6. luku

Juhannus oli ja meni. Kimin äiti oli hakenut meidät sunnuntaina iltapäivällä takaisin tuttuihin kuvioihin. Ilona oli vallannut yläkerran sängyn toisen puolen. Se oli tavallaan ihan hyvä, sillä saimme ainakin jutella vielä asiat halki ties monennenko kerran. Mökiltä tullessamme olimmekin aivan hyvässä yhteisymmärryksessä asioista ja miten jatkossa yrittäisimme olla. Mä vihasin riitelyä yli kaiken, kuten onneksi myös Ilonakin. Tässä olikin salaisuutemme, miten olimme selvinneet kaikki nämä vuodet vain muutamalla pienellä erimielisyydellä. Nyt tämä riitamme oli ollut kiistatta historiamme pisin.

Kesäkuu oli vaihtunut heinäkuuksi nopeammin kuin olin kuvitellutkaan. Miksei aika voisi kulua yhtä nopeasti koulussakin, eikä vain ja ainoastaan lomilla, milloin sen ei olisi todellakaan tarvinnut?  Mutta en valittanut, kesä oli ollut tähän asti elämäni kaikista paras. Heinäkuun alusta asti oli aurinko paistanut pilvettömältä taivaalta ja lämpömittarit olivat kivunneet ennätyslukemiin. Sekään ei haitannut mua, mä tykkäsin enemmän lämpimästä kesästä kuin kylmästä talvesta.

Olimme käyneet jäätelöllä torikahvilassa aiemmin päivällä koko porukalla. Nyt olin Miron, Ilonan ja Veetin kanssa makaamassa jälleen kerran auringossa uimarannalla, joka kuhisi ihmisiä kuin muurahaispesä. Kim ei ollut halunnut liittyä joukkoomme useista pyynnöistä huolimatta. Tietenkään hän ei halunnut maata auringossa tunteja ruskettumassa, mutta olisi ollut epäreilua olla edes pyytämättä häntä mukaan.  Lisäksi Kimillä oli ilmeisesti iltapäivälle muuta ohjelmaa, sillä hän oli selittänyt torikahvilassa miten hän tapaisi tänään uuden poikaystävänsä, Tuukan, vanhemmat.
Veeti oli muuttunut viimeisimpien viikkojen aikana jotenkin erilaiseksi, hän ei ollut nauranut tai vitsaillut enää niin paljon. Hän ei ollut edes kiusoitellut Kimiä tämän selittäessä poikaystävästään. Normaalisti Veeti oli käyttänyt kaikki mahdolliset tilanteet, mutta tänään hän oli ollut aivan hiljaa. Olin kysynyt Mirolta ja Kimiltä tiesivätkö he jotain syitä tähän muutokseen, mutta molemmat olivat veikanneet vain naishuolia. Niitä kun tunnetusti Veetillä riitti vaikka muille jakaa. Nytkin Veeti oli vain ollut melko hiljaa kauan aikaa ja osallistunut keskusteluun vain satunnaisesti. Ei ollenkaan sen Veetin tapaista, jonka mä ja muutkin tunsivat.
”Mun pitää lähteä peliin”, Veeti totesi yhtäkkiä rikkoen pitkän hiljaisuuden. Hän nousi nopeasti ja alkoi kääriä pyyhettään. ”Moikka. Nähdään illalla.”
”Nähdään”, hymyilin kääntäen päätäni kunnolla Veetiin päin, että näkisin kunnolla pojan kasvot. Sain vastaukseksi pienen hymyn. ”Onnea peliin. Ja tee paljon maaleja!”
”Joo, kiitos. Sitä mä tarvinkin”, Veeti hymähti heilauttaen kättään vielä hyvästiksi kääntyessään poispäin meistä. Katselimme kolmisin tämän perään, kun hän käveli pyörälleen.
”Vaivaako sitä joku?” Ilona kysyi järsien huultaan katsellen Miroa, vaikka kysymys ei ollutkaan erityisesti hänelle osoitettu.
”En mä tiedä. Oon mä koittanut puhua sen kanssa, mutta ei se kerro”, Miro huokaisi kasvoillaan turhautunut ilme. ”Mä en tiedä mitä mun tai meidän pitäisi tehdä sen kanssa. Antaa olla vai viedä jonnekin kallonkutistajalle?”
”Mua lähinnä huolestuttaa, kun mietin mitä se sanoi sielä mökillä silloin juhannuksena. Muistatko sä, Miro?” näpräsin kastumisen takia kiharalle menneitä hiuksiani.
”Joo, muistan. Mäkin olen miettinyt sitä paljon. Sä nukuit Ilona silloin niin, että älä murehdi ettet muistaisi jotain”, Miro hymähti vastaten selvästikin Ilonan äänettömään kysymykseen, joka oli luettavissa kuitenkin tämän kasvoilta. ”Mut en mä usko Veetistä. Ei se mitään alkaisi yrittämään.”
”Toivotaan”, huokaisin painaen aurinkolasit paremmin päähäni. ”Kun ei kai me muutakaan oikein voida.”
”Olisi kiva tietää, mistä te puhutte”, Ilona huomautti selvästikin huolestuneen näköisenä katsellen Miroa ja mua vuoron perään tarkasti.
”Mä kerron sulle joskus, jos on tarpeen”, lupasin taputtaen Ilonaa olkapäälle. ”Mut nyt sä olet onnellisempi, kun et oikeasti tiedä. Mä lupaan sen.”
Ilona vain kohautti harteitaan tyytymättömän näköisenä, mutta ei kuitenkaan alkanut inttämään vastaan. Ilmeisesti Ilona ymmärsi kuin ymmärsikin oman parhaansa, ainakin joissain asioissa.

Istuin yksikseni vanhan ala-asteeni pihassa. Keinusta kuului ikävää narinaa, mutta en antanut sen häiritä mua. Kello ei onneksi ollut vasta kuin vähän yli yhdeksän illalla. Mä istuin aina täällä, kun mä halusin olla rauhassa ja vain miettiä. Täällä mua ei kukaan häirinnyt, koululla ei varmaan käynyt ikinä kukaan mun lisäkseni. Se nimittäin oli lakkautettu, kun mä olin kolmannella. Mä olin tykännyt siitä koulusta enemmän kuin siitä, mihin mut ja muut oli siirretty. Isossa koulussa opettajat eivät ehtineet tai jaksaneet puuttua jokaiseen koulukiusaustapaukseen, toisin kuin pienessä kyläkoulussa. Ja siksi kukaan ei ollut ikinä ottanut mua tosissaan, kun olin kertonut miten mua kiusattiin.  Opettajat kuittasivat vain sen tutuksi tulleella lauseella; ”ei meidän koulussa sellaista tapahdu”. Totuus oli kuitenkin joskus tarua ihmeellisempää. Enkä mä ollut edes ainut. Siksi mä en ymmärtänyt miksi kouluja piti ylipäätänsäkään lopettaa vain säästösyistä.

Hätkähdin muistelmistani puhelimeni alkaessa soida. Ajattelin ensin mielenosoituksellisesti olla vastaamatta ja vain hiljentää puhelun pois häiritsemästä mua. Mutta katsoessani kuka soitti, en voinut vastustaa kiusausta olla vastaamatta.
”Moi”, tervehdin hymyillen iloisesti, äiti oli aina opettanut hymyilemään puhelimeen vastattaessa. Sen kuulemma kuuli äänestä, jos hymyili.
”Moi”, kuulin Miron äänen käheänä langan toisesta päästä. ”Istuthan sä nyt jossain?”
”Istun, miten niin?” kysyin huolestuneena kuultuani vaimean niiskahduksen Miron suunnalta.
”Hyvä”, Miro kuiskasi. Kuulin, miten hän yritti yskiä saadakseen äänensä takaisin. Päässäni vilisi kauhukuvia kaikesta, mistä ikinä vain keksin niiden muutamien sekuntien aikana, jona Miro piti mua epätietoisuudessa.
”Kim oli kolarissa tänään.”
”Mitäh?” kiljaisin säikähtäneenä. Olin kiitollinen siitä, että istuin yhä rengaskeinussa tukevasti. Mun jalat olisi varmasti pettänyt alta heti. Mä olin aina pelännyt, että joku mun rakkaista joutuisi johonkin onnettomuuteen. Ja nyt jälleen yhdestä mun pelosta oli tullut totta. ”Kävikö pahasti?”
”Joo”, Miro takelteli. ”Se kuoli.”
Puhelimeni tipahti kädestäni, sen matka maahan näytti samalta kuin elokuvien hidastetuissa kohtauksissa. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ympäriltäni, mutta se ei olisi koskettanut ollenkaan mua. En kuullut liikenteen melua taustalla, enkä haavan lehtien hiljaista havinaa tuulessa. Seuraavan kerran kaupungilla kävellessäni näkisin varmasti joka puolella ihmisiä, jotka olivat jämähtäneet niille sijoilleen ajan pysähtyessä.
 Mä kuitenkin olisin halunnut, että olisin voinut pikakelata taaksepäin. Mä olisin voinut estää kolarin, jos vain saisin aikaa takaisin päin. Olisin voinut suostutella Kimiä enemmän jäämään kanssamme rannalle. Ja nyt hän olisi turvallisesti kotona, kaikki olisi niin kuin ennenkin. Kaikki olisi hyvin.
 Nousin kuitenkin keinusta varovasti ja kumarruin nostamaan puhelimeni nurmikolta. Miro oli onneksi yhä linjoilla. Kuulin, miten tämä oli selvästikin alkanut itkemään.
”Sano, että sä pilailet. Että sä luit tuon jostain Facebookista tai jostain muusta yhtä luotettavasta tietolähteestä”, pyysin hiljaa anova sävy äänessäni. Mä en tiennyt, olisiko mun kuulunut itkeä. Musta tuntui niin kuin kaikki tunteet olisivat kadonneet. ”Sano, että sä valehtelet. Ettei se ole totta.”
”Kimin äiti soitti mulle äsken”, Miro sai jotenkin sanottua. En ollut nähnyt  tai edes kuullut Miron itkevän ikinä. ”Tuu meille nyt, jooko? Mä en halua olla yksin, kun soitan Ilonalle ja Veetille. Oli jo tarpeeksi raskasta soittaa sulle.”
”Okei, mä tuun”, lupasin kuiskaten kävellessäni pyörälleni varovaisin askelin. Pelkäsin joka hetki jalkojeni vain yksinkertaisesti lopettavan kävelemisen.
”Aja varovasti”, Miro pyysi ennen kuin lopetti puhelun antamatta mulle enää mahdollisuutta sanoa mitään.
Matka Miron luo ei ollut ikinä ennen tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Kaikki tuntui vain niin epätodelliselta. Olimme nähneet Kimin kanssa aiemmin päivällä. Siitä ei ollut kulunut kovin montaa tuntia. Ja nyt Miro väitti, ettei Kim enää ikinä olisi meidän kanssamme?

Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen olin viimein soratien päässä ja Miron kotitalon edessä. Väistelin rutiininomaisesti lelut, pikkuveljet ja koirat. Oikeasti musta tuntui, kuin mä olisin kulkenut sumussa näkemättä yhtään mihinkään. Tuntematta mitään. Mä vain olin.
Kävelin ajattelematta sen enempää suoraan sisälle, välittämättä sen enempää Miron äidin kummastuneesta katseesta, kun varoittamatta ilmestyin eteiseen. Vilkaisin hänen päällensä vain nopeasti, ilmeisesti hän kuvitteli yhä meidän seurustelevan Miron kanssa. Oikaisisin väärinkäsityksen jossain vaiheessa, mutta nyt ei ollut oikea hetki sellaiseen.
”Miro on yläkerrassa.”
Nyökkäsin ja lähes juoksin lyhyet rappuset ylös. Yritin avata ovea, mutta se oli lukossa. En yllättynyt, joten huusin vain Miroa nimeltä ja pian ovi raottuikin hiukan. Miro otti mut saman tien syleilyynsä sanomatta sanaakaan. Pojan kuumat kyyneleet valuivat vain mun hiuksille.
”Mä voin soittaa Veetille ja Ilonalle, jos sä et pysty”, kuiskasin silitellen Miron selkää rauhoittavasti.  Hän vain nyökkäsi, päästämättä mua kuitenkaan pois halauksesta. Eikä se mua edes haitannut. En tiennyt miten kauan me seistiin niin, mutta viimein astuin vastentahtoisesti askeleen kauemmas. ”Soitan niille nyt. Pitää niidenkin saada kuulla ainakin toiselta meistä, eikä jostain puskaradion kautta. ”
Ilona otti suru-uutisen vastaan juuri niin kuin olin mielessäni kuvitellutkin. Kuulin vain puhelimesta miten Ilona kiljui ja epäilemättä hyppien tasajalkaa samalla kiroten ja itkien. Olin helpottunut ensimmäistä kertaa tajutessani parhaan kaverini olevan poikaystävänsä kanssa, oli hän miten vanha tahansa. Ainakin joku olisi vahtimassa Ilonaa koko ajan. Miro oli sillä aikaa soittanut Veetille, kun mä olin hoitanut Ilonan tiedottamisen. Veeti ei ollut paljoa puhunut, joten Miro ei osannut oikein kertoa miten tämä oli asian loppujen lopuksi ottanut. Sovimme kuitenkin näkevämme koko porukka huomenna heti aamusta.
”Mitä tapahtui…?” kuiskasin istuen seinää vasten Miron vieressä hänen sängyllään.
”Ei se Kimin äiti tarkemmin kertonut, mutta kuulemma joku rattijuoppo ajanut kylkeen. Kim oli ilmeisesti sen Tuukan kyydissä ja sen auto oli pyörähtänyt ojaan ja siitä katolleen. Ja lyhtypylvääseen”, Miro totesi itkuisella äänellä. Nyt mullakin alkoi vasta kyyneleet poltella silmäkulmia ensijärkytyksen mentyä ohitse. Mä en olisi vieläkään halunnut uskoa, ettei Kim enää ikinä olisi meidän kanssa ja lohduttaisi. Kertoisi, että kaikki on hyvin. Kim oli poissa, jäljelle jäisivät vain hyvät muistot, jotka aika kultaisi vuosien varrella. Poissa.
Yhtäkkiä kyyneleet vain tulivat kysymättä lupaa. Miro painoi mut tiukasti rintakehäänsä vasten ja silitteli mun hiuksia lohduttavasti. Tiesin, ettei Miro sanoisi kaiken olevan hyvin, ettei tarvitsisi itkeä. Mä tiesin, että sen mä kuulisin ensimmäisenä kotona. Miro tiesi ihan yhtä hyvin kuin mäkin, ettei kaikki ollut hyvin.

