3. luku

”Minttu! Älä yhtään yritä luikkia omaan huoneeseesi!” kuulin äidin käskevän äänen olohuoneesta. Olin ehtinyt juuri ja juuri portaiden puoleen väliin asti. Lannistuneena epäonnistuneesta livahduksestani omaan huoneeseeni, raahustin olohuoneeseen. Äiti ja isä istuivat nahkasohvallamme, eri päissä kuten normaalisti. En varmaan ikinä ollut nähnyt vanhempieni istuvan sohvalla lähekkäin, puhumattakaan mistään sen suuremmasta tunteiden osoituksesta. Mutta ehkä äidin mielestä jatkuva nalkuttaminen oli suurtakin rakkauden osoittamista. Ehkä vanhemmissani löytyi vika siihen, miksi mustakin oli tullut näin tunnevammainen.
”Moi”, totesin etsien huoletonta sävyä ääneeni. En suuremmin pitänyt näistä tilanteista, kun piti jutella äidin kanssa. Isä oli vielä ihan siedettävä, ainakin suurimmaksi osaksi aikaa.
”Missäs sä olet ollut?” ristikuulustelu oli siis alkamassa, sen huomasi äänensävystä, jota äiti käytti vain ja ainoastaan niissä tilanteissa.
”Laulutunnilla, Miron kans käytiin jäätelöllä ja sitten oltiin Miron luona”, luettelin. Mietin, milloin mainitsisin edesmenneen pyöräni julman kohtalon.
”Mitä sä Miron luona?” isä kysyi tietäväinen ilme kasvoillaan.
”No, sielä nyt oli Ilona, Veeti ja Kimkin, niin ajattelin itsekin olla sielä…”
”Miksi sulla kesti näin kauan tulla?” äiti tivasi. Vilkaisin puhelimeni kelloa, joka näytti vähän vaille kymmenentä.
”No tuota noin… mun pyörä vähä niin kuin levisi tielle ja tulin sitten Ilonan tarakalla”, totesin varovasti yrittäen olla irvistämättä. Kuulin miten äiti haukkoi henkeään. ”Niin, niin, kyllä mä tiedän, että saan ostaa oman pyöräni. Mutta äiti hei, se oli jo vanha pyörä. Jos se on ollut jo Teemulla ja Joonaksellakin. Eikä sitä silloinkaan varmaa ihan uutena ostettu…”
”Varastossa on varmaan vielä Teemun pyörä. Ei sillä ole kovin paljoa ajattu sen jälkeen, kun Teemu sai mopokortin”, isä totesi äidin vaihtaen hätäisesti kanavaa televisiossa. Ilmeisesti ohjelma, mitä he katsoivat, oli käynyt liian siveettömäksi tai väkivaltaiseksi äidin makuun. Arvasin osuneeni oikeaan, kun huomasin äitini helpottuneen ilmeen, kun maikkarilta tuli kymppiuutisten tunnari, joka ilmoitti ohjelman pian alkavan.
”Äiti hei, mä en ole enää 10. Mun mielestä yhdeksän on vähäsen liian aikainen kotiintulo aika mun ikäisille. Varsinkin näin lomalla”, yritin puolustella huomatessani murhaavat katseet sohvan nurkasta.
”Mutta sä et tiedä vielä, että mitä kaikkea pahaa maailmassa voi tapahtua sinun ikäisellesi tytölle!” äiti huusi perustellessa kantaansa kuluneella argumentillaan, tiesin ettei hän oikeasti tiennyt tavanomaisista nuorten vapaa-ajan viettotavoista juuri mitään. Tai ei ainakaan mitä mä tein.
”Kyllä mä tiedän. Ja onhan Joonaksestakin jotain tullut, vaikkei se ollutkaa mikään enkeli mun ikäisenä”, huomautin hymyillen isälle, joka vastasi hymyyni. Hänen kanssaan olimme jo toisinaan samalla aaltopituudella. ”Mut mä menisin nyt nukkumaan, vai oliko sulla vielä jotain asiaa?”
”Muista pestä hampaat.”
Lähdin omaan huoneeseeni yläkertaan. Huokaisin raskaasti. Äiti kuvitteli ilmeisesti mun olevan vielä vaippaiässä tai jotain muuta vastaavaa.

