen miehen, jonka kanssa vanheta koko loppu elämä yhdessä. Nykypäivänä niin ei vain tuntunut enää käyvän. Käännyin lähteäkseni, mutta näin Veetin vilkuttavan mulle jonkun matkan päästä, joten pysähdyin odottamaan tätä.
”Moi”, Veeti totesi hymyillen aurinkoisesti. Halasin poikaa, olin ymmärtänyt nyt vasta kunnolla mun kavereiden merkityksen elämässä. Jokainen hyvästi saattoi olla viimeinen, sen oli huomannut. Mutta sitä ennen mä halusin näyttää, miten paljon mä välitin. Ihan vain varmuuden vuoksi. ”Ja moi, Kim.”
Veeti laski varovasti kynttilän hautakiven päälle nostaen muutaman sammuneen pois tieltä. Seisoimme vain hetken hiljaa katsellen kynttilöiden tanssivia liekkejä. Illalla kynttilät valaisisivat kauniisti hautaa, iltaisin oli jo hämärää.
”Miks mä en voisi olla tuossa?” Veeti kuiskasi hiljaa kääntäen kasvonsa muhun päin. ”Kim olisi halunnut elää. Ei tän näin pitänyt mennä.”
”Älä puhu noin”, puuskahdin katsellen tarkasti Veetin kasvoja. ”Kaikella on tarkoitus.”
”Mä en vain näe sitä tässä”, poika huokaisi pyyhkäisten kyyneleen nopeasti silmäkulmastaan pois. Ilmeisesti Veeti ei halunnut enää näyttää kyyneleitään mulle.
”Kyllä se vielä joskus selviää”, vakuutin kietoen käteni Veetin hartioiden yli ja halasin tätä tiukasti uudelleen. ”Älä huoli.”
Lähdimme kuin sanattomasta sopimuksesta yhtä aikaa kävelemään pois Kimin haudalta. Veeti pyyhki silmiään tämän tästä, joten en edes yrittänyt sanoa mitään hänelle.
”Milloin sä lähdet?” kysyin päästyämme pyöriemme luo. Veeti oli ollut jo lähtemässä, mutta pysähtyi kuitenkin vielä.
”Puolentoista viikon päästä”, poika totesi apeasti. ”Olisi kiva jäädä tänne vaan lukioon teidän kans. Ei sielä kuitenkaan oo edes ketään kivoja ja oon vaan yksin siellä.”
”Mut se on sitä, mitä sä olet aina halunnut”, muistutin hymyillen rohkaisevasti Veetille, joka näytti selvästikin epäluuloiselta valintansa vuoksi. Veeti oli selittänyt niin kauan kuin muistin, miten aikoi tulevaisuudessa jalkapalloilijaksi. Sen vuoksi hän olikin sitten hakenut urheilulukioon, missä hänellä olisi paremmat mahdollisuudet siihen. ”Ja olet sä sen verran sosiaalinen tyyppi, että tuskin sä yksin jäät. Siellä on varmaan vaan tosi paljon hyvän näköisiä muijia mistä valita! Vähän eri tarjontaa varmaan kuin täällä meillä sivistyksen ulottumattomissa.”
”Niin kai sitten”, Veeti totesi virnistellen taas tapansa mukaan. ”Mut toisin mä mieluummin ehkä sittenkin jäänyt tänne. Ootte te kuitenkin paljon tärkeämpiä kuin jalkapallo ja ammattilaisura ja hyvän näköiset muijat…”
”Mutta kyllähän me vielä nähdään”, muistutin hymyillen. Veeti kuulosti aivan siltä, kuin emme ikinä enää tapaisi. ”Ja voit sä ens syksynä sitten vaihtaa tänne lukioon, jos sielä suurkaupungissa ei oo tarpeeksi jännittävää.”
”Niin, pitäähän sitä kaikkea kokeilla ainakin kerran”, Veeti myöntyi vihdoin selvästi helpottuneena. ”Mut mun tulee ikävä teitä.”
”Me nähdään vielä varmaan ainakin kaksikymmentä kertaa ennen kuin sä lähdet”, naurahdin hämmentyneenä Veetin tunnustuksesta, hän ei yleensä pahemmin tunneasioista kenellekään puhunut. ”Ja kai sä jotkut bileet pidät ennen kuin sä lähdet?”
”Itse asiassa, mä voisinkin. Muistaakseni meillä lähti porukatkin tässä jossain vaiheessa viikonlopuksi jonnekin”, Veeti innostui ideasta nousten samalla takaisin pyöränsä päälle. ”Mutta mä meen nyt, mun pitää mennä treeneihin. Moikka!”
Vilkutin Veetin perään niin kauan, että tämä katosi näkyvistä mutkan taakse. Huokaisin luoden silmäyksen hautausmaalle sinne suuntaan, missä tiesin Kimin olevan. Osaisin sinne vaikka silmät kiinni, vaikken turhan monta kertaa ollutkaan siellä käynyt erakoitumiseni vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asialliset kommentit ois enempi kuin toivottuja. ♥