Aamulla heräsin omaan itkuuni ja Miron rauhoittavaan ääneen. En tiennyt missä vaiheessa olin nukahtanut tai kauanko olin nukkunut Miron vieressä. Ahdistava tunnottomuus ei ollut kuitenkaan kadonnut yön aikana mihinkään, lähinnä se tuntui vain pahentuneen. Mä en ollut aivan varma oliko se mahdollista edes, mutta tuntui kuin osa mun sydämestä olisi kuollut Kimin mukana. Ainakin se tuntui tyhjemmältä kuin mitä se vielä eilen oli ollut.
Kello oli puoli yhdeksän, olimme sopineet Ilonan ja Veetin tulevan tänne Miron luo yhdeksän jälkeen. Olimme tulleet siihen tulokseen, että emme kuitenkaan nukkuisi kovin myöhään, joten kellonaika ei ollut turhan aikainen kenellekään.
 Lähetin äidilleni viestin kaiken olevan melkein hyvin ja tulisin kotiin, kun vain ehtisin ja pystyisin. Hämmästyin saadessani vastaukseksi vain lyhyen ok-viestin, olin kuitenkin ollut yön poissa kotoa ilmoittamatta asiasta mitään etukäteen. Kaiken lisäksi äiti vihasi kyseisiä viestejä ja vältteli itsekin niiden lähettelemistä. Ehkä munkin äidillä oli se kuuluisa vaisto, millä ne tiesivät ja arvasivat liikaa asioita.
”Moi”, kuulin Ilonan tervehtiessään astuessaan varovasti sisään Miron huoneeseen. En ollut yllättynyt siitä, kun hän oli ollut etuajassa. Ilonakin näytti siltä, kuin olisi valvonut koko yön ja itkenyt. Kuten hän melko varmasti olikin tehnyt. Nyökkäsimme Miron kanssa vain vaimeasti vastaukseksi. Halasin Ilonaa tiukasti tämän istuutuessa viereeni leveälle sängylle. Istuimme vain hetken hiljaa, kunnes kuulimme Veetinkin marssivan vähän kovemmalla metelillä portaita ylös, kuin Ilona.
Katselin Veetiä hämmentyneenä, kun hän istuutui neljänneksi Miron sängylle. Kuten olin arvellutkin, Veetikin oli itkenyt, mutta en vain ollut tottunut näkemään häntä niin surkeana. Luulin, että viimeisimpien viikkojen aikana Veeti oli näyttänyt niin surulliselta ja masentuneelta, kuin vain pystyi. Nyt katsellessani edessäni istuvaa poikaa, tajusin olleeni täysin väärässä. Tähän verrattuna Veeti oli näyttänyt iloiselta viime viikkoina. Halasin kuitenkin Ilonan jälkeen poikaa, joka selvästikin yritti peitellä itkuisuuttaan.
”Tiedättekö te, mitä tapahtui?” Veeti kysyi istuttuamme jälleen hiljaa kyyneleiden vieriessä poskillemme.
Miro alkoi kertoa Kimin äidiltä saamiaan samoja tietoja kuin mitä hän oli mullekin kertonut. Miron ääni oli sortua viimeisessä lauseessa kokonaan. Ujutin varovasti sormeni pojan sormien lomaan puristaen niitä rohkaisevasti.
”Mitä sille Tuukalle kävi? Tai sille rattijuopolle?” Ilona kysyi peittelemättä kyyneleitään sen enempää, toisin kuin me muut.
”Sille rattijuopolle tuskin mitään”, Veeti puuskahti. ”Ei ne yleensä itse saa edes naarmuja tai mustelmia ja sitten toiselle osapuolelle käy vaan aina pahemmin.”
”Niinpä”, huokaisin painaessa pääni Miron olkapäälle. Mua väsytti, mutta en uskaltanut nukahtaa. Tiesin painajaisten alkavan saman tien suljettuani silmäni. ”Ei sen mun mielestä niin päin pitäisi mennä…”
”Kimin äiti ei sanonut mun muistaakseni mitään siitä Tuukasta, en tiedä tiesikö hän edes Kimin seurustelevan… Ja jos tiesikin, niin tiesikö, että tällä kertaa ei tulisikaan tyttöystävää näytille vaan poikaystävä”, Miro totesi vähän varmemmalla äänellä jo.
”Muistatteko te kaikkia niitä hyviä juttuja Kimin kans?” Ilona kysyi hetken kuluttua hiljaisuuden laskeutumisesta. ”Kun pari vuotta sitten Kim opetti meitä laskemaan laudalla koko talven, eikä me silti päästy edes olympiakarsintoihin, puhumattakaan voittamisesta?”
”Tai viime syksyä, kun me istuttiin ulkona kauan pimeässä Kimin luona ja Kim soitti kitaraa ja Minttu lauloi?” Veeti hymyili surullisesti. ”Kim soitti hyvin kitaraa.”
”Kimistä ja Mintusta olis voinut tulla joku katumuusikkobändi ja tienata sillä omaisuuden”, Miro huomautti luoden mulle nopean hymyn. Puhuessamme hyvistä hetkistä, joita olimme viettäneet Kimin kanssa, tuska hellitti hiukan. Tiesin, ettei se moneen vuoteen vielä olisi päästänyt mua otteestaan. Mä kaipaisin aina Kimiä mun elämään takaisin. Miksi kaiken arvon tajusi parhaiten silloin, kun se oli jo liian myöhäistä? Kun ei voinut enää tehdä asialle mitään? Ei voinut kertoa miten tärkeitä ne hetket olivat olleet, eikä pyytää anteeksi kaikkea mitä oli sanonut ja tehnyt täysin huomaamatta ja vahingossa. Ei voinut sanoa enää kiitos. Kun jäljellä olivat vain viimeiset hyvästit.
”Milloin Kimin hautajaiset on?” kysyin juuri ennen kuin kyyneleet alkoivat valua uudelleen poskilleni kuin hyökyaalto. ”Tästä piti tulla kiva kesä, eikä se voi olla kiva ilman Kimiä! Meidän olisi pitänyt suostutella Kim jäämään meidän kanssa pidemmäksi aikaa. Oltaisiin voitu keksiä jotain muuta tekemistä, kuin auringossa makaamista. Jos Kim olisi tullut meidän kanssa, me ei oltaisi tässä nyt itkemässä!”
”Rauhoitu, Minttu”, Ilona yritti rauhoitella mua alkaen itkeä itsekin. Itkeminen tarttui aivan kuten haukotuskin, jos yksi itki, pian itki toinenkin. Ja niin tässä taas oli käymässä. ”Älä itke.”
”Ei itkeminen ole pahasta”, Veeti huomautti. ”Se helpottaa oloa ihan oikeasti.”
”Kim ei varmaan haluaisi, että me itkettäisiin…” huomautin nikotellen. ”Kim halusi aina vaan, että me muut hymyillään.”
”Mutta saadaan me silti itkeä”, Miro lisäsi apeasti.
Yhtäkkiä huoneen ovi aukeni ja Miron äiti ja viisi pikkutenavaa säntäsivät kiljuen huoneeseen. Miron äiti kuitenkin pysähtyi kuin seinään nähdessään meidät kaikki neljä sängyllä silmät punaisina ja epäilemättä itkeneen näköisinä.
”Onko jokin hätä?” hän kysyi samalla paimentaen kaikki viisi Miron pikkuveljeä ulos huoneesta sulkien oven viimeisen perässä. Miron äiti katseli meitä kysyvän näköisenä kädet rinnalla puuskassa. Me muut käänsimme katseemme nopeasti pois. ”Mä olin kuulevinanikin aamusta kuinka joku käveli portaita.”
”Kim kuoli eilen kolarissa”, Miro töksäytti suoraan pyyhkien hätäisesti silmiään kuiviksi kuitenkin epäonnistuen siinä. ”Että jos viitsisit pitää nuo poissa ja antaisit meidän vain olla rauhassa, etkä kyselisi turhia. Jooko? Me haluttaisiin olla vii-  neljästään rauhassa ja jutella. ”
”Okei. Kyllä mä ymmärrän. Kukas se Kim olikaan?” Miron äiti kysyi selvästikin järkyttyneen näköisenä käsi suunsa edessä. Hänen katseensa kiersi meitä muita tutkivasti, selvästi hän yritti keksiä kuka meistä puuttuisi.
”Tuo esimerkiksi on loistava esimerkki erittäin harvinaisen turhasta kysymyksestä”, Miro huomautti ivallisesti. ”Se, jolla oli aina mustat vaatteet ja hiukset.”
”Ai se, joka soitti silloin teidän kevätjuhlassanne sitä kitaraa niin kauniisti? Se erikoisesti pukeutunut, jolla oli hiukset silmillä? Jonka vanhempien mökillä te olitte juhannuksen?”
”Joo, just se”, Miro ärähti selvästikin turhautuneena. Hänen äitinsä oli selvästi aikaisessa vielä kysyä jotain. ”Mene vain pois nyt. Kyllä mä sitten joskus kerron tarkemmin, mutta en nyt enkä edes huomenna.”
Miron äiti lähti pois huoneesta sanomatta enää sanaakaan hiukan ärsyyntyneen näköisenä. Katselin vain suljettua ovea näkemättä kuitenkaan siinä mitään sen ihmeellisempää. Päässäni pyörivät epäselvät muistikuvat kesästä ja vuosien varrelta. Ajoista, jolloin kaikki oli hyvin ja nauroimme kaikki – Kimin kanssa. Kim oli ollut ala-astetta vaihdettuani samassa koulussa, mutta olimme olleet rinnakkaisluokilla silloin. Ja vasta seiskalla, kun jouduimme samalle luokalle, tutustuimme paremmin.

”Missäs sä olet ollut?” kuulin äidin tivaavan heti raotettuani ulko-ovea. Huokaisin riisuessani kenkiäni pois jaloistani. Olin arvannut tämän, mutta toivoin uutisen kiirineen Teemun korviin. Silloin olisi ollut edes pieni mahdollisuus, että olisin välttynyt ristikuulustelulta, mutta taisin toivoa liikoja.
”Miron luona”, totesin astuessani keittiöön, missä äiti säntäili hellan, jääkaapin ja pöydän välillä.
”Mitä sä sielä? Onko se sun poikaystävä?” äiti kysyi tuijottaen mua pistävästi, hän oli lopettanut päättömän säntäilyn hetkeksi. ”Sielläkö sä olit yötä? Mitä te teitte? Istu.”
Kohotin kulmiani hämmästyneenä, mutta istuin mukisematta vastapäätä äitiä.
”Mun on pitänyt puhua sulle kauan näistä asioista jo… Käytittehän te kondomia?” äiti kysyi selvästikin vaivautuneena. Tilanne olisi huvittanut milloin tahansa muulloin, mutta ei tänään. ”Kyllä mä tiedän, että me ei olla kovin läheisiä ja sun on varmasti vaikea puhua näistä mun kanssa. Mutta mä olen sentään sun äitisi ja olen vastuussa susta. Ja olethan sä kuitenkin jo kuusitoista, niin pikku hiljaa varmaan pitäisi alkaa kertoa näistäkin asioista…”
”Öö… ” mutisin tietämättä mitä vastata. Kaikesta päätellen Teemu ei ollut kuullut Kimin onnettomuudesta ja jos olikin, ei ollut sanonut siitä äidille. Katselin äitiä epäluuloisena, ei ollut äidin tapaista.
”Mä olen ollut huono äiti sulle ja ajattelin ottaa vähän takaisin vielä, kun voin”, äiti selitti hymyillen mulle epävarmasti. Mä en tiennyt mitä ajatella, mun teki mieli vain itkeä mun pahaa oloa, mutta en voinut. Oli jälleen sellainen tunteeton olo.
”Äiti hei”, aloitin vetäen syvään henkeä ennen kuin aloitin. ”Mulle on kerrottu kyllä kukista ja mehiläisistä jo ala-asteella. Ja yläasteella. Ja ei me seurustella Miron kanssa, älä huolehdi. Ja joo, mä olen neitsyt.”
Äiti tuijotti mua suu auki selvästikin järkyttyneenä jostakin sanomastani. Äidin ilme oli musta lähinnä naurettava, mutta mua ei naurattanut. Ei yhtään.
”Sä siis tiedät, että ensimmäisestäkin kerrasta voi tulla raskaaksi?” äiti aloitti etsien ääntänsä takaisin selvästi peitellen samalla järkytystään. ”Ja, että mikään muu ei suojaa sukupuolitaudeilta, kuin kondomi?”
”Kyllä mä tiedän, äiti”, vakuutin samalla, kun yritin etsiä jotain edes jotain hymyä muistuttavaa kasvoilleni.
”Mä en halua alle viisikymppisenä lapsenlapsia”, äiti muistutti nousten pöydästä katsellen mua kuitenkin tutkivasti.
”Sitten sun kannattaa ehkä jutella Joonaksen kanssa asioista”, huomautin nousten itsekin. Olin helpottunut, ristikuulustelu tuntui päättyneen. Tältä kertaa.
”Mutta miksi sä sitten olit sielä Miron luona?” äiti kysyi kääntyen jonkun kattilan puoleen hellalla aivan kuin se olisi mielenkiintoisin asia koko keittiössä. Ilmeisesti äiti tunsi nolanneensa itsensä jotenkin todella merkittävästi epäonnistuessaan seksivalistuksessaan.
”Kunhan olin yötä…” vastasin epävarmasti lähtiessäni varovasti yläkertaa kohti. Äiti kuitenkin huomasi tämän ja kääntyi rykäisten selin hellaan päin.
”Onko jotain sattunut? Vaikutat vähän… hm, hiljaiselta” äiti kysyi kulmat kurtussa samalla katsellen mua tutkivasti päästä varpaisiin.
”Kim kuoli eilen”, totesin hetken epäröinnin jälkeen. Yritin kuulostaa rauhalliselta ja estää kyyneleitä tulemasta nyt. Ei mua itkeminen haitannut, mutta en välttämättä halunnut itkeä äidin nähden.
”Mitä? Miten? Missä? Milloin?” äiti kysyi selvästi säikähtäneenä. Huokaisin raskaasti, olisi ollut vain parempi kertoa joskus myöhemmin. Ennemmin tai myöhemmin asia tulisi joka tapauksessa esiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloittaisin omaan huoneeseeni linnoittautumisen heti sinne päästyäni. Eli siis mitä todennäköisimmin, ennemmin.
”Puhutaan joskus myöhemmin”, totesin kääntyen jatkaakseni matkaani omaan huoneeseeni. ”Mulla on ollut rankka ilta ja yö. Mä haluan nukkumaan.”
En aikonut mennä nukkumaan, en halunnut nähdä samoja painajaisia kuin viime yönä. Ajattelin mennä katsomaan Facebookista, millaisia huhuja oli liikkeellä. Ja toivottavasti saisin katkaistua ainakin osalta siivet. Miro oli luvannut mennä käymään tänään myöhemmin iltapäivällä Kimin vanhempien luona. Totta kai halusimme saada vähän lisätietoja tapahtuneesta. Eikä varmasti ollut Kimin vanhemmillekaan mikään helppo paikka menettää ainoaa lastaan.
Äiti myöntyi ja pääsin livahtamaan omaan huoneeseeni. Lukitsin oven perässäni, että saisin varmasti olla rauhassa kaikilta ylimääräisiltä. En kaivannut ny seuraa, halusin olla yksin ja itkeä.

5. luku

”Minttu!” äidin ääni kuului alakerrasta vaativana. Huokaisin noustessani koneeni äärestä, äiti ei ikinä jaksanut itse lähteä yläkertaan jos hänellä oli asiaa.
”Niin?” kysyin väsyneellä äänellä päästessäni portaiden alapäähän. Keittiössä ei ollutkaan vain äiti, vaan myös isä istui keittiön pöydän ääressä. Ei vaikuttanut lupaavalta.
”Me ollaan isän kanssa vähän mietitty sitä sun juhannustasi…” äiti aloitti viittoen mua istumaan pöydän päässä olevalle jakkaralle. Ei vaikuttanut mitenkään erityisen mukavalta keskustelulta, mutta istuin kuitenkin kiltisti sanomatta sanaakaan.
”Mitä te ajattelitte tehdä siellä?” isä kysyi hetken taiteellisen paussin jälkeen. Tunsin miten äidin katse poltti mua.
”Ajateltiin olla vain yhdessä ja pitää hauskaa”, totesin ympäripyöreästi. Mutta toisaalta, niinhän me ajattelimmekin. Kaikkea en vaan ollut kertonut. Miksi vanhemmat eivät vain voineet ymmärtää, että kun heidän lapsensa jättivät asioita kertomatta, he eivät tehneet sitä vain säästyäkseen huudoilta vaan myös siksi, etteivät vanhemmat ajattelisi kasvatuksensa menneen täysin pieleen? Koska vanhemmat oikeasti eivät kuitenkaan halunneet tietää aivan kaikkea. ”Kun Veeti kuitenkin lähtee urheilulukioon, niin tämä on viimeinen kesä, kun ollaan kaikki täällä.”
”Kai se kuitenkin lomat täällä on?” isä kysyi kohottaen toista kulmaansa. Vihasin sitä, kun hän teki niin.
”No on, on. Mutta koulun alkamisesta syyslomaan on kuitenkin kaksi ja puoli kuukautta!” huomautin piikikkäästi. Luultavasti Veeti tulisi joskus viikonlopuiksi kotiin. Mutta koska hänelle oli etsitty jo vuokrakämppä eikä hän asuisi asuntolassa, ei hänen olisi pakko tulla tuttuihin maisemiin edes viikonlopuksi. Eikä luultavasti tulisikaan.
”Onko sinne tulossa ketään aikuisia valvomaan?” äiti kysyi, olin osannut odottaa tätä kysymystä alusta asti.
”Ei oo. Ollaan me ennenkin oltu viidestään jossain viettämässä viikonloppua”, huokaisin turhautuneena. Äiti ei ilmeisesti ollut tiennyt tätä pikku seikkaa, ainakaan tämän ilmeestä päätellen. ”Kyllä me pärjätään hei ihan oikeasti.”
”Kyllä mä sen uskon”, isä totesi rauhoitteleva sävy äänessään. ”Mulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että vaikka menisitki. Saihan Teemukin viime vuonna olla jo kavereidensa kanssa.”
”Kiitos! Sä olet mahtava!” hihkuin riemuissani. Riemuani latisti kuitenkin se, miten äidin naama vääntyi isän lausahduksesta. ”Äiti, et sä voi kieltää mua enää!”
Äiti ei vastannut, joten hyppäsin ylös tuolistani melkein kaataen sen. Halasin nopeasti isääni ja juoksin portaat ylös omaan huoneeseeni. Olin arvannut, että vanhempani tekisivät ratkaisun aivan viime tipassa. Nyt olinkin iloisesti yllättynyt tajutessani, että tänään olikin vasta tiistai.
Ilona ei ollut vastannut puhelimeensa lauantain jälkeen, vaikka olinkin monesti yrittänyt soittaa. Myöskin tekstiviestini olivat jääneet omaan arvoonsa mitä ilmeisimmin. Kukaan ei tiennyt Ilonasta mitään, eikä siitä oliko tämä tulossa viettämään juhannusta meidän kanssamme vai olisiko sen poikaystävänsä kanssa. Eilen illalla olin lukenut Facebookista Ilonan profiilista tämän olevan nyt parisuhteessa ihanan Tatunsa kanssa. Päätin kuitenkin, että mä pitäisin hauskaa, oli Ilona siellä tai ei.