”Ellenin luona on perjantaina bileet”, Ilona selitti puhelimessa torstai-iltana. Kello oli vähän yli puolen yön ja juhannukseen olisi vielä reilu viikko, onneksi.  Äiti ei ollut vieläkään lämmennyt idealleni lähteä viettämään juhannusta kavereiden kanssa, olin yrittänyt päivällä ehdottaa uudelleen. Olin ainoastaan saanut kuulla miten siveetöntä se olisi, kun olimme ilman aikuisten valvontaa viidestään, miten juhannuksena ihmiset hukkui, ajoi kännissä ja niin edelleen. Olin kuitenkin huomauttanut viettäneemme ennenkin öitä samassa talossa ilman aikuisten valvontaan. Äiti luonnollisesti ei asiasta sen suuremmin ollut innostunut, kuten arvata saattoi. Ei, emme aikoisi juoda. Ei, emme hukkuisi. Ei, me emme myöskään varastaisi autoa, koska kenelläkään meistä ei vielä korttia ollut. Juhannuksesta tulisi siis rauhallinen, turvallinen ja kaikin puolin äidin kriteerit täyttävä. Tai jotain sinne päin.
”Mennäänkö?” kysyin kiinnostuneena. Olimme vähäsen laiskoja, asuimme alle puolen kilometrin päässä toisistamme ja silti soittelimme lähes päivittäin.
”Voisihan sinne mennä käymässä. Siellä on varmaa tosi paljon porukkaa, ainakin Ellen mainosti sitä Facebookissa”, Ilona naurahti langan toisessa päässä. ”Eli isot kemut tulossa. Ja luultavasti poliisit.”
”Sinne siis”, totesin. ”Mut mä en kyllä varmaan sitten juo paljon mitään, kun kerta pitää säästää rahaa juhannukseen.”
”Joo, en mäkään ajatellut. Ehkä vähän…”
Eli siis hihityskohtauksia tiedossa. Ilona ei ollut ikinä tarvinnut paljoa alkoholia saadakseen päätään sekaisin. Tavallaan olin kateellinen hänelle, hän säästi niin paljon rahaa ostaessaan juomiaan. Itse tarvitsin muutaman enemmän päästäkseni kunnolla humalaan. Mutta yleensä en kyllä edes harrastanut humalahakuista juomista, toisin kuin Ilona ja muut.
”Onko pojat tulossa?” kysyin. Makasin jo pehmeällä sängylläni mukavasti.
”Mä en tiedä. Ajattelin soittaa Veetille varmaan seuraavaksi”, Ilona selitti. Kuulin tämän äänestä selvästi innostusta. ”Mites Miron kanssa?”
”Häh? Mitä sä selität?” kysyi naurahtaen epävarmasti. Ilona oli varmasti ollut auringossa tapansa mukaan liikaa tänään ja tulisi huomenna bileisiin punaisena, kuin keitetty rapu.
”Eeeen mitäään”, sävy kuitenkin oli erittäin vihjaileva. ”Kyllä sä sen vielä joku päivä huomaat.”
”Jahas. Älä sitten vain kerro”, mutisin muka loukkaantuneena. ”En olisikaan halunnut tietää!”
”Meille vai teille huomenna?” Ilona jatkoi vihjailevaan sävyynsä. Pystyin kuvittelemaan hänen ilmeensä mielessäni. ”Siis laittautumaan ennen bileitä.”
”Aa, joo. Tuu vaikka meille, niin mennään tästä sitten. Mä saan kai Teemun vanhan pyörän, niin ettei sun tarvitse viedä mua taas. Mutta nähdään!”
”Nähdään. Ja kauniita unia ja oman kullan kuvia!” Ilona hihkaisi nopeasti ilkikurisesti.
”Turpa kiinni”, murahdin painaessani punaista luurin kuvaa suureleisesti.
Lähes saman tien laskettuani puhelimen kädestäni, se ilmoitti vaativalla piippauksellan vastaanottaneensa yhden uuden viestin. Viesti oli Mirolta, jossa poika kysyi olenko menossa Ellenin bileisiin. Ilmeisesti tieto oli tavoittanut pojat jo ennen kuin Ilona ehtisi edes soittaa Veetille. Vastasin myöntävästi viestiin. Miron toivotettua vielä hyvät yöt ja näkemisiin huomiseen asti, laskin pääni tyynylle ja nukahdin melkein saman tien.

”Muru hei, takki auki, täältä tulee hauki, joka susta tykkää!” Ilona lauleskeli avatessaan huoneeni oven. Parhaana kaverinani olin antanut hänelle luvan meille tullessaan olla koputtelematta turhia. Veeti, Kim tai Miro eivät kuitenkaan olleet tätä etuoikeutta saaneet, syystä että äitini ei pitänyt suuremmin heistä. Varsinkaan Veetistä, jostain syystä.