Illalla istuimme Kimin, Veetin ja Miron kanssa rannalla. Hyppylaiturin jäänteet oli viety pois maanantain aikana, mistä olin todella yllättynyt. Aamun lehdessä oli ollut etusivulla juttua, miten otettaisiin silminnäkijä havaintoja vastaan ilkivallan tekijöistä. Kaupungin pääjehut siis eivät olleet kiinnittäneet huomiota hyppylaiturin kuntoon viimeiseen kymmeneen vuoteen, jos kerran he uskoivat jonkun tahallaan rikkoneen sen. Kyseinen laituri oli ollut rannalla niin kauan kuin muistin, mutta ikinä en ollut siltä hypännyt.
”Mä yritin soittaa tänään Ilonalle. Itse asiassa muutamankin kerran”, Kim ilmoitti yhtäkkiä. Vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksää, rannalla ei ollut lisäksemme kovin montaa muuta. Toisella reunalla istui vain muutaman hengen teiniporukka tupakalla.
”Vastasko?” Miro kysyi peittäessään käsillään paljaita varpaitaan hiekkaan. Kaikki me tiesimme vastauksen kuitenkin ilman, että Kim kertoi sitä.
”Ei…” Kim pudisti päätään. Huokaisin vetäen polvet syliini tiukemmin. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti kasvojani.
”Mistä te olette oikein riidelleet?” Veetikin kysyi kiinnittäen kaiken huomionsa nyt muhun.
”Itse asiassa, ei me montaa sanaa edes vaihdettu”, huokaisin. Totesin, että olisi reilua kertoa pojillekin edes osa syistä. ”Huomautin vain aluksi siitä, että eikö kahdeksan vuoden ikäero ole ihan kiitettävän iso. Ja sitten yksi asia johti luonnollisesti toiseen ja kolmanteen… Ja nyt se on mulle ilmeisesti möks.”
”Eikä vain sulle nähtävästi”, Veeti puuskahti. ”Ollaanko me muut tehty sitten jotain erikoista vai miksei se meillekään vastaa?”
”Ette ainakaan mun mielestä. Ehkä sillä on vain kiireitä sen poikaystävän kanssa”, totesin kohauttaen hartioitani.
”Niistä kiireistä mä en halua sitten tietää enempää”, Veeti tokaisi virnistäen kommenttinsa perään tietäväisesti. ”Mutta on niillä ihan kohtuullinen ikäero kuitenkin.”
”On joo”, Kimkin yhtyi tähän mielipiteeseen. ”Miten me ostetaan ruoka sinne mökille?”
”Onko siitä pitkä matka kauppaan? Siis siitä teidän mökiltä”, Miro kysyi nostaessaan varpaansa pois kasaamansa hiekkakummun alta. Kim pudisti vastaukseksi päätään. ”Mun mielestä se menis parhaiten niin, että käytäisiin perjantaina kaupassa, kun päästään sinne. Sitten vaan laitettais se lasku neljään tai viiteen osaan, riippuu tuleeko Ilona.”
”Mäkin mietin, että menisikö se noin”, totesin kannattaen Miron ajatusta. ”Se menee vähän liian vaikeaksi, jos kaikki tuo jotain. Kun ne ei kuitenkaan maksa ihan tasan yhtä paljon, niin tuolla lailla sen saisi ainakin menemään tasan kaikkien kesken.”
”Tehdään vaikka sitten niin”, Kim suostui.
”Millä me päästään sinne?” Veeti huomautti. ”Kävellen?”
”Mä uskon, että meiltä voi äiti tai isä viedä”, Kim vakuutti hymyillen.
”Perjantaita odotellessa!” naurahdin iskien silmääni. ”Kokeillaan saada Ilonaa kiinni. Ei se yleensä jaksa kauaa mököttää. Tämä on varmaan joku ennätys.”
Istuimme hetken aikaa vain hiljaa katsellen laskevaa aurinkoa.
”Mä menen uimaan”, Veeti totesi rikkoen hiljaisuuden. ”Tuleeko joku muu?”
”Mä voisin”, Miro totesi riisuen paitansa pois Veetin esimerkkiä noudattaen. ”Tulkaa tekin!”
Meinasin kieltäytyä kohteliaasti kutsusta, mutta Kiminkin noustessa seisomaan, tajusin jääväni yksin rannalle ruikuttamaan. Kirjaimellisesti.
”Minttu ottaa sitten vaan ihan rohkeasti kaikki vaatteet pois!” Veeti kannusti ilkikurinen katse silmissään.
”En mä ihan kaikkia, mutta on mulla bikinit täälä alla…”, naurahdin iskien silmääni samalla, kun vedin paitani pois yltäni. Mun tuurillani tietenkin bikinieni solmu selästäni aukesi samassa rytäkässä. Kiljaisin vain hädissäni huomatessani asian. Mitään suurta vahinkoa ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä löin kyynärpääni kylkiini saman tien, eikä yläosa tippunutkaan maahan asti. Kuulin vain, kuinka Veeti vislasi mulle.
”Grau.”
”Haluaako joku auttaa vähäsen ja sitoa…?” kysyin epävarmasti. Mulla ei ollut mikään maailman mukavin olo sillä hetkellä. Veeti lupautui heti, mutta torjuin tämän tarjouksen ainoastaan ilkeällä silmäyksellä.
”Mä voin”, Miro myöntyi naureskellen. Käännyin ympäri, että poika saisi solmittua narut kiinni. ”Onko parempi?”
”On, joo. Kiitos”, huokaisin helpottuneena.
”Höh. Olisit sä voinut ihan yhtä hyvin olla ilman yläosaakin”, Veeti totesi pettyneenä huomatessaan bikinieni olevan kiinni taas.
”Joo varmasti”, totesin. Heitin vielä lyhyet shortsini pois ja säntäsin vesirajaan nopeasti. Pojat tulivat hiukan rauhallisemmin perässä. Kokeilin vettä varovasti varpaillani. ”Ei tää nyt niin kylmää ole kuin silloin yöllä!”
”Millon sä yöllä olet ollut uimassa?” Kim kysyi kiinnostuneena, jolloin tajusin virheeni. Kuitenkin vähän liian myöhään, vahinko oli ehtinyt jo tapahtua.
”Minttu on kuitenkin ollut täälä rikkomassa sitä laituria…” Veeti huomautti seisten jo polviaan myöten vedessä. Vaihdoimme Miron kanssa katseet, eikä tämä jäänyt Kimiltä luonnollisestikaan huomaamatta.
”Ellenin bileidenkö jälkeen?” Kim kysyi kohottaen toista kulmaansa kysyvästi. Tunsin, miten poskeni alkoivat kuumottaa.
”Joo”, Miro vastasi kahlaten hänkin kauemmas veteen. ”Sulle ei ilmeisesti sitten tullutkaan pahempaa flunssaa?”
”Ei”, totesin samalla, kun pyörittelin hiuksiani hermostuneena sormeni ympärille.
”Onko teillä jotain kerrottavaa mullekin?” Veeti kysäisi kiinnostuneena. Tapansa mukaan hän ei aivan ollut perillä tällaisista asioista.
”Että me oltiin Mintun kanssa Ellenin bileiden jälkeen täälä vähän… uimassa”, Miro totesi lyhyesti ja sukelsi sitten veteen kovan loiskahduksen saattelemana. Hetken kuluttua pojan vaaleat hiukset nousivat pintaan paljon kauempana rannasta.
”Vai että sellaista…” Kim totesi kiusoitellen ja tönäisi hellästi mua kylkeen. ”Mitäköhän juhannuksesta oikein tulee…”
”Aivan kuin sä yrittäisit vihjailla jotain”, Veeti tuumasi raapien päätään kuin se jotenkin auttaisi. ”Mä nyt en ihan tajua.”
”Me ei yllätytty”, huomautin virnistäen. Kahlasin kauemmas rannasta, kunnes vettä oli vyötärölleni asti. Siitä en menisi enää paljoa kauemmas.
”Oikeasti, tuo ei enää ole reilua!” Veeti murisi esittäen taas loukkaantuneensa suurestikin tästäkin kommentistani. ”Olisiko kivaa jos mäkin vittuilisin koko ajan teille?”

Makasin myöhemmin yöllä sängylläni leikkien puhelimellani. Mietin, soittaisinko ties monennenko kerran Ilonalle. Mielestäni oli kuitenkin hänen vuoronsa osoittaa jotain leppymisen merkkejä. Eikä hänen tarvitsisi pojillekin mököttää, eivät he liittyneet mitenkään meidän pieni muotoiseen riitaamme. Jälkikäteen ei tuntunut edes siltä, että asia olisi ollut riidan arvoinen. Mulla oli vaan vähän huono päivä just silloin.
Tiputin vahingossa puhelimeni lattialle kovaäänisen kolahduksen seuratessa perässä hetken kuluttua. En vaivautunut nostamaan sitä, ennen kuin se piippasi vähemmän hiljaisesti viestin merkiksi. Käännyin huokaisten kyljelleni ja aloin kurotella puhelinta jostain lattialta. Olin vetänyt verhot kiinni, joten huoneessa ei ollut kamalan valoista, mikä ei ollut omiaan helpottamaan tätä tehtävääni. Viimein kuitenkin puhelimeni osui tuurilla käteeni ja sain nostettua sen ylös lattialta.
Viesti oli Mirolta. Se ei sisältänyt mitään kovin erikoista muuten, paitsi että Kim oli viimein saanut Ilonan kiinni. Eikä Ilona ollut vielä varma oliko tulossa meidän kanssamme vai viettäisikö juhannuksen jollain muilla tavoin. Näistä muista tavoista en välttämättä tahtonut olla tietoinen. Näpyttelin turhan viestin vastaukseksi, jonka olisi aivan yhtä hyvin voinut jättää lähettämättä. Tahdoin kuitenkin vastata edes jotakin.
Säikähdin, kun puhelimeni alkoi soida yhtäkkiä korvani juuressa. Katsoin yllättyneenä kuka soittaja olisi, kello kuitenkin oli jo puoli yksi. Vaikka ei kello nyt tavallaan paljon ollut, mutta harvemmin kukaan siihen aikaan soitteli.
”Moi”, kuulin Miron tervehtivän heti, kun sain puhelimen korvalleni.
”Moi”, vastasin yhäkin yllättyneenä tästä soitosta, jota en ollut odottanut ollenkaan. ”Hitto, sä säikäytit mut!”
”Anteeksi”, Miro vastasi. Tiesin tämän hymyilevän, sen kuuli pojan äänestä helposti. ”Mutta en jaksanut tekstata.”
”Joo, et ilmeisesti”, hymähdin vastaukseksi. Nousin istumaan seinää vasten. ”Oliko sulla jotain erikoista asiaa, vai muuten vain soittelet?”
”Oli mulla asiaakin…” Miro vastasi. Odotin, että hän esittäisi asian, mutta hiljaisuus vain pitkittyi.
”Niin?” kysyin kannustavasti. Tunsin, miten sydämeni hakkasi rinnassani nopeampaa kuin yleensä Miron kanssa puhuessa puhelimessa. 
”Sitä vain ajattelin, että mulla on tylsää nyt. Lähtisitkö sä mun kanssa vaikka jonnekin ulos?”
”Ööh…” en ollut varautunut tämän tapaiseen kysymykseen ollenkaan. Kutsu tuntui kiinnostavalta. ”En mä varmaan voi tulla. Vaikka mä haluaisinkin, usko pois. Mutta äiti on niin herkkäuninen, että se ei varmaan kauheasti innostuisi siitä, jos yllättäis mut ulko-ovelta.”
Kuulin miten Mirokin naurahti linjan toisessa päässä.
”Okei, mä ymmärrän. Parempi vaan, että pääset sitten juhannuksena tulemaan”, Miro vastasi, olin kuulevinani hiukan pettymystä pojan äänessä. En kuitenkaan ollut varma, joten en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. ”Mutta ei mulla mitään sen ihmeellisempää asiaa ollut.”
”Okei. Pyydä vaikka Veetiä ulos sun kanssa. Kyllä se lähtee, jos vaan kysyt”, vakuutin hymyillen. ”Tai jos se ei ole iskemässä jotain blondia.”
”Niin…” Miron ääni ei kuulostanut kamalan innostuneelta. Luultavasti johtui vain siitä, että hänellä ja Veetillä ei ollut aivan niin läheiset välit keskenään. ”Mut hyvää yötä!”
”Öitä. Nähdään huomenna”, vastasin ja lopetin puhelun. Huokaisin raskaasti heittäytyessäni takaisin selälleni sängylleni. Tuijotin jonkin aikaa vain valkoista kattoani ennen kuin aloin etsiä uudestaan sopivaa asentoa nukahtaa. Vielä juuri ennen nukahtamistani, mietin soittaisinko sittenkin Ilonalle. Päätin kuitenkin soittavani päivällä paremmalla ajalla, jos Ilona ei itse olisi ottanut yhteyttä siihen mennessä. Mikä sinänsä olisi ihan suotavaa, ihan vaan kaikkien muidenkin kannalta.

Kesäloman alusta tuntui olleen vain muutamia päiviä, kun kauan odotettu perjantai vihdoin koitti. Totuus oli kuitenkin se, että lomaa oli kulunut jo kokonaiset kolme viikkoa. Siis lähes kolmasosa koko lomasta.
Olin herännyt aikaisemmin kuin yleensä, sillä mulla oli vielä pakkaamista. Olimme sopineet Kimin äidin kokoavan porukan mukaan, ettei tarvitsisi kantaa laukkuja kovin paljoa. Kierros alkaisi tunnin kuluttua. Vilkuilin vuorotellen puhelintani ja kelloa. Odotin Ilonan soittavan minä hetkenä hyvänsä. Kello oli kuitenkin vasta vähän yli kymmenen, joten hän varmaan nukkuisi vielä monta tuntia.
Laskin laukkuni eteisen lattialle huokaisten helpotuksesta. Olin onnistunut, eikä tarvitsisi lähteä vielä kahteenkymmeneen minuuttiin. Jätin aina pakkauksen viime tippaan, mikä ei ollut ollenkaan hyvä tapa. Kun pakkasi kiireellä, ei ehtinyt tarkistaa olivatko kaikki tarpeelliset tavarat mukana. Siispä multa puuttui yleensä kaikilla matkoilla jotain, yleensä shampoo tai hammastahna. Tällä kertaa olin kuitenkin varmistanut muutamaan otteeseen näiden kahden olevan varmasti mukana menossa.
Yllätyin, kun kuulin ovikellon soivan. Olin aluksi aivan varma, että olin kuullut väärin. Mutta kun se soi toisen kerran, en voinut väittää kuvitelleeni sitä. Vilkaisin puhelimestani kelloa hämmästyneenä. Ei mua voitu vielä tulla hakemaan, enkä ollut edes kuullut auton ääntä pihassa.
”Moi…” kuulin tutun äänen tervehtivän avatessani oven. Ilona seisoi laukun kanssa portailla ja katseli mua epävarman näköisenä.
”Mitä sä täällä teet?” töksäytin epäkohteliaasti. Jälkikäteen mietittynä, olisin varmasti saanut esitettyä kysymykseni kohteliaamminkin.
”Anteeksi”, Ilona kuiskasi katsellen vain mustia Conversejaan, aivan kuin ne olisivatkin yhtäkkiä olleet maailman kiinnostavimmat asiat ikinä. Katselin vain ystävääni hiljaa, en tiennyt mitä sanoa. Tavallaan kiukutti, mutta tavallaan oli ihanaa nähdä Ilona siinä. ”Mä ajattelin tulla, jos pääsisin vielä teidän kans sinne mökille.”
”Ai”, totesin jälleen. Nyt Ilona kohotti viimein katseensa maasta ja katseli mua nyt suoraa silmiin.
”Etkö sä ajatellut sanoa mitään muuta?” Ilona puuskahti. Epävarmuutta ei ollut enää havaittavissa. ”Kuten vaikka: ei se mitään, saat anteeksi tai jotain muuta vastaavaa?”
”En ajatellut itse asiassa”, totesin melko kylmästi.
”Mikset?” Ilona kivahti ristien kätensä rinnallensa ja katseli mua haastavasti.
”Koska jos mä sanon niin, niin seuraavalla kerralla sä teet just samalla tavalla!”
”Ai millä tavalla?” Ilona kysyi halveksivasti. Tiesin hänen ajatelleen, että antaisin tälläkin kertaa anteeksi yhtä helposti kuin aina ennen. Olin kuitenkin päättänyt, että nyt asiat muuttuisivat.
”Vedät mun huonot puolet ja heikkoudet esiin, vaikkei ne liity mitenkään alkuperäiseen aiheeseen!” mua kiukutti nyt aivan liikaa Ilonan käytös. ”Viimeksi sä suutuit, kun sanoin siitä, että eikö kahdeksan vuotta kuitenkin ole aika iso ikäero. Sen jälkeen sitten aloit arvioimaan mua, kuten aina.”
Ilona tuijotti mua silmät kapeina viiruina. Tuijotin vain takaisin, kunnes Ilona käänsi katseensa jälleen kiinnostaviin kenkiinsä.
”Mitä mä voin tehdä, että mä saan anteeksi?” Ilona kysyi hetken kuluttua nostaen päätänsä ylemmäs. Hän siirsi muutaman vaalean hiussuortuvan pois silmiltään ja katseli mua kysyvästi. En pitänyt tavasta, jolla Ilona esitti kysymyksensä.
En ehtinyt aivan vastata, kun kuulin kuinka auton pyörät rahisivat soralla. Kimin vanhempien musta mersu kaartoi pihaamme pysähtyen niin lähelle ovea, kuin vain mahdollista. Vilkutin autossa istuville iloisesti ja nostin laukkuni olkapäälleni. Kävelin vain Ilonan ohi ja suljin kotioven huudettuani ensin heipat ja hyvät juhannukset. Kim oli noussut autosta avaamaan takaluukun.
”Ootko säkin Ilona tulossa?” Kim kysyi hymyillen. Katselin miten Ilona nyökkäsi epävarmasti ja käveli hänkin auton luo. Huokaisin raskaasti. ”Tulee vähän ahdasta sitten.”
”Minttu voisi mennä siihen aika keskelle”, Kimin äiti neuvoi ratin takaa ystävällisesti hymyillen. Irvistin, mutta tungin itseni Veetin yli keskimmäiselle paikalle. Ilona ahtautui samasta ovesta Veeti viereen. ”Kaikille ei ole nyt turvavöitä. Mutta mä ajan varovasti.”
”Onko miten pitkä matka?” Veeti puuskahti, kun Ilona sulki oven ja istuimme melko tiiviisti nelistään takapenkillä.
”Puolitoista tuntia noin”, Kim virnisti kääntyessään etupenkiltä katsomaan meihin takana olijoihin. ”Ei se paha aika ole. Ja sitä paitsi, meidän autossa on ilmastointi!”
”Sitten, kun sunnuntaina tullaan takaisin, niin mä istun kyllä edessä!” Veeti protestoi samalla, kun yritti saada asentonsa siedettäväksi istua.
”Tai mä!” virnistin Veetin ja Miron välistä.
”Joo, Minttu! Sä olet kaikista pienin!” Miro huomautti ilkikurisesti.
”Eli Minttu laitetaan takaluukkuun kaikkien tavaroiden sekaan”, Veeti totesi haukotellen leuat väärällään.
”Sekö sitten olisi reilua vai?” inisin muka loukkaantuneena.
”Ainakin meillä muilla olisi enemmän tilaa”, Veeti totesi laittaessaan kätensä rennosti niskan taakse ja levitti vielä hiukan jalkojaan leveämmälle. ”Et pääsisi yhtään sinne päin, kun mun ego ei oikein mahdu tänne?”