”Mä vihaan tuota biisiä”, totesin kääntyen tietokonepöytäni äärestä. Ilona istahti muina miehinä sängylleni sen erityisemmin asiasta lupia kyselemättä. ”Tai ei siinä muuten mitää vikaa ole, mutta just toi Mariskan osuus siinä kertosäkeistössä on niin paska.”
”Oot kyllä oikeessa. Mutta sitä kuulee joka paikassa nykyään ihan koko ajan”, Ilonakin totesi laskiessaan laukkunsa lattialle, kolahduksen saattelemana. ”Mitä sä ajattelit pistää päälle tänään?”
”Itse asiassa… mä en tiedä”, hymähdin kävellessäni vaatekaapilleni. Avasin sen ja olin jäädä vaatevyöryn alle, kuten tavallista. Tällä kertaa olin kuitenkin unohtanut sellaisen riskitekijän. Onnistuin kuitenkin estämään sen aivan viime hetkellä sulkemalla kaapin oven.
”Millä sä meinaat saada vaatteet sieltä?” Ilona kysyi nauraen. Katsoin vaan murhaavasti tämän päälle. ”Sun pitäis järjestää sun kaappias vähän.”
”No shit Sherlock!” puuskahdin. Siirryin kaapin oven taakse ja avasin sen. Vaatteet valuivat kaikki lattialle kauheana vyörynä. Ilona säntäsi penkomaan heti valtavaa kasaa.
”Sä et käytä näistä puoliakaan! Mikset sä vie näitä vaikka kirpparille?”
”Koska mulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta”, huokaisin potkiessani turhautuneena kasaa leveämmälle alueelle huoneessani. Kun vaatteet olisivat tarpeeksi suurella alalla, voisin edes yrittää löytää jotain päälle pantavaa.
”Mieti, susta tulis rikas!” Ilona selitti etsien hänkin sieltä jotain viskoen vaatteita lattialle. ”Mutta sitä ennen sä antaisit mun käydä nämä läpi ja ottaa mitä haluan.”
”Kuka sua nytkään estää?” kysyin löytäessäni valkoisen toppini, jota olin etsinyt. Totta kai se oli ollut alimmaisena.
”Viikonlopun aikana katotaan näitä sitten vähän, ok?” Ilona kysyi heittäen vaalean sinisen topin mulle. ”Laita ne. Ja sitten jotkut legginssit. Se on kuule muotia nykyään juoksennella ympäri kyliä ilman kunnon housuja.”

Meillä meni ennätyksellinen puolitoista tuntia meikkaamiseen, pukeutumiseen ja hiusten laittoon. Jos olisimme olleet molemmat yksin valmistautumassa, aikaa olisi kulunut varmasti puolet vähemmän. Nyt kuitenkin riehuimme ja pelleilimme suurimman osan ajasta.
Olin Ilonan hienovaraisesta pyynnöstä laittanut sitten vaalean sinisen toppini alle ja valkoisen päälle, sekä mustat legginssit. Itse en arvostanut suuresti kunnon housujen puutetta, mutta Ilonan vakuuttaessa niiden sopivan hyvin mulle, olin myöntynyt.
”Oikeasti, mä olen kateellinen sulle!” Ilona vinkui, kun olimme päässeet eteiseen ja laitoimme korkkareita jalkoihin. Ilonakin oli tällä kertaa korkkarituulella. ”Sä olet niin nätti! Sun hiukset on ihanasti kiharalla, joka tietenkin johtuu jostain ammattikampaajasta, kuten musta. Ja miks sä olet noin laiha ja kaunis ja sulla on ihanat ruskeat silmät?”
”Höpöhöpö. Sä meistä nätimpi olet. Ja sä kyllä laitoit mun hiukset kivasti, kiitos kultaseni”, sanoin suukottaen parasta kaveriani poskelle nopeasti. ”Sä viet kaikki miehet, eikä mulle jää mitään!”
”Paitsi Miro”, Ilona vinkkasi avaten oven ja sujahtaen ulos ennen kuin ehdin huitaisemaan häntä leikilläni olkapäähän.
”Mä meen nyt, moikka! Tuun joskus!” huikkasin vielä keittiöön ja luikin nopeasti ulos ennen kuin äiti ehtisi esittämään näkemyksiään kotiintuloajoista ja muista vastaavista vallitsevista ilmiöistä.

Ellen asui melko kaukana meistä. Matkaa oli lähes neljä kilometriä, mutta Ilonan kanssa se ei ollut ongelma.