Kaikeksi onneksi matka tosiaankaan ei ollut kovin pitkä ja autossa oli toimiva ilmastointi. Autokaan ei tietenkään ollut sisältäkään mikään pienimmästä päästä, joten sekin helpotti vähäsen takapenkillä istumista.
”Pitäkää kiva juhannus!” Kimin äiti toivotti, kun kaikki tavaramme oli saatu purettua mökin eteen autosta.
”Joo, joo, äiti”, Kim vakuutti selvästi hiukan vaivautuneena.
”Paikkoja ei sitten saa rikkoa! Ja muista, että meille saa soittaa, jos tulee jokin hätä. Ja olkaa kunnolla!”
”Joo, joo! Heippa!” Kim tokaisi melko ärsyyntyneesti, mutta hymyili silti melko ystävällisesti äidilleen samalla, kun paukautti tämän auton oven kiinni. Musta auto kaarsi pihasta pois hetken kuluttua. Katselimme vain hetken sen perään hiljaa.
”No niin!” Veeti huudahti rikkoen näin hiljaisuuden. ”Koska me lähdetään sinne kauppaan? Mulla on nälkä! Mä en ole syönyt koko päivänä mitään!”
”Jos vietäisiin ensin tavarat sisälle?” Kim ehdotti nauraen. ”Ja mietitään vähän miten nukutaan.”
Mökki ei muistuttanut aivan meidän mökkiämme. Sisällä oli kaikki alkaen taulutelevisioista ja sisävessasta aina upouusiin kodinkoneisiin asti.
”Ei aivan tavallinen mummonmökki”, Ilona totesi viimein. Hän oli ollut koko matkan ajan aina tähän asti täysin hiljaa. Kaikki muut katsoivat häneen hiukan oudosti.
”Sä oisit Ilona voinut vähän ennemmin ilmoittaa, että oletko tulossa vai et…” Miro totesi varovasti.
”Tai edes vastata puhelimeen…” Veeti jatkoi istuutuen sohvalle. Ilme Ilonan kasvoilla muuttui synkäksi.
”Olisitte ihan suoraan sanoneet, jos kerta teitä haittaa, että mä olen täällä!” Ilona puuskahti selvästikin loukkaantuneena siitä, mitä pojat olivat sanoneet.
”Ei me nyt sitä niin tarkoitettu…” Miro huokaisi turhautuneena. Viikonlopusta ei tällä menolla olisi tulossa mikään kovin mahtava. ”Olis ollut vaan kiva jutella ja suunnitella yhdessä! Eikä me olla sulle tehty mitään, niin että mikset sä vastannut meille, kun on yritetty soittaa?”
”On ollut vähän kiireitä”, Ilona totesi nopeasti mulkoillen meitä kaikkia ilkeästi.
”Mutta hei, me ollaan kavereita. Vähän niin kuin tiimi, sellainen kuin jalkkisjoukkue. Ei pärjää, jos kaikki ei puhalla yhteen hiileen”, Veeti yritti selittää, sävy pojan äänessä oli muuttunut astetta ystävällisemmäksi.
”Mutta saa kai mulla olla muitakin kavereita kuin te?” Ilona vastasi piikikkäästi takaisin, ilmeisesti huomaamatta tai välittämättä Veetin elettä rauhoitella tilannetta.
”Saa. Mutta älä sitten pilaa meidän muiden juhannusta”, Veeti murahti takaisin nousten ylös sohvalta. ”Kukaan ei pakottanut sua tulemaan mukaan, niin että älä sitten vingu. Sä voit soittaa koska vaan sen sun ihanan poikaystäväs hakemaan sut pois täältä”, tuhahdin katsellen Ilonaa, joka näytti siltä, kuin voisi alkaa itkemään. ”Me annettiin sulle mahdollisuus tulla ja sä tulit. Joten yritä olla sitten sitä mukaa.”
”Hei, rauhoitutaan nyt kaikki”, Kim sanoi puuttuen tilanteeseen. ”Minttu ja Ilona voisi sopia riitansa, niin kaikilla olisi kivempaa.”
”Mä pyysin jo anteeksi”, Ilona totesi ja mulkaisi mua jäätävästi. Huokaisin vain istuutuen sohvalle, jolla Veeti oli vain hetki ennemmin istunut.
”Joo, tämän kerran sait nyt sitten anteeksi”, totesin nojaten pääni käsiini turhautuneena. Juhannuksen vietto ei alkanut aivan kuvittelemallani tavalla. ”Mutta muista sitten mitä mä sanoin. Oikeasti. Nyt mä en vain jaksa alkaa riitelemään, kun mä haluan viettää kivan juhannuksen.”
”No niin. Missäs me nukutaan?” Veeti totesi niin, että en saanut mahdollisuutta jatkaa lausettani. Eikä Ilona voinut vastata enää mitään.
”Alakerrassa on kaksi sänkyä ja sen sohvan saa levitettyä. Sitten yläkerrassa on vielä parisänky. Saatte vapaasti  tapella niistä. Mulle ei ole väliä missä mä nukun”, Kim virnisti vilkaisten kuitenkin huolestunut ilme kasvoillaan Ilonaa ja mua.
”Mä nukun sohvalla”, Ilona päätti saman tien sellaisella äänensävyllä, että asiasta ei keskusteltaisi kamalasti enää.
”Mä nukun parisängyssä! Yksin!” huudahdin ottaen laukkuni ja juoksin yläkertaan. Yläkerta ei ollut kamalan suuri, siellä oli ainoastaan yksi huone, jonka keskellä parisänky oli. Suuresta ikkunasta oli kaunis näkymä järvelle. Kuulin, kuinka joku kiipesi portaat perässäni ylös. Askeleista päätellen Ilonaa ei oltu potkittu seurakseni jakamaan parisänkyä.
”Haittaako sua, jos nukutaan samassa sängyssä?” kuulin Miron kysyvän selkäni takaa varovasti. Käännähdin poikaan päin hymyillen aurinkoisesti.
”Ei yhtään itse asiassa”, naurahdin. Tunsin, miten sydämeni oli haljeta onnesta uutisen johdosta.
”No hyvä”, Miro vastasi hymyyni laskien laukkunsa sängyn toiselle reunalle. ”Kim käski mut tänne.”
Niinpä tietenkin, ajattelin itsekseni. Veto oli ollut niin Kimin tapainen, varsinkin kaikkien hänen vihjailujensa jälkeen.
”Lähdetään kauppaan!” kuulin Veetin kiljuvan korkealta ja kovaa alakerrasta. ”Nuoriparikin on hyvä ja tulee mukaan!”
”Ei me mikään nuoripari olla!” protestoin samalla, kun laskeuduin varovasti jyrkkiä portaita alas. Kim kohotti kommentin kuullessani kulmiaan.
”Mennään katsomaan, löytyykö täältä ketään hyvännäköistä tyttöä”, Veeti vitsaili leikkisästi. ”Tarviihan sitä nyt juhannusheila olla!”

Kaupalle ei ollut pitkä matka, kuten Kim oli sanonutkin. Matkassa ei mennyt kovin kauaa, olisimme päässeet sen nopeamminkin jos Veetillä olisi ollut kovempi nälkä.
”Tilataan taksi viemään meidät sitten takaisin mökille! Ei kai me nyt koko viikonlopun ruokia jakseta tuonne asti kantaa?” Veeti yritti ehdottaa, kun pääsimme vihdoin ja viimein kaupalle.
”Siinä kans meillä joukkueen tähtipelaaja!” Miro virnisti pitäessään meille kaikille pienen kyläkaupan ovea auki.
”Pääsisit kerrankin esittelemään sun teräksistä kuntoas ja valtavia hauiksiasi!” Ilona huomautti tökäten Veetiä vatsaan.
”Ei niitä nyt teille tarvitse esitellä!” Veeti puuskahti, kun ojensin hänelle sinisen muovikorin. ”Teille se pitäisi olla ihan itsestään selvää, miten kovassa kunnossa mä olen!”
Yllätyimme kaikki miten paljon ruokaa ainakin kuvittelimme tarvitsevamme kolmen päivän aikana. Hintakin kohosi ihan kiitettäväksi suunnittelemamme budjetin paremmalle puolelle. Veeti oli kuitenkin avuliaasti tarjoutunut ottamaan syödäkseen kaiken ylitse jäävän ruuan. Olimme ajatelleet pärjäävämme muutamalla muovipussilla, mutta latoessamme kassalle ostoksiamme, tajusimme aliarvioineemme muovipussien todellisen tarpeen. Lopputuloksena kaikki saivat kannettavakseen muovipussillisen verran tavaraa.
”Teidän miesten pitäisi nämä kantaa!” huomautin puolessa matkassa taapertaessani raskas muovipussi toisessa kädessäni. Pelkäsin ohuen muovin repeävän jostain kohti minä hetkenä hyvänsä, kun sitä vähiten odotin. Ja ennen kuin ehdin tajutakaan mitä oli tapahtumassa, muovipussini repesi pohjasta ja levisi keskelle maantietä.
”Minttu! Sun pitäis alkaa käymään puntilla!” Miro virnisti kerätessään osan levinneistä ruuista omaan pussiinsa ja ojentaen osan mun syliin. Näytin vain hänelle kieltäni pyöritellen silmiäni epäkohteliaasti.
”Onneksi ei ole enää pitkä matka”, Kim lohdutti nähdessään Ilonan tuskaisen ilmeen.
”Hyvä, koska munkin muovipussi varmaan repeää ihan milloin tahansa…” Ilona huomautti hengästyneenä. Veeti vain huokaisi ja herrasmiehenä tarjoutui kantamaan myös Ilonan osuuden perille asti. Selvästikin ihan vain siksi, koska Ilonan kannettavana olivat kananmunat. Ja luultavasti Veeti ei tahtonut jäädä ilman vohveleita, joissa olennaisena osana olivat juuri kananmunat.
Selvisimme takaisin mökille jotenkuten taiteillen muovipussien kanssa, joista kaikki alkoivat loppu matkasta osoittaa hajoamisen merkkejä enemmän tai vähemmän. Pääasiassa kuitenkin enemmän. 
”Nyt mä tarvisin perusteellisen hartiahieronnan”, Veeti huokaisi rojahtaen samalla sohvalle melko kuolleen näköisenä. Ilona tarjoutuikin hieromaan Veetin hartioita, jos poika tekisi saman palveluksen hänelle.  Sillä aikaa Kim, Miro ja mä aloimme järjestää tavaroita jääkaappiin ja miettiä mitä söisimme.
”Onko täälä muuten sähkö- vai puusauna?” Miro kysyi Kimiltä nostellessaan maitopurkkeja jääkaappiin.
”Puusauna on”, Kim hymyili. ”Siinä isä sentään ei tahtonut päästä helpolla. Mutta suihkut on.”
”No hyvä”, Miro virnisti selvästi tyytyväisenä. ”Mä jo luulin, että pääsee vain sähkösaunaan! Mä en kauheasti tykkää niistä.”
”Joo, en mäkään. Äiti kyllä olisi halunnut, mutta onneksi isä piti kerrankin päänsä”, Kim naureskeli nostaessaan viimeisen maitopurkin jääkaappiin sulkien sen jälkeen oven.
”Isäs on vai tossun alla?” Miro kysyi naureskellen. Kim nyökkäsi virnistäen vastaukseksi.
”Niin sen kuuluukin”, huomautin istuessani työtasolla virnuillen poikien keskustelulle. Kim ja Miro vain huokaisivat merkityksellisesti kommentilleni, mutta muuten jättivät sen vain kokonaan huomioimatta. ”Miksette te vain myönnä tosi asioita?” aloitin uudelleen härnäten Kimiä ja Veetiä.
”Koska se ei mene noin”, Kim huomautti ystävällisesti hymyillen. ”Perustele, miksi menisi.”
Järsin vain huultani miettien mitä vastaisin seuraavaksi.
”Aivan. Sä et tiedä”, Kim sanoi iskien leikkisästi silmäänsä mulle. ”Mitä te haluatte syödä?”
”Sillä aikaa, kun te mietitte sitä, niin mä voisin aloittaa juomalinjalla!” Veetin ääni kuului olohuoneesta. Pudistin vain päätäni miettiessäni mitä viikonlopusta tulisikaan loppujen lopuksi.

Ilona oli muutaman siiderin jälkeen vuodattanut pahaa mieltään vähän päälle kaksi tuntia. En edes tiennyt, mistä hänellä oli niin paljon tunnon tuskia kertynyt. Hän oli kuitenkin katunut kaikkia tekojaan ja sanojaan itkien mun olkapäätäni vasten yläkerrassa. Sen jälkeen en voinut olla hänelle enää vihainen, jonka seurauksena tunnelmakin oli keventynyt koko porukan kesken. Ehkä juhannuksesta ei olisi tulossakaan niin katastrofaalinen kuin olin päivemmällä pelännyt.
Löhösin sohvalla Miron ja Veetin välissä, Kim ja Ilona olivat paistamassa vohveleita. Tai hihityksestä päätellen Kim paistoi ja Ilona ainoastaan sotki minkä ehti.
”Veeti, onko ihan pakko vaihdella koko ajan kanavia? Ei ehdi edes kattomaan mitä sieltä tulee, kun kanava vaihtuu jo”, Miro huomautti laiskasti nostaessaan jalkansa lasiselle sohvapöydälle.
”Älä valita”, Veeti naurahti ja käänsi jälleen kanavaa. ”Vau!”
Huokaisin raskaasti, sillä Veeti oli pysähtynyt johonkin chattiohjelman kohdalla.  Juontajana oli nainen pikkuisissa bikineissään keimailemassa.
”Tuonne voisi tekstata!” Veeti innostuin ja alkoi kaivaa puhelintaan shortsiensa taskusta. Nappasin vain puhelimen sekä kaukosäätimen tämän kädestä. ”Hei!”
”Sun omaksi parhaaksi”, vastasin hymyillen voitonriemuisesti. Miro ojensi kätensä mun puoleen, jolloin annoin pojalle kaukosäätimen tekemättä omistajan vaihdosta sen suurempaa numeroa.
”Sä olet epäreilu!” Veeti vinkui alahuuli mutrulla. ”Miro, käske tyttöystäväs lopettaa mun kiusaaminen! Käske sen antaa mun puhelin takas, että mä pääsen tekstaaman tuolle blondille telkkarissa! ”
”Ei se ole mun tyttöystävä”, Miro huomautti vaihtaessaan television kanavan Voicelle ja olohuone täyttyi musiikista. ”Mutta on noissa musiikkivideoissakin vähäpukeisia tyttöjä, että sä voit katsoo sitten niitä, Veeti. Niitä on enemmän kuin telkkarissa.”
”Syömään!” Ilona alkoi kiljua yhtäkkiä hypätessään olohuoneen puolelle hihittämään.
Ei ollut yllätys, kun Veeti pomppasi heti ensimmäisenä ylös sohvalta ja otti suunnan kohti keittiötä. Olohuoneessakin tuoksui nyt vasta paistetut vohvelit, vaikka olinkin hiukan odottanut enemmän palaneen käryä. Ilona ei ollut mikään maailman lahjakkain kokki nimittäin. Mutta ilmeisesti Kimin taidot kompensoivat tilanteen tehokkaasti. Päästessäni keittiöön, kiinnitin huomiota tiskipöydällä lojuviin lautasen palasiin. Ilmeisesti Ilona oli kattanut pöytää.
”Aletaan lämmittää saunaa, sitten kun ollaan syöty?” Kim ehdotti levittäessään mansikkahilloa paksun kerroksen vohvelinsa päälle. Vilkaisin kelloani hämmästyneenä. Yllätyin sen näyttäessä jo vähän yli kuutta. Päivä oli mennyt paljon nopeammin, kuin olin luullutkaan.
”Nytkö jo?” Miro kysyi suu täynnä vohvelia samalla etsien kännykkäänsä. En siis ollut ainut, joka oli yllättynyt ajan kulusta, mietin nähdessäni Miron ilmeen. ”Onko se jo noin paljon?”
Kim vain nyökkäsi vastaukseksi hymyillen hiukan. Istuimme vain hetken hiljaa, ainut ääni minkä kuulimme, oli Veetin kovaääninen massutus. Keittiö oli kodikas, mutta todella tilava ja avara. Se oli selvästikin tarkoitettu suuremmille määrille ihmisiä kuin Kimin kolme henkiselle perheelle.
”Te sitten tiskaatte”, Ilona huomautti rikkoen äänettömyyden.
”Meillä on tiskikone”, Kim huomautti virnistäen meille muille kolmelle.
”No ainakin te saatte siivota pöydän ja muut jäljet!” Ilona korjasi ja hihitys alkoi taas. Syödessään Ilona sentään ei ollut hihittänyt, mikä oli vain hyvä. En välttämättä olisi halunnut alkaa kokeilemaan opittuja ensiaputaitoja käytännössä. ”Koska me Kimin kanssa laitettiin teille tosi hyvää ja terveellistä ruokaa ja te vaan istuitte sillä aikaa sohvalla katsomassa telkkaria!”
”Katsomassa ja katsomassa…” Miro mutisi pöydän päästä katsellen kummastuneena Veetiä, joka sormet nuoltuaan oli nyt nuolemassa hillon jämiä lautaseltaan.
”Ja mä uskon, että Kimillä taisi olla suurempi osuus…” huomautin ja loin ivallisen hymyn Ilonan suuntaan.
”Ihan niin kuin sä vihjailisit jotain, Minttu”, Ilona puuskahti katsellen mua murhaavasti pöydän toiselta puolelta.
”Eenhän mä nyt niin tekisi”, virnistin kiusoitellen ja taputin Ilonan pöydällä olevaa kättä ystävällisesti. ”Mä vaan muistan, miten sä joskus melkein poltit teidän talon, kun yritit tehdä vohveleita…”
”Hei! Mäkin voisin tehdä susta paljastuksia!” Ilona huudahti tietäväinen ilme kasvoillaan.
”Mä menen sytyttämään saunaa, että päästään sinnekin joskus tämän illan aikana”, Kim totesi noustessaan pöydästä. ”Koittakaa joku siivota pöytä ja Ilonan jäljet.”

”Minttu, hae mulle kalja”, Veeti komensi maaten sohvalla selällään niin, ettei siihen mahtunut hänen lisäkseen ketään. ”Avattuna.”
Naurahdin vain pilkallisesti Veetille, jolloin hänen oli pakko vaivautua kävelemään itse keittiöön jääkaapille.
”Naiset… Ei teistä ole mihinkään”, kuulin Veetin kiroavan itsekseen päästyään keittiöön asti.
”Voisit tuoda mullekin!” Miro huikkasi iskien mulle silmäänsä. ”Mä osaan avata ihan itsekin!”
Saunan lämpeneminen olikin ottanut kauemman kuin olimme odottaneet. Osasyy tähän tietenkin saattoi olla se, että kukaan ei muistanut käydä lisäämässä puita, joten sauna sammui vähän väliä. Joten me muutkin olimme päättäneet noudattaa Ilonan esimerkkiä ja aloittaneet ensimmäiset.
”Ilona, sun vuoro mennä lisäämään puita!” Miro huomautti vilkaistessaan puhelimestaan kelloa. Ilona nousikin kiltisti ylös sohvalta, jolloin kaljojen kanssa saapuva Veeti vei hänen paikkansa surutta.
”Kiitos”, Miro totesi ja kolautti tummanruskean pullonsa yhteen Veetin samanlaisen kanssa.
Kim istui nojatuolissa läppäri sylissään selvästi keskittyneenä johonkin. Välillä pelkäsin näppäimistön hajoavan, kun Kim hakkasi sitä melko väkivaltaisesti.
”Jutteletko sä sille jätkälle sieltä bileistä?” kysyin Kimiltä kiinnostuneena. Jouduin toistamaan kysymykseni useamman kerran ennen kuin hän tajusi kysymyksen olevan kohdistettu hänelle.
”Ai mitä häh? Puhuko joku mulle?” Kim kysyi hätkähtäen todellisuuteen typerä hymy kasvoillaan.
”Juttelee”, Veeti totesi napaten kaukosäätimen voitonriemuisesti itselleen sohvan käsinojalta, mihin Ilona oli sen jättänyt.
”Kysyi vaan sitä, että jutteletko sä sen jätkän kanssa? Siis sen, jonka kans sulla oli juttua ainakin Ellenin bileissä”, selitin asiani mahdollisimman yksikertaisesti, sillä Kim näytti olevan vähän hukassa.
”Joo on”, poika totesi kuitenkin vihdoin samalla, kun puna levisi tämän poskille.
”Mikä sen nimi on?” kysyin kiinnostuneena. Katselin huvittuneena kuinka punastus levisi koko ajan laajemmalle alueelle Kimin muuten vaaleilla poskilla.
”Tuukka.”
”Kim ja Tuukka ne yhteen sopii, huomenna pannaan-” Veeti alkoi rallatella, mutta lopetti sitten Ilonan astuessa takaisin mökkiin voitonriemuisena. Ilmeisesti hän oli onnistunut pelastamaan tällä kertaa saunan sammumiselta.
”Kuka panee ketä?”

Muutaman tunnin ahkeran saunan lämmityksen jälkeen, totesimme sen olevan nyt tarpeeksi lämmin.
”Te vai me ensin?” Kim huusi, kun olimme kaikki etsimässä pyyhkeitämme laukuistamme.
”Eikö me mennäkään yhtä aikaa?” Veeti kysyi kohottaen kulmiaan selvästikin hämmästyneenä.
”Ei mulle ainakaan ole väliä”, totesin laskeutuessani yläkerran portaita varovaisesti. ”Ei mua haittaa yhtään, vaikka mentäisiinkin samaan aikaan. Kun kuitenkin me istuttaisiin Ilonankin kanssa bikinit päällä, kun käydään kuitenkin uimas.”
”Mennään sitten vaikka yhtä aikaa”, Kim totesi kohauttaen hartioitaan.
Sauna ei ollut aivan mökissä kiinni, vaan se sijaitsi hiukan lähempänä rantaa. En ollut yllättynyt huomatessani senkin olevan melko uusi ja todella tilava. Koon vuoksi sen lämmittämiseen olisi kulunut kauan aikaa joka tapauksessa, vaikka emme olisi onnistuneet sammuttamaan tulta pesästä vartin välein. Lauteille ei tarvinnut edes yrittää ahtautua vierekkäin, sillä pystyimme istumaan helposti olematta edes lähellä toisiamme.
”Otetaan saunomiskisa!” Veeti keksi ja nappasi löylykauhan saman tien Miron kädestä. Ennen kuin kukaan ehti estää, Veeti oli kumonnut ämpärillisen vettä kiukaalle. ”Ei hitto!”
Irvistelimme kaikki, kun kuumuus levittäytyi tasaisemmin saunaan. Mä tykkäsin olla kyllä saunassa, joten en aikonut lähteä ensimmäisenä tai edes toisena vilvoittelemaan veteen. En edes, vaikka Veeti toimisi löylynheittäjänä. Toivoin kuitenkin pojan tajunneen miten hyvin olimme loppujen lopuksi saunan lämmittäneen, ettei tämä heittäisi montaa litraa kerrallaan.
”Mä meen uimaan!” Ilona ilmoitti jonkin ajan kuluttua kasvot aivan punaisina.
”Tuo  samalla vettä vähän lisää”, Miro huusi hänen peräänsä. Kim kiskaisi onneksi löylykauhan pois Veetin kädestä.
”Yhteisen hyvän vuoksi. Ei mitään henkilökohtaista.”
Viimein munkin oli pakko alistua ja juosta suoraa saunasta viileään järviveteen. Ilonan jälkeen oli lähtenyt Kim ja kolmas sija kelpasi mulle ihan hyvin. Olin melkein odottanut veteen säntäämiseni aiheuttavan klassisen sihahduksen kuuman kohdatessa kylmän. Mutta ilmeisesti en ollut tarpeeksi kuuma siihen.
Esitin hetken aikaa uivani, kuten tavallista, vaikka jalkani ylsivät hyvin pohjaan. En pitänyt kamalasti järvistä, niiden vesi oli tummaa ja likaisen näköistä ja pohjalla oli usein jotain limaista levää. Ja kaloja. Siispä nytkin jalkani osuessa johonkin limaiseen pohjassa, kiipesin nopeasti laiturille turvaan.
Aurinko kuivatti mut nopeasti maatessani silmät kiinni selälläni. Olin melkein nukahtaa siihen, mutta hätkähdin kuullessani miten joku karjui ja avasi saunan oven. Kohottauduin istumaan ja näin miten Veeti juoksi alamäkeä pitkin suoraa veteen ja sukelsi. Miro tuli hieman rauhallisemmin perässä tuuletellen voittoaan Ilonan, Kimin ja mun taputtaessa ja hurratessa.
”Meillä oli vaan niin huono löylynheittäjä…” Miro virnisti muka vaatimattomasti Veetille, joka oli vain hetkeä ennemmin noussut takaisin pintaan.  ”Veeti yritti saada mua ulos saunasta ja heitti loput vedet kerralla kiukaalle… Mutta sitten se ei itse kestänyt sitä. Ja näin vaihtoi saunomismestarin titteli omistajaansa sille, jolle se oikeasti kuuluu!”
”En vain viitsinyt pilata sun itsetuntoas, Miro”, Veeti puolusteli kasvot punaisina kuin tomaatti. ”Mun itsetunto sen sijaan kestää varsin hyvin tämän pienen häviön.”
”Kuitenkin illalla itket yksinäsi tätä”, Ilona huomautti virnistellen. Hän oli kiivennyt mun esimerkkiä noudattaen laiturille istumaan ja polskutti nyt vettä jaloillaan.
”Hitto, jäin kiinni”, Veeti totesi irvistäen. ”Ootko sä vakoillut mua, kun noin hyvin tiedät?”
”Onko sulla sitten tapana useinkin itkeä yksin iltaisin?” kysyin kiinnostuneena kohottaen kulmiani. Veeti mulkaisi mua vain ilkeästi, mutta ei vaivautunut kommentoimaan asiaa sen enempää.
”Me ollaan oltu huolestuttavan selvin päin!” Kim pisti väliin vaihtaen näin puheenaiheen johonkin kaikkia koskettavaan.
”Eiköhän mennä tekemään asialle jotain!” Miro virnisti alkaen marssia vain uimashortsit päällään kohti punaista mökkiä.
”Voittaja tarjoaa kierroksen!” Veeti huusi Mirolle voitonriemuisesti virnuillen samalla, kun kahlasi pois tummasta vedestä.
”Häviäjä maksaa”, lisäsin kääntyen iskemään silmääni ilkikurisesti takanani tulevalle pojalle. Vastaukseksi sain vain silmien paljon puhuvan pyöräytyksen.

Makasimme kaikki viisi selällämme laiturilla vierekkäin. Kello oli jotain aamu neljän ja viiden välillä. Viimeksi katsoessamme se oli näyttänyt vähän vajaata neljää. Useista hyvistä yrityksistä huolimatta emme olleet saaneet aikaiseksi tarkistaa tämän hetkistä aikaa.
”Vielä jos näkyisi tähdet”, kuiskasin hiljaa. Olin varma, että Ilona oli nukahtanut jo hetki sitten.
”Hassu. Ei kesällä näy tähdet”, Miro kuiskasi toiselta puoleltani.
”Näkyy, mutta ei ainakaan juhannuksena”, Kim huomautti sarkastisella äänensävyllä. ”Veeti on varmaan nukahtanut, kun on niin hiljaista.”
”En mä ole”, Veeti kuiskasi käheällä äänellä. Vilkaisimme Miron kanssa kummastuneina toisiimme.
”Miks sä olet noin hiljaa?” kysyin kohottautuen kyynärpäideni varaan nähdäkseni Veetin kasvot. Pojan kasvoilla oli jotenkin erilainen ilme, kuin mihin olin tottunut. Veeti ei hymyillyt, vaan näytti lähinnä enemmän surulliselta.
”Mä mietin.”
”Vau”, Miro totesi nousten istumaan. Liike sai aikaan pieniä aaltoja, jotka heiluttivat laituria hiljaa.  ”Haluatko sä kertoa meille sun aivotoiminnan tuotoksia?”
”En, jos sä olet tuollainen”, Veeti huomautti painaen käsillänsä kasvojaan aivan kuin olisi turhautunut.  Vilkaisin Miroa  varoittavasti, mä ainakin halusin kuulla mitä Veetillä oli mielessään. Ihan jo pelkästään mielenkiinnon vuoksi, vaikka emme olisi olleetkaan kavereita.
”Okei, mä en ole.”
”Mä oon miettinyt asioita”, Veeti vastasi hitaasti katsellen meistä jokaista pitkään vuorollaan. ”Että entä jos oikeasti elämä on tässä ja nyt? Entä jos mä kuolen huomenna?”
”Et sä kuole”, vakuutin hymyillen varovasti. ”Me ei ainakaan haluta sitten mitään murhasyytteitä, joten koita pysyä hengissä edes viikonlopun ylitse, okei?”
”Ei kun oikeasti, Minttu. Mä en vitsaile yhtään nyt”, Veeti huokaisi katsoen mua anovasti. Katse hiljensi mut, mä en ollut nähnyt ikinä ennen Veetiä tuollaisena. ”Mitä te tekisitte jos mä kuolisin?”
”Itkisin”, totesin hetken mietinnän jälkeen. Kim ja Miro vain tyytyivät nyökkäilemään ja myötäilemään mua sanattomasti.
”Niin mä ajattelinkin”, Veeti hymähti kääntäen katseensa järvelle. ”Jos mä joskus kuolen, mä en halua, että te itkette.”
”Nauraako pitäisi?” Kim kysyi hämmästyneenä.
”Jos teistä siltä tuntuu”, Veeti hymähti kääntämättä vieläkään katsettaan meihin päin. ”Mut ei ikinä tiedä mitä voi tapahtua. Mistä sitä tietää, että herätäänkö me enää aamulla?  Tai sitten joku ajaa kännissä päälle. Ei sitä vaan voi tietää, ei kukaan tiedä. Ja miks sellaiset ihmiset elää täälä, vaikka ne ei haluaisi. Ja sitten koko ajan jossain kuolee ihmisiä sairauksiin tai sodissa, vaikka ne haluaisi elää. Vaikka niitä joku jää kaipaamaan ja niitä toisia ei jäisi kukaan. Hyvät ihmiset kuolee ja pahat jää henkiin. Jos mä jotain oon oppinu, nii sitten sen, että elämä ei mee niin kuin elokuvissa.”
”Haluatko sä kertoa tuolla kaikella jotain?” Kim kysyi otsa syvillä uurteilla tarkkailen Veetin kasvoja ilmeettömästi. 
”En itse asiassa. Kunhan vain kerroin, mitä olen miettinyt. Kun kerran kysyitte”, Veeti hymähti, pojan kasvoilla oli jälleen tuttu ilkikurinen hymy. Hetki, jona näin Veetin täysin erilaisena, oli nyt ohi. Ilona nousi yhtäkkiä istumaan ärsyyntyneen näköisenä.
”Voisitteko te jutella vähän hiljempaa, että mä saisin nukuttua mun kauneusunet?”
”Anteeks, Ilona”, naurahdin katsellen unista ystävääni. Aurinko alkoi olla nousemassa, vaikkei se kunnolla ollutkaan laskenut missään vaiheessa.
”Me voitaisiin mennä kaikki nukkumaan?” Miro ehdotti nousten seisomaan ja venytteli haukotellen. ”Mitä kello on?”
”Puoli kuusi”, Kim virnisti kaivettuaan ensin vain kännykkänsä pillifarkkujen taskustaan. Puhelimen taskuun takaisin saaminen oli selvästikin lähestulkoon yhtä vaikeaa kuin pois saaminen, ellei jopa vaikeampaa.
”Mä en ole ikinä valvonut näin myöhään”, myönsin noustessani itsekin ylös. Kaikki jäseneni tuntuivat jäykistyneen useamman tunnin venyneestä oleskelusta kovalla puulaiturilla.
”En mäkään!” Ilona hihkaisi selvästikin piristyneenä päiväuniensa ansiosta.
”Sä et kyllä valvonut nytkään”, Veeti huomautti haukotellen. ”Sä oot nukkunut varmaan jo puolitoista tuntia, Ilona.”
”No enpäs ole! En mä ole nukkunut yhtään vielä!”, Ilona kimmastui katsellen murhaavasti Veetiä, joka käveli hänen rinnallaan mökille päin.
”Oot sä. Missasit kaiken kuulemisen ja kokemisen arvoisen”, totesin härnäten Ilonaa tahallani.
”Sanot vaan. Minttu, mä sitten tulen sun viereen nukkumaan sittenkin! Miro voi mennä nukkumaan sohvalle ihan hyvin! Mieti, mitä äitisikin sanoisi, jos tietäisi, että melkein nukuit pojan kanssa samassa sängyssä! Se antaisi mulle varmaan jonkun kunniamerkin tai vastaavan, kun kerran säästin sen kiltin, viattoman ja kaiken lisäksi ainoan tyttären sellaiselta siveettömyydeltä! Se selvästikin aikoo panostaa suhun! Joonaksen ja Teemun kohdalla se varmaan on luovuttanut kymmenen vuotta sitten tai jotain… ” Ilona ilmoitti virnistellen ärsyttävästi, hänen äänensä kieli siitä, ettei asiasta keskusteltaisi enempää. Myönnyin huokaisten tähän päätökseen, vaikka sillä ei mitään painoarvoa olisikaan. Mielipidettäni ei kunnioitettaisi tänä yönä.

4.luku

Mun elämän paras hetki ei ollutkaan ihan sitä mitä mä kuvittelin. Just kun Miron huulet melkein koski mun huulia, tapahtui monta asiaa. Aivan liikaa asioita.  Mun puhelin alkoi soida kovaäänisesti laukussani, mutta se hukkui lähes saman tien paljon kovempaan ääneen. Laituri päästi kova äänisen narahduksen ja lyyhistyi altamme pois. Kuului kuinka metallinen hyppytorni kirskui kaatuessaan.En ehtinyt kuin kiljaista ennen kuin tunsin viileän veden joka puolella kehoani. Sitten tuli hijaista. Mun pahin painajainen oli varmasti käymässä toteen. Näin kuinka ilmakuplia nousi pintaa kohden ja sätkiessäni hädissäni tunsin kolauttavani jalkani johonkin kovaan. Käänsin päätäni alaspäin ja näin hyppytornin jäänteiden vajoavan. Oli ihan hiton lähellä, etten ollut saanut sitä niskaani. Musta tuntui kuin olisin vajonnut sen mukana. En tiennyt miten syvää laiturin päässä oli, mutta luultavasti vettä olisi vähän enemmän juurikin hyppytornin takia. Ajatus oli kaikkea muuta kuin lohduttava. En halunnut päättää elämääni aivan tällä tavalla, enkä ihan vielä.

Yhtäkkiä kuitenkin tunsin miten Miro tarttui mun käteen ja kiskoi mut pintaan.
”Ootko sä okei?” Miro kysyi pärskien ja yskien vettä pois keuhkoistaan. En vastannut vaan keskityin pinnalla pysymiseen. Hitto, miksi mä en opetellut uimaan ala-asteella? Mun suurin salaisuus oli, että mä pelkäsin vettä enkä osannut uida. Kyllähän mä kavereiden kanssa kävin uimassa, mutta en mä mennyt ikinä niin kauas etteivät jalat yltäisi pohjaan.
Pudistin vain päätäni vastaukseksi. Mua itketti ja pienet paniikinoireet tekivät tuloaan. Onneksi Miro tarttui taas vain mun käteen ja kiskoi perässään joitain metrejä. Yritin osua jalallani pohjaan, mutta en tuntenut sitä, mikä sai mut hätääntymään vain enemmän.
”Mä haluan rantaan…” kuiskasin haukkoen henkeäni, kuin ilma olisi loppumassa maailmasta minä hetkenä tahansa.
”Okei, tuu vähän niin kuin mun reppuselkään, ok?” Miro sanoi rauhallisesti vetäen mut lähemmäs, että pääsin helpommin kyytiin. Takerruin tiukasti pojan kaulaan ja helpotuksekseni huomasin rannan lähestyvän kiitettävää tahtia.
Heti jalkojeni osuttua pohjaan, säntäsin hiekalle niin nopeasti kuin vain ikinä ehdin. En ehtinyt edes huomaamaan veden luomaa vastusta, niin kiire mulla oli. Heittäydyin hiekalle istumaan ja vedin polvet syliini tiukasti. Vaikka tilanne oli ohi, haukoin yhä vain henkeäni kuin viimeistä päivää.
Kuulin kuinka Miro istui melko lähelle mua, muttei niin lähelle kuin olisi voinut.
”Sun laukkus ei tippunut. Haluutko, että mä haen sen?” Miro kysyi epävarmasti ja huomasin tämänkin olevan hiukan hengästynyt. Ihmekös tuo, kun täytyi leikkiä taas jotain hengenpelastajaa.
”H-hae vaan, jos viittit”, kuiskasin pitäen yhä päätäni tiukasti polvissa. Yllätyin kuullessani soittoääneni alkavan uudelleen. Silloin Miro nousi ja hetken kuluttua palasi laukkuni kanssa. Kohotin katseeni vihdoin ja kohtasin Miron huolta täynnä olevat siniset silmät. Hymyilin pojalle nopeasti ja kaivoin laukkuni sisuksista puhelimeni. Ei ollut yllätys, että soittaja oli Ilona. Soitin takaisin.
”Mä olen yrittänyt soittaa sulle ainakin kymmenen kertaa!” Ilona huusi. Ah, mikä ihana tervehdys.
”Jos halutaan olla tarkkoja, soitit kolme kertaa. Se on vähän eri asia, kuin kymmenen…” viisastelin. Ääneni värisi, enkä ollut varma johtuiko se juuri sattuneesta tilanteesta vai vain kylmästä. ”Mutta missä sä oot?”
”No vittu ihan sama! Poliisit sai mut melkein kiinni, mutta pääsin sitten pakoon. Oon nyt Tatun luona”, yritin kuulostella hihityksen seasta ihan oikeita, ymmärrettäviä sanojakin. Ilonalla oli taas sellainen ilta, että oli mennyt muutama liikaa.
”Niin kenen luona?”
”No Tatun! Se hottis sieltä bileistä!” ja taas hihitystä. Olin kieltämättä hiukan huolissani Ilonasta. ”Missä vitussa sä olet?”
”Rannalla Miron kanssa istumassa”, totesin lyhyesti. Miro kuunteli tarkkaavaisesti vieressäni yhä huolestuneen näköisenä.
”Joko te olette päässeet hommiin?” Ilonalla todellakin meni turhan kovaa. Irvistin ajatellessani minkälaista ripittäytymistä joutuisin kuuntelemaan.
”Rauhoitu nyt, Ilona! Pitääkö sut tulla hakemaan pois sieltä?”
”No et todellakaan tuu! Mut hei, mun pitää lopettaa nyt. Tatulla on jotain mielessä”, tuut tuut tuut. Huokaisin nakatessani turhautuneena puhelimeni mustan laukkuni päälle.
”Mitäs Ilona?” Miro kysyi. Katselimme aurinkoa. Laituri oli sortunut puolesta välistä ja hyppytornia ei näkynyt enää. Ilmeisesti se oli uponnut tutkimattomiin syvyyksiin.
”Meistä tosiaan taitaa tulla kummeja” huokaisin pörröttäen samalla vettä valuvia hiuksiani.
”Toivon todella ettei”, Miro sanoi irvistäen ajatukselle. ”Meillä kävi tuuria, kun ei saatu tuota hyppytornia niskaan…”
Kylmät väreet juoksivat kilpaa pitkin selkääni pelkästään ajatellessa, miltä tuntuisi saada sellainen päällensä ja miten lähellä se oli ollut toteutua.
”Mä en osaa uida”, töksäytin suoraan. En ollut kertonut asiasta kuin Ilonalle joskus ohimennen, mutta tämäkin tuntui unohtaneen asian vuosien varrella.
”Siksikö sä menit niin paniikkiin?” Miro hämmästyi. Helpotuksekseni huoli oli väistynyt pojan kasvoilta ja tilalla oli pelkkää ihmetystä. Nyökkäsin vastaukseksi järsien huultani hermostuneesti.
”Mä en sitten ole kertonut siitä kuin Ilonalle joskus ala-asteella…”
”Okei, en mä kerro kenellekään”, Miro vannoi hymyillen lämpimästi. Miron hymy oli täydellinen, olin pitänyt siitä aina. Jopa ilman hymykuoppia se olisi kaunis.
”Kiitos”, kuiskasin ja oikeasti tarkoitin sitä. Viileä tuuli tunkeutui ohuiden, märkien vaatteideni läpi julmasti saaden aikaan epämukavan kylmän olon.
”Laita porukoilles viesti, että meet Ilonan luo yöksi”, Miro käski nousten seisomaan ja puristeli enimmät hiekat itsestään pois.
”En mä ole menossa Ilonan luo?” hämmästyin, en ollut aivan mukana Miron ajatuksen juoksussa. Päätin kuitenkin itsekin nousta hiekalta ”Se on sen uuden miehen, jonkun Tatun luona nyt. En mä voi mennä sinne vaan sillee, et moi teillekin, mä tulin yöksi. Tai soittaa porukoille ja sanoa, että meen Ilonalle. Ei, mä en tiedä missä Ilona on. Tai tiedän, mut  te ette välttämättä halua tietää. Mut joo, ajattelin silti mennä yöksi. Ja anteeksi, että herätin. Kyllä mun pitää vaan kävellä kotia, jos sitten en hae mun pyörää Ellenin luota.”
”Et nyt tajunnut”, Miro naurahti ja pörrötti jo muutenkin sekaisin olevia hiuksiani hiukan vielä lisää.
”No en todellakaan… Mutta odotitko sä jotain muuta sitten?”
”Noh, itse asiassa en”, Miro härnäsi ja väisti, kun yritin lyödä tätä leikilläni olkapäähän. ”Mutta kun. Mä nyt asun melkein Ellenin naapurissa. Joten ajattelin, että mentäis hakemaan sun ja Ilonan pyörät ja mentäis meille.”
”Teille?” kysyin vielä enemmän hämmästyneenä.
”Meille, juu-u”, Miro vakuutti alkaen kävellä tietä kohti. ”Mä nukun lattialla, sä sängyssä, ok?”
”Okei, vaikka sitten niin… Mutta haluaisitko sä hakea vielä mun kengät tuolta…?” kysyin hymyillen viattominta hymyäni, mitä vain ikinä osasin. Tiesin epäonnistuneeni surkeasti, mutta vaikutus kuitenkin oli se mitä olin toivonutkin. Miro kahlasi hetken matkaa laiturin vierellä ja otti kenkäni  ja tuli takaisin.
”Sä oot ollu mun sankari koko yön!” hymyilin kiitollisena saadessani upouudet kenkäni takaisin. Olin onnellinen, etteivät ne tai laukku olleet vajonneet syvyyksiin laiturin mukana.
”Ja yötä on vielä jäljellä”, Miro totesi vihjailevasti ja iski silmäänsä. Naurahdin vain ja pyöräytin silmiäni mielenosoituksellisesti, mutta lähdin kuitenkin Miron mukaan.

Avasin silmäni. En ollut kotona, huone oli väärän värinen. Omani oli sininen, mutta tämä oli valkoinen. Kohotin varovasti päätäni ja näin Miron nukkuvan lattialla. Pojalla ei ollut patjaa allaan, ainoastaan matto. Eilinen muistui mieleeni. Ellenillä oli ollut bileet, poliisit oli tulleet ja olin juossut pakoon Miron kanssa. Laituri oli sortunut ja olin melkein hukkunut. Se siis ei ollutkaan ollut unta. Nousin istumaan varovasti. Päätäni särki, vaikka en ollutkaan juonut illalla. Kurkkukin tuntui kipeältä.
Käytävältä alkoi kuulua useampia juoksuaskeleita, joten heittäydyin takaisin sänkyyn selälleni. Yritin esittää nukkuvani vielä, kun ovi avattiin varovaisesti.
Hiljaisuus.
”Äiti!” ovella siis oli ollut yksi tai useampi Miron veljistä, ja nämä olivat nyt päättäneet ilmiantaa mut. Loistavaa. Mirokin heräsi onneksi tähän, eikä näyttänyt tajuavan tilanteesta juuri mitään sillä hetkellä.
”Huomenta”, poika virnisti nähdessään mut hänen sängyllään. ”Nukuitko hyvin?”
Nyökkäsin vastaukseksi. Olin noussut taas istumaan. ”Entäs sä?”
”Todella hyvin”, Miro virnisti hieroen samalla selkäänsä, joka puhui taas omasta puolestaan. ”Äiti varmaan tulee käymään tässä ihan kohta… Mutta mä voin hoitaa puhumiset.”
Samassa ovi aukesikin uudestaan ja Miron äiti asteli sisään selvästi hämmästyneenä, kun Miro ei ollutkaan siellä yksin.
”Jahas…”
”Huomenta, äiti”, Miro virnisti haukotellen samalla. ”Minttu tuli meille vähän niin kuin yöksi. Toivottavasti ei haitannut.”
”Voi niitä tyttöystäviä tuoda ihmisten aikoihinkin näytille. Olisitte nytkin saaneet olla rauhassa, jos olisin tiennyt…” Miron äiti hymyili lämpimästi. Olin nähnyt hänet monesti, mutta ilmeisesti hän ei tunnistanut mua. ”Hauska tavata. Liisa vain.”
”Minttu”, hymyilin tarttuen ojennettuun käteen.
”Me ollaan kyllä Mintun kanssa vaan kavereita…” Miro huomautti nousten seisomaan.
”Niin, niin”, Liisa totesi iskien silmäänsä samalla merkityksellisesti. ”Mutta, keittiössä on sitten ruokaa. Tulkaa syömään heti, kun vain ehditte.”
Toisen merkitsevän silmäniskun jälkeen ovi sulkeutui ja jäimme Miron kanssa kahdestaan tämän huoneeseen. Huokaisin raskaasti. En välttämättä olisi halunnut heti olla leimattu Miron tyttöystäväksi.
”Äiti on vähän tuollainen, älä välitä”, Miro lohdutti istuutuen sängylleen reunalle. Tein hänelle vähäsen tilaa, että siinä olisi mukavampi olla. ”Yrittää aina vihjailla jotain. ”
”Joo, huomasin”, naurahdin. Istuin polvet sylissäni kääriytyneenä tiukasti peittooni.
”Onko sulla flunssa? Kuulostat ihan siltä”, Miro kysyi huolestuneena. En ollut itsekään huomannut äänini käheyttä ennen kuin vasta nyt toisen huomauttaessa asiasta.
”On mulla ainakin pää ja kurkku kipeä. Enkä mä edes juonut eilen, että ei se päänsärky siitä ainakaan johdu…”
”Haluatko sä, että mä käyn hakemassa jotain kuumaa juotavaa sulle? Kahvia? Teetä? Kaakaota? Vai jotain muuta?” Miro kyseli, huoli heijastui tämän silmistä todella selvästi.
”En mä tarvitse”, vakuutin hymyillen. Miron huoli oli tällä kertaa turhaa, en ollut ennenkään kuollut flunssaan.
”Mut mä voisin käydä hakemassa, jooko? Mulle tulisi sitten parempi mieli, kun mähän sut rannalle vein. Ja varmaan sait kylmää siinä, kun sun vaatteet kastui. Illalla ei nimittäin enää ollut kuin vähän yli kymmenen astetta lämmintä”, Miro sanoi noustessaan sängyltä. ”Tuon kaakaota. Sitä mä ainakin osaan tehdä.”
”Okei, kiitos”, vastasin hymyillen. Jäin huoneeseen istumaan yksikseni.
Hetken kuluttua Miro tulikin kahden höyryävän mukin kanssa takaisin. Hymyilin pojalle kiitollisena tämän ojentaessa kupin mulle.
”Kiitos.”
Istuimme vain hiljaa juoden varovasti polttavan kuumaa kaakaota. Olin kaataa mukin sisällön syliini, kun puhelimeni alkoi soida jossain lähelläni. Tällä kertaa mikään ei kuitenkaan romahtanut, vaan Miron sänky pysyi uskollisesti jaloillaan.
En yllättynyt soittajan ollessani äitini, joka vinkui kun en tullut yöksi kotiin, vaikka olimme alun perin niin sopineet. Hän myös kyseli kovasti missä olin, kenen kanssa ja milloin tulisin kotiin. Vastailin muutamalla sanalla sen jälkeen, kun alussa meinasin lipsauttaa olevani Miron luona. Äitihän luuli, että olin mennyt yöksi Ilonan luo.
Puhelun loputtua katsoin vastaanottamani viestit ja muutaman vastaamattoman puhelun. Sekään ei ollut iso yllätys, kun kaikki kahdeksan viestiä ja kolme puhelua olivat Ilonalta. Jokainen viesti sisälsi kirjoitusvirheitä enemmän kuin laki salli. Ilmeisesti paras kaverini oli kuitenkin viettänyt elämänsä parhaan illan ikinä. Toivoin todella, että hän oli edelleen samaa mieltä siitä. Hämmästyin huomatessani kellon olevan jo puoli kaksi. Iltapäivä siis.
”Mun pitäisi varmaan lähteä kotiin…” totesin alkaen etsiä loppuja vaatteitani ja tavaroitani tunkien niitä hätäisesti laukkuuni.
”Voit sä olla täälläkin, jos sä haluat”, Miro yritti, mutta olin jo raottanut hänen huoneensa oven.
”En mä voi. Mun pitää mennä käymään kotona ja sitten Ilonan luona. Jos se nyt edes on löytänyt itseään kotiin”, suljin oven perässäni. Kuulin kuinka Miro yritti vielä sanoa jotain, mutta en pysähtynyt tai mennyt takaisin.
Ulos päästyäni avasin pyöräni lukon ja polkaisin pyörän nopeasti liikkeelle. Jälleen kerran väistelin leluja sekä koiria, mutta pikkutenavat olivat koloissaan piilossa. Paljain jaloin oli vaikea polkea pyörää, korkkarini olin tunkenut muiden tavaroiden sekaan laukkuuni, joka nyt oli räjähdyspisteessä. Pyöräillessäni uimarannan ohitse, katselin laituria. Toivottavasti kukaan ei hyppäisi laiturin päästä veteen, koska hyppytorni oli siellä jossain edelleen.
Alle vartissa olin kotona, en nimittäin ollut mikään nopeimpia pyöräilijöitä.
”Mikä paita sulla on päällä?” kuulin ennen kuin olin ehtinyt edes sisälle asti täysin. Nyt vasta kiinnitin huomiota asiaan. Tietenkin mulla oli Miron paita, en kai mä nyt märällä paidalla nukkunut yötäni!
”Öööh…” monet selitykset pyörivät mielessäni. Ilonalla ei ollut isoveljiä ja paidasta näki selvästi, että se oli poikien. ”Lainasin.”
”Keneltä?” äiti seisoi eteisen ovensuussa tukkien pakoreittini omaan huoneeseeni. Miten olinkaan voinut unohtaa vaihtaa paitaa? Ehkäpä Miro oli yrittänyt sanoa juuri siitä mulle, mutta en ollut kuunnellut. Tietenkään. Olin vain niin hemmetin tyhmä aina.
”Mirolta”, totesin. En keksinyt parempaakaan selitystä ja olin huono valehtelemaan. Ja tietenkin äiti tiesi tämän, sen verran usein olin kiinni jäänyt.
”Mitä sä siltä lainailet vaatteita? Onhan sulla omiakin!”
Huokaisin vain ja yritin päästä pois eteisestä. Se oli muutenkin ahdas paikka ja mulla oli ahtaanpaikankammo. Sekin vielä.
”Minttu hei, ootko sä kuullut siitä, että hyppytorni on mennyt paskaksi viime yönä?” Teemun ääni kuului keittiöstä. Äiti kääntyi hiukan sivuttain nähdäkseen veljeni ja samalla hetkellä mä luikahdin nopeasti pois eteisestä.
”En mä kuullut oo, mutta menin äsken siitä ohitte. Aika hienosti mennyt hajalle, keskeltä eikä tornia näkynyt enää missään”, totesin naurahtaen. En valehdellut, enhän mä mistään tai keneltäkään ollut kuullut sen kovasta kohtalosta. ”Onko sen joku rikkonut?”
”En mä usko, sehän nyt on niin vanhakin ja laho. Mä en ymmärrä, miksei kaupunki ole purkanut sitä ennemmin. Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut siinä, kun se kaatui.”
”Niinpä”, kylmät väreet juoksivat jälleen selässäni ajatellessani yöllisiä tapahtumia. ”Toivottavasti kukaan ei hyppää nyt pää edellä laiturilta. Kun se varmaan on siellä pohjassa jotenkin ikävästi.”
”Kaupunki saisi mennä onkimaan sen pois sieltä”, Teemu totesi. Hänkin oli ilmeisesti vasta herännyt, sillä veljeni istui pöydän ääressä syöden paahtoleipää. ”Ellenin bileisiinkin kuulemma tuli poliisit eilen.”
”Joo”, totesin istuutuessani vastapäätä veljeäni. Äiti oli mennyt olohuoneeseen, mutta tiesin tämän kuuntelevan sieltä korvat höröllä keskusteluamme.  Ehkä hänestä olisi pitänyt tulla vaikka salapoliisi mieluummin kuin joku konttorirotta.
”Olitko sä siellä?” Teemu kysyi, mutta tajusi irvistyksestäni tehneensä virheen. Kuulimme kuinka äiti nousi jo sohvalta ylös ja ryki kurkkuaan selväksi. Ilmeisesti valmistautuen saarnaamaan mulle.
”En.”
”No hyvä, kiltti tyttö”, Teemu sanoi pidätellen nauruaan selvästi. Tämän vuoksi pidin veljestäni. Meillä oli sanaton sopimus siitä, ettemme ilmiantaisi toinen toistamme mistään viikonlopun vietoista äidille. ”Siellä oli kuulemma ollu paljon porukkaa.”
”Mitä ihme puskaradiota sä kuuntelet, kun tiedät kaikesta kaiken? Ja näyttää siltä, et oisit just vasta heränny”, naurahdin helpottuneena. Äiti käveli keittiön läpi kodinhoitohuoneeseen mulkoillen meitä molempia murhaavasti. Päätin itsekin syödä jotain huomatessani mahani protestoivan kovaäänisesti.
”Tai sitten en ole mennyt vielä edes nukkumaan”, Teemu totesi leikkisästi.
”No sekin tietenkin voi olla hyvin mahdollista. Kuitenkin pelannut vaan koko yön jotain”, virnistin suu täynnä leipää. Kotona en jaksanut välittää hyvistä käytöstavoista, kuten ruokasuussa puhumisesta.
”Ehkä, ehkä en”, veljeni hymähti. Teemullakin oli ruskeat silmät kuten mulla ja isällä. Joonaksella taas oli vihreät niin kuin äidillä. ”Mitä sä meinaat juhannuksena?”
”Ajateltiin mennä Kimin mökille porukalla, mutta…” totesin irvistäen ja Teemu nyökkäsi vastaukseksi. Hän tiesi aivan yhtä hyvin kuin mäkin, mikä oli aina tiellä, kun suunnitteli jotain kivaa kavereiden kesken. Äiti.
”Mäkin ajattelin olla kavereiden kanssa”, Teemu totesi korottaen tarkoituksellisesti ääntään hiukan kovemmaksi, että äiti varmasti kuulisi sen kodinhoitohuoneeseen. ”Ja Joonaskin sanoi eilen jotain siihen suuntaan. Tai siis, ettei tulisi tänä vuonna mökille meidän kanssa.”
”Kertokaa nyt, onko meidän perheessä joku vika, kun ette kukaan halua viettää enää juhannusta yhdessä?” äidin lähes itkuinen ääni kuului, kun tämä astui takaisin keittiöön tuijottaen meitä kumpaakin syyttävästi.
”Ei ole”, totesimme Teemun kanssa molemmat yhtä aikaa. Katsoimme toisiamme jakaen katseen, jollaisia olimme Teemun kanssa vaihtaneet aivan pienestä asti. Olin tullut Teemun kanssa aina paremmin toimeen kuin Joonaksen, joka oli mua neljä vuotta vanhempi.
”Äiti kuule. Yritä ymmärtää, että Joonas on jo 20! Ja Minttukin on 16 ja mä 17”, Teemu yritti rauhoitella tilannetta. Äiti näytti siltä, kuin voisi minä hetkenä hyvänsä pillahtaa itkuun kuin mikäkin pikku lapsi. ”Me ei olla enää 10. Minttukin alkaa olla jo siinä iässä, että sekin alkaa itsenäistyä. On ihan luonnollista, että lapset etääntyy vanhemmista ja lähentyy kavereiden kanssa. Niin psykan kirjassakin sanottiin!”
En voinut kuin naurahtaa Teemun selitykselle. Mulle tuli heti tästä mieleen Ilona, joka luennoi mulle ja muille aina juuri samalla tavalla. Äiti tietenkin otti nauruni henkilökohtaisena hyökkäyksenä häntä vastaan ja ennen kuin Teemu ehti alkaa luennoimaan uudelleen, äiti oli jo lähtenyt. Kuulimme vain, kuinka äidin ja isän makuuhuoneen ovi kolahti kiinni.
”Kyllä se siitä”, Teemu vakuutti. Tiesin, että veljeni oli oikeassa. Äiti teki aina noin, kun faktat lyötiin hänen nenänsä alle.
”Mä menen katsomaan Ilonaa”, muistin yhtäkkiä. Kello oli jo kolme. Nousin nopeasti pöydän äärestä.
”Etkö sä vaihtaisi ensin vaatteita?” Teemu kysyi kiinnostuneena katsellen mua päästä varpaisiin, kun seisoin keskellä keittiötä. Mulla ei ollut kuin Miron t-paita ja mustat legginssini, jotka olivat polvesta revenneet. Luultavasti siinä, kun juoksimme poliiseja karkuun ja kompastuin.
”Jotain vikaa vai?” kysyin tajuten itsekin miten epätyylikkäältä näytin. Käännyin kuitenkin ja juoksin nopeasti yläkertaan omaan huoneeseeni. Kaikeksi onnekseni vaatteita ei tarvinnut etsiä kauaa, kun kerran ne makasivat kaikki yhä hujan hajan huoneeni lattialla. Puin ylleni ensimmäisenä käteen osuvat vaatteet, enkä edes miettinyt miten ne sopivat yhteen. En nyt kuitenkaan tällä hetkellä olisi menossa iskemään kesämiestä. Ei mun tarvitsisi yrittää, tai ainakin niin mä uskoin.
”Moikka!” kuulin Teemun huutavan, kun vihdoin ja viimein pääsin eteiseen. Vastasin nopeasti ja juoksin pyörälleni. En tiennyt kuuluiko mun olla huolissani Ilonasta ja miksi, mutta olin kuitenkin. Ja paljon.

Hetken kuluttua olin koputtelemassa Ilonan kotioveen. Kukaan ei tullut avaamaan. Ovi kuitenkaan ei ollut lukossa.  Päätin kuitenkin ettei olisi kovin kauheaa jos menisin moikkaamaan Ilonaa ilman kutsua astua sisään.
Talossa oli hiljaista. Aivan kuin ketään ei olisi kotona. Olin kuitenkin varma siitä, sillä Ilonan koko perhe, mukaan lukien tämä itse, oli vainoharhaista porukkaa. Ovet olivat lukossa aina, jos he eivät olleet kotona. Joskus jopa silloinkin, vaikka olivatkin. Asuimme melko pienellä paikkakunnalla, joten ovien lukitseminen päiväsaikaan ei ollut mikään välttämättömyys.
Yritin kävellä mahdollisimman äänettömästi yläkertaan, missä Ilonan huone oli. En tahtonut kenenkään käräyttävän mua hiippailusta kodissaan. Vaikka kaikki tunsivatkin mut hyvin, ajatus ei silti ollut kamalan mukava. Pääsin kuitenkin kenenkään huomaamatta Ilonan huoneen ovelle. Koputin varovasti tummaan oveen. Ei vastausta. Raotin varovasti ovea. Oli unohtanut Ilonan oven narisevan kovaäänisesti, eikä se tietenkään tehnyt asiassa poikkeusta. Näin miten Ilona säpsähti sängystään ja tuijotti mua kauhuissaan.
”Moi”, tervehdin astuen kunnolla sisälle. Yritin hymyillä anteeksipyytävästi.
”Mitä sä täällä teet?” Ilona kysyi itkuisella äänellä. Hän näytti siltä, kuin olisi itkenyt useammankin tunnin.
”Ajattelin tulla kysymään millainen sun elämäsi paras ilta oli”, hymähdin istuutuen Ilonan sängylle vastapäätä tätä. Oli käynyt vähän niin kuin olin pelännytkin; ilta ei tainnut olla enää niin kiva näin aamulla mietittynä.
”Se oli mun elämän paras ilta!” Ilona aloitti pyyhkien kyyneleitänsä. Itkuisuus oli kuin poispyyhkäisty, enkä osannut kuin tuijottaa tätä hämmästyneenä.
”Miks sä sitten itket?” sain sanat jotenkin suustani ulos, vaikkei se helppoa ollutkaan. Olin ollut aivan varma, että jokin oli mennyt pieleen Ilonan ja tuntemattoman pojan välillä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muistanut.
”Äiti näki Tatun, eikä kamalasti innostunut…” Ilona totesi murheellisesti. Katselin kummastuneena kaveriani. Olin ollut huolissani Ilonasta ja tässä oli lopputulos. ”Mut Tatu on oikeesti tosi ihana! Mentiin sen kämpille illalla just vähän ennen kuin ne poliisit tuli.”
”Mitäs te teitte?” yritin esittää kiinnostunutta vaikka en ollutkaan ihan varma haluaisinko tietää sittenkään ihan kaikkea.
”Eka kerta ja seksi on yliarvostettuja juttuja”, paras kaverini töksäytti suoraan katsellen mua voitonriemuisesti. En ollut varautunut ihan tällaiseen paljastukseen heti aluksi.
”Mitäh?” älähdin ja Ilona vain hihitteli. Hänen kaulansa oli täynnä isoja ja pieniä punaisia laikkuja. Pääasiassa isoja.
”No niin, niin! Oikeasti se oli aivan ihanaa, eikä haitannut vaikka mä en osannutkaan paljon mitään! Tatu oli niin ihana ja täydellinen!” Ilona selitti siniset silmät loistaen onnesta. ”Me-”
”Mä en halua tietää ihan kaikkea”, keskeytin julmasti selityksen. Välitin kuitenkin sen verran omasta vähästä jäljellä olevasta mielenterveydestäni.  ”Seurusteletteko te siis nyt vai tapailette vasta?”
”Tapaillaan. Meillä on treffit illalla!” en vain pystynyt olemaan aivan yhtä riemuissani asiasta kuin Ilona.
”Miten vanha Tatu on? Ainakin sillä vissiin on auto ja oma kämppä”, kysyin varovasti. Jos poika, tai mies, olisi täyttänyt tänä vuonna vaikka sen 18, niin en näkisi asiassa mitään kovin suurta ongelmaa.
”24. Äiti ei todellakaan innostunut, kun vahingossa lipsautin ristikuulustelussa. Kun se näki, että Tatu toi mut kotiin, niin totta kai se tajusi ettei se ole ihan saman ikäinen kuin mä.”
”24?!” parkaisin. Ymmärsin ihan täysin Ilonan äitiä, ensimmäistä kertaa ikinä sinä aikana, kun olimme Ilonan kanssa olleet kavereita. ”Eihän teillä ole kuin… öö kahdeksan vuotta ikäeroa!”
”Niinpä! Mä en tajua miksei äiti ymmärtänyt mua!” Ilona selitti tajuamatta pointtiani selvästikään aivan täysin. ”Ikähän on vain numeroita. Eikä se kahdeksan vuotta ole niin paha, eihän sustakaan?”
”No, jos rehellisiä ollaan… Niin kyllä, musta se on aika iso ikäero”, yritin, vaikka tiesin Ilonan ainoastaan loukkaantuvan mulle. ”Mieti nyt, se haluaa parin vuoden päästä perustaa perheen ja se tietää vauvoja. Mutta sähän oletkin vielä lukiossa silloin… Teillä vaan on vähän eri elämän tilanteen, tiesithän sä sen?”
”Älä viitsi olla tuollainen!” Ilona puuskahti loukkaantuneena, kun en ollutkaan ihan yhtä onnellinen kuin hän. ”Oot vain kateellinen!”
”No itse asiassa mä en ole kateellinen”, totesin hivuttautuen hiukan kauemmas sängyllä Ilonasta. Tämä oli sen verran arvaamaton luonne suuttuessaan. Ja nyt näytti pahasti siltä, että Ilona mitä luultavimmin suuttuisi mulle ja pahasti. ”Mulle riittää ihan oman ikäiset jätkät.”
”No ei näytä kelpaavan!”
”Miten niin ei?” hämmästyin. Ilona oli muuttunut yhdessä yössä aivan erilaiseksi ihmiseksi kuin olin muistanutkaan.
”No Miro on suhun aivan kusessa, kyllä sen huomaa vähän tyhmempikin!” Ilona tokaisi mulkoillen mua murhaavasti vaaleiden kulmiensa alta sinisillä silmillään. ”Mutta ai niin, sähän et sitä usko! Sun mielestä on kai vaan kiva rypeä itsesäälissä ja valittaa, miten kukaan ei tykkää susta? Toi sun älytön pessimistisyytes alkaa pikku hiljaa ärsyttämään! Miks pitää valittaa, jos voisi ihan yhtä hyvin tehdä asialle jotain? Sä tiedät, että sä saisit vaikka kenet, mutta silti susta on vaan kivempaa itkeä yksin surullista kohtaloas ja kerätä kaikki säälipisteet!”
”No kylläpäs uskon! Älä jaksa olla tuollainen!” huudahdin loukkaantuneena. Ei ollut reilua Ilonalta sanoa noin, koska tämä varmasti tiesi tuollaisten kommenttien sattuvan. Ei ollut mun syy, että olin pessimisti enkä uskonut kenenkään pojan olevan kusessa muhun. ”Sä et puhuis noin, jos sua kiinnostaisi mitä mullekin on sattunut eilen illalla. Et sä ole ainut, jolla on ollut kiva ilta!”
Kommenttini selvästi kiinnitti enemmän kuin tarpeeksi Ilonan huomiota, mitä olin kyllä toisaalta hakenutkin. Nousin kuitenkin mielenosoituksellisesti pois tämän sängyltä ja lähdin marssimaan ovea kohti nenä pystyssä. Ilona yritti huutaa mun perään ties mitä, mutta suljin korvani niiltä. Vihasin sitä, kun Ilona teki riidellessämme aina samalla tavalla, veti esiin heikkouteni. Ja ne olivat sellaisia asioita, joille en yksinkertaisesti vain voinut mitään, vaikka olin vuosien varrella yrittänyt monesti.  
Olin melkein astunut ulos ovesta, kun Ilona vihdoin sai mut kiinni.
”Minttu hei!” Ilona yritti repien mua kädestä takaisin sisälle. ”Anteeks!”
”Sä teet aina noin ja sitten se on vain kuitattu, kun pyydät kerran anteeksi?” kysyi halveksien. Ilona ärsytti mua tänään jotenkin todella paljon. Enkä edes tiennyt miksi, mutta ärsytti silti. ”Ei se vaan mene niin.”
”Mä luulin, että me ollaan kavereita!” Ilona kiljui ja tämän ääni oli vähällä särkyä, kun ensimmäiset kyyneleet alkoivat valua tämän poskille. ”Parhaita kavereita!”
”Niin me ollaankin-”
”Etkö sä vaan kestä sitä, kun mä olen onnellinen?” Ilona parkui pitäen yhä tiukasti ranteestani kiinni aivan kuin karkaisin minä hetkenä hyvänsä ikuisiksi ajoiksi.
”Tai sitten sä et edes anna mun kertoa olenko mä onnellinen? Ja totta helvetissä mäkin joskus olen onnellinen!” tämä toteamukseni sai Ilonan hiljenemään hetkeksi. En ikinä saanut suun vuoroa kertoa, mitä kivaa mulle oli sattunut. Aina Ilonan asiat olivat menneet edelle. Kuten tänäänkin olisimme varmasti puineet vain muutaman tunnin miten ihana, fantastinen ja kaikin puolin täydellinen Tatu oli. ”Alkaako kuulosta tutulta? Koska sellainen sä olet, Ilona. Aina. Ihan sama mitä sulle on sattunut, mutta sun asiat on kuitenkin kaikista tärkeimmät! ”
Ote kädessäni löystyi ja käytin tilanteen hyväkseni. Pujahdin nopeasti ulos ovesta ja läimäytin sen kiinni perässäni. Ikkunoiden lakattua helisemästä, kuulin kuinka Ilona parkui ja kirosi sisällä talossa. Otin kuitenkin vain pyöräni ja lähdin matkaan, katsomatta kertaakaan taakseni.
 Polkiessani kotiin päin sain kuitenkin Kimiltä viestin, jossa tämä pyysi mua tulemaan hänen, Veetin ja Miron kanssa istumaan muuten vain puistoon viettämään aikaa ja juttelemaan. Yleensä bileiden jälkeen kävimme aina tapahtumia läpi porukalla. Vastasin myöntävästi kutsuun ja käännyin seuraavasta risteyksestä eri suuntaan kuin jos olisin ollut matkalla kotiin.

”Missä Ilona on? Mä luulin, että te tulette yhdessä”, Kim hämmästyi, kun saavuin paikalle kaataen pyöräni näyttävästi nurmikolle. Itse asiassa se oli Teemun vanha pyörä, mutta en antanut sen häiritä sen enempää. Pojat makasivat aurinkoon levitetyllä punaisella viltillä. Veeti ja Miro olivat molemmat riisuneet paitansa ruskettuakseen kunnolla, Kim taas yritti vältellä mahdollisuuksien mukaan värin saamista iholle. Nytkin hän istui mustat pillifarkut jalassa ja musta bändipaita päällään.
”Ööh… Kotona varmaan. Sillä on illalla treffit sen ihanan tulevan poikaystävän kanssa”, totesin kommentoimatta mitenkään Kimin viimeiseen lauseeseen. ”Eikö sulla ole Kim yhtään kuuma?”
”Vähän…” poika virnisti pyyhkäisten kuin sanojensa vahvistukseksi muutaman hikipisaran pois otsaltaan.
”Kannattaisi kesäisin olla joku muu kuin emo”, Veeti totesi maaten vatsallaan mustat aurinkolasit silmillään.
”Mä ajattelin käydä ottamassa syksyllä snake bitesit”, Kim ilmoitti välittämättä Veetin kommentista sen enempää.
”Vau! Kannattaa käydä sielä missä mä otin mun napalävistyksen”, innostuin heti. Kim oli puhunut kyseisistä lävistyksistä jo useamman kuukauden ja mielestäni ne sopisivat hänelle suurella todennäköisyydellä. ”Mä haluan sitten tulla pitämään sua kädestä kiinni!”
”Mistä te puhutte?” Miro kysyi ja teki tilaa mulle viltille hänen ja Kimin väliin.
”Lävistyksistä”, totesimme Kimin kanssa samaan aikaan.
”Mä en tajua niitä”, Veeti totesi töniessään Miroa kylkeen protestiksi siitä, kun hän tippui viltiltä nurmelle.
”Veeti hei, ei me odotettukaan sulta sitä”, Kim totesi huokaisten. ”Itse asiassa me kaikki yllätyttäisiin tosi paljon, jos sä joskus osoittaisit jotain merkkejä siitä, että sä olisit tajunnut jotain.”
”Aina te vaan kiusaatte mua!” Veeti sanoi vääntäen alahuulensa rullalle. Pojallakin oli muutama fritsu kaulassaan, kuten Kimilläkin.
”Mites sen sun blondin kanssa meni?” kysyi Veetiltä, ennen kuin tämä alkaisi mököttämään enempää. Aiheen vaihdos selvästikin oli onnistunut.
”Mitäs siinä. Mentiin meille”, Veeti totesi iskien silmäänsä ilkikurisesti, eikä kukaan kysynyt enempää asiasta. Tiesimme kaikki sanomattakin mitä yön aikana oli tapahtunut.
”Entäs Kim? Miten sulla meni?” utelin seuraavaksi. Loin samalla Miroon varoittavan katseen, en haluaisi puhetta meidän illastamme. En vielä.
”Kaulasta päätellen ihan hyvin kans…” Miro totesi, jonka jälkeen poika hymyili mulle nopeasti.
”Joo…” Kim totesi, vaaleat posket olivat muuttuneet punaisiksi. Kim punastui aina todella helposti pienistäkin kiusoitteluista. ”Se oli ihan kiva.”
”Onko se bi vai homo?” kysyin kiinnostuneena. Veeti tyrskähti, jolloin loin pojan suuntaan varoittavan katseen. Kim näytti saman tien epävarmemmalta. Tiesin, ettei poika pitänyt Veetin kiusaamisesta, koska aihe oli todella hänelle arka. Veeti vain ei tuntunut käsittävän tällaisia asioita, joten en ihmetellyt kun hänellä ei vakituista tyttöystävää löytynytkään. Kukaan ei jaksanut nähdä niin suurta vaivaa, että kouluttaisi Veetistä ihan siedettävän poikaystävän.
”Bi”, Kim sai kuitenkin viimein sanottua. Odotin Veetin suunnalta jotain kommenttia, mutta kaikeksi onneksi tämä oli hiljaa.
”Miten Mintun ja Miron ilta meni? Keiden kanssa te olitte? Ette vissiin jääneet poliiseille kiinni”, Veeti alkoi kysellä ennen kuin hiljainen hetki edes ehti alkaa.
”Ei me jääty…” Miro aloitti epävarmasti samalla vilkuillen hermostuneesti mua.
”Missä te olitte?” Kim kysyi. Kim oli pojaksi todella hyvä aavistamaan tällaisia asioita. Miro vilkaisi viimeisen kerran muhun.
”Me oltiin rannassa vaan istumassa”, totesin lyhyesti. Kim katsoi meitä tietäväisenä, mutta ei sanonut sanaakaan asiasta sen jälkeen.
”Keitä poliiseille jäi kiinni?” Veeti kysyi jälleen huomaamatta merkitsevien katseiden vaihtoa.
”Ei vissiin kovin montaa. Mutta Ellen kuulemma ainakin”, Miro tiesi kertoa. Itse en ollut kuullut, että yksikään olisi jäänyt kiinni, mutta en ollutkaan käynyt vielä koneella. ”Ja joitain sen kavereita kans sieltä metsästä.”
”Ai jaa, no hyvä ettei sitten sen enempää”, totesin lyhyesti. Olimme hetken vain hiljaa. Mä otin toppini pois, sillä mulla oli siellä alla bikinien yläosa. Selkäni ainakin ruskettuisi.
”Kaikki vaan pois”, Veeti totesi saman tien ilkikurisesti huomatessaan vaatteideni vähenneen.
”Luule vaan. Mene etsimään se sun blondis jostain”, käskin ja näytin kieltäni hymyillen. ”Mä haluaisin kielilävärin.”
”Sitten sä vaan leikkisit sillä joka välissä?” Miro kysyi leikkisästi. ”Miljallakin on sellainen. Se näyttää tosi tyhmältä, kun se leikkii sillä oikeasti koko ajan.”
”No niin se kyllä näyttääkin”, totesin itsekin.  ”Mutta ois se vaan kiva.”
”Suihin otto kuulemma tuntuu kivemmalta, jos tytöllä on kielikoru”, Veeti totesi iski silmäänsä.  ”Voisi joskus etsiä jonkun tytön jolla on kielikoru….”
”Se on kyllä lävistys”, Kim huomautti voitonriemuisena siitä, kun pääsi pätemään. ”Äläkä kerro enempää sun fantasioistasi, jos mitenkään olisi vain mahdollista.”
”Käytit tietolähteenäsi jotain Demiä tai suomi24:sta?” kysyin pilkallisesti. ”Ainakin Demissä aiheesta on ollut monta keskustelua.”
”Sä se meistä oot se, joka Demittää!” Veeti puolusteli. ”Mutta miten hei se juhannus?”
”Kyllä se meille käy ainakin, että mennään sinne”, Kim totesi. ”Äiti ei edes kysellyt sen enempää keitä on tulossa. Oli heti vaan, että joo, joo, pitäkää hauskaa mutta paikkoja ei saa rikkoa.”
”Sä oletkin tuollainen hemmoteltu pikkukakara”, Miro virnisti.
”Sellaista se on, jos on ainut lapsi”, Kim naurahti. ”Sulla taitaa olla vähän eri.”
”Joo, on se jos on viisi nuorempaa veljeä ja isosisko… Mutta meillä porukat otti myös tiedon ihan rauhallisin mielin vastaan ilman sen suurempaa draamaa.”
”Mulla olis kyllä peli silloin perjantaina…” Veeti aloitti hitaasti, kuin miettien. ”Mutta ajattelin, että kai ne nyt yhden vähemmän tärkeän pelin pärjäävät ilman tähtipelaajaansa.”
”Niinpä tietenkin”, huokaisin pyöräyttäen silmiäni merkitsevästi Veetin itserakkaudelle. ”Musta tuntuu, että mä olen ainut jonka porukat ovat suoraan kivikaudelta. Äiti ei ole vieläkään samaa mieltä asiasta. Mutta mä sitten vaikka karkaan jos ei muuten.”
”Oikea asenne! Kaikissa meissä asuu pieni anarkisti… Ja vihdoin ja viimein se on pääsemässä Mintussakin esille!” Veeti virnisti saaden meidät muut nauramaan kanssaan.
”Mistä sä tuollaisia sivistyssanoja edes tiedät?” Miro hämmästeli naurun laannuttua. Yleensä Ilona hihitti viimeisimpänä muiden lopetettua, joten nyt nauru tuntui loppuneen kuin seinään.
”Te murskaatte mun itsetunnon ja itseluottamuksen täysin!” Veeti aloitti taas katsellen meitä muita sinisillä silmillään sydäntä särkevästi.
”Pienet kolhut siinä ei paljoa haittaisikaan. Ne olisi vaan ihan tervetulleita”, Kim huomautti, jolloin aloin nauraa Kimin ja Miron yhtyessä siihen. Ainoastaan Veeti yritti olla nauramatta, mutta hypättyäni istumaan pojan selän päälle ja kutitettuani häntä, oli Veetikin joutunut alistumaan naurulle.
”Tuleeko Ilona meidän kanssa sitten sinne mökille? Vai onko se sen uuden poikaystävän kanssa koko juhannuksenkin?” Miro kysyi. Vaikka kysymys oli ollut yleisesti kaikille, kaikki kuitenkin kääntyivät katsomaan mua.
”En mä tiedä!” puuskahdin. Miksi kaikki oletti, että mä tiesin aina kaiken Ilonan asioista?
”Onko teillä joku perhekriisi?” Miro kysyi kohottaen kulmiaan kysyvästi.
”Miten niin?”
”No kun yleensä sä kuitenkin edes tiedät suurin piirtein…”
”Totta helvetissä on!” tiuskaisin pojille. Vaikka eihän se ollut kenenkään heidän syynsä, että olimme riidelleet Ilonan kanssa. Silti he taas joutuivat kohteeksi, kun purin kiukkuani, jonka olin jälleen vain padonnut sisälleni.
”Mistä te nyt olette riidelleet?” Kim kysyi rauhoitellen. Kuunnellessani Kimin ääntä, tunsin miten kiukku ja ärtymys alkoivat kadota pikku hiljaa. Mä en tiedä oliko Kimillä sellainen vaikutus kaikkiin, mutta muhun ainakin oli.
”En mä tiedä. Se alkoi ihan tyhmästä jutusta…” huokaisin maaten mahallani omalla paikallani Miron ja Kimin välissä.
”Haluatko sä kertoa mistä?”
”Itse asiassa en välttämättä”, totesin irvistäen. Asia ei kuitenkaan koskenut kuin vain ja ainoastaan Ilonaa ja mua.
”Okei. Mulle voit sitten kertoa, jos siltä tuntuu”, Kim vakuutti kietoen käsivartensa mun hartioiden yli ja puristi mua nopeasti itseään vasten. Nojasin vain pääni käsiini ruskeiden hiuksien valuessa verhona kasvoilleni.
Puistossa oli paljon muitakin auringonpalvojia. Itse en välittänyt kovin paljon ruskettumisesta, koska olin muutenkin hiukan ruskeampi ympäri vuoden kuin muut. Olin varmaan adoptoitu jostain Afrikasta, mutta sitä ei oltu vain tähänkään päivään mennessä kerrottu mulle.
”Mun pitäis lähteä jalkkisharkkoihin”, Miro huomasi yllättäen ja nousi viltiltä. ”Ootko sä Veeti tulossa tänään meidän harkkoihin?”
”Mä en ole itse asiassa ihan varma”, Veeti totesi kääntyen selälleen viltillä, kun vihdoin ja viimein tilaa vapautui tarpeeksi liikkumiseen. ”Voisin tullakin.”
”Mennään samaa?” Miro ehdotti vetäessään valkoista t-paitaansa ylleen. Veeti nyökkäsi vastaukseksi, mutta hän ei vaivautunut pukemaan paitaansa.
”Veeti! Paita päälle!” aloin heti härnäämään toista. ”Ei tuollaista sikspäkkiä kehtaa näyttää missään!”
Veeti vain virnisti ilkikurisesti ja alkoi esitellä hauiksiaan. Tosi asiassa Veetillä oli ihan esittelykelpoiset vatsalihakset kuten Mirollakin. Mutta vain Veeti tiesi sen itsekin.
”Moikka!” Miro huikkasi nostaessaan pyöränsä nurmelta. En olisi halunnut, että poika lähti, mutta en voinut sanoa sitä ääneen. Tyydyin vain vilkuttamaan molemmille pojille tasapuolisesti.
Jäimme kahden Kimin kanssa istumaan viltille aurinkoon.
”Onko teillä jotain Miron kanssa?” Kim kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. En kääntänyt katsetta pois nauravista pikkulapsista, jotka pelasivat jalkapalloa. Kim ei hoputtanut vastauksen kanssa, kuten ei yleensäkään. En ollut ikinä tavannut parempaa kuuntelijaa, kuin mitä Kim oli ja oli aina ollut. Ilona taas hoputti aina vastaamisen kanssa ja veti omat johtopäätöksensä, jotka eivät koskaan osuneet oikeaan. Siksi halusin useimmiten puhua joistain ongelmistani mieluummin Kimin kuin Ilonan kanssa. Vaikka eihän se reilua ollut, olihan Ilona kuitenkin paras kaverini.
”Mä en tiedä”, totesin vihdoin ja viimein hiljaisella äänellä.
”Kyllä se siitä. Eikö sulla ole laulutunti tänään?” Kim kysyi huvittuneena katsottuaan kelloaan. Se oli jo puoli viisi. En ymmärtänyt mihin tunnit olivat kadonneet tämän päivän osalta.
”Niin onkin! Ei hitto!” kirosin etsiessäni toppiani. Miten olin voinut unohtaa laulutuntini? ”Oot paras, Kim! Kiitos ja moikka!”