”Voitaisiin iskeä tänään kesäheilat”, Ilona virnisti polkiessaan vierelläni metsätiellä.
”Vois kyllä olla paikallaan”, totesin iskien silmääni ovelasti. Tavoitteemme oli iskeä miehet kesäksi joka vuosi, mutta tähän asti se oli aina unohtunut joka ainut kerta.
Puut alkoivat harventua ja musiikista kuului jo bassojumputus.  Ellen asui pienellä asuinalueella vaaleansinisessä kaksikerroksisessa talossa. Sinne oli helppo löytää jo ainoastaan musiikkia seuraamalla.
”Täällä on ihan kivasti porukkaa”, huomautin, kun olimme päässeet perille. Lukitsin Ilonan ja mun pyörän yhteen samalla vaijerilukolla. Ei ainakaan varastettaisi ihan ensimmäisenä,  mietin katsellessani hujan hajan lojuvia, lukitsemattomia pyöriä Ellenin pihassa.
”Luonnollisesti”, Ilona virnisti avaten ensimmäisen siideritölkkinsä. ”Nämä on kuitenkin Ellenin bileet, daa?”
Naurahdin kaverilleni. Ulkona notkui monta tuttua ihmistä, kuka enemmän juoneena, kuka vähemmän.
Ellen oli saman ikäinen kuin mä. Oli ollut yläasteen kiistaton draamakuningatar. Perinteinen teinilissu siis, blondattuine hiuksineen ja ylimeikattuine kasvoineen. Itse en kamalasti ollut Ellenin kanssa tekemisissä ollut, mutta en antanut sen häiritä. Jos kaikki oli kutsuttu Facebookissa, en nähnyt tulemistani mitenkään suurena ongelmana.
”Mennään etsimään pojat”, Ilona päätti tarttuen käteeni lujasti, etten pääsisi vahingossakaan karkuun.
”No mennään sitten”, naurahdin kaverini vetäessä mua taloon sisälle.
Kun astuin sisälle taloon, kamala lämpöaalto hyökkäsi päälleni tuntematta armoa. Ulkona oli kyllä ihan sopivan lämmin, lähes kaksikymmentä astetta. Mutta sisätiloissa oli vähintään tuplaten lämpimämpää. Ihmisiä oli joka puolella.
”Minttuuuu! Ilonaaaa!” kuulin tutun huudahduksen takaani ja kiepsahdin nopeasti ympäri. Kim sulki meidät molemmat halaukseen. ”Kiva nähdä teitäkin!”
”Samoin!” huusin metelin yli nauraen. ”Mihin sä olet Veetin jättänyt?”
”Meni iskemään jotain blondia”, Kim virnisti tietäväisesti osoittaen peukalollaan taakseen. Vilkaisimme Ilonan kanssa molemmat Kimin ohitse nähdäksemme mitä siellä tapahtui. Ja kuinka ollakaan, Veetin kaulassa todellakin roikkui jo joku blondi.
”No grau”, Ilona virnisti kääntäen katseensa takaisin Kimiin. ”Onkos täällä ketään hyvän näköistä sulle?”
”Tuola tuo yksi...” Kim sanoi ujosti punastuen. Katsoimme molemmat Ilonan kanssa tätä kysyvinä, ihmisten joukosta oli mahdotonta päätellä, ketä Kim tarkoittaisi. Lopulta Kim uskaltautui osoittamaan erästä poikaa, joka istui ikkunalaudalla.
”No mene juttelemaan sille!” kannustin taputtaen Kimiä rohkaisevasti olkapäälle. ”Me Ilonan kanssa pidetään sulle peukkuja!”
”Tuu sitten kertomaan miten meni!” Ilona muistutti tönäistessään kaverimme liikkeelle.  ”Se oli kyllä hyvän näköinen.”
”Ei ole reilua viedä kavereiden miehiä!” totesin muka todella vitsikkäästi. Oikeasti en ollut vitsikkäimmästä päästä ihmisiä, en todellakaan. Mutta onneksi Veeti olemassa, hän sai kaikki aina nauramaan, oli juttu sitten hyvä tai huono. Veetille vain oli aina pakko nauraa.
Tanssimme Ilonan kanssa monta tuntia. Tunsin miten paitani liimautui kiinni ihooni kuumuudessa, mutta en antanut sen häiritä. En ollut juonut sinä iltana ollenkaan ja olin ylpeä itsestäni.
Yhtäkkiä joku poika tarttui Ilonaa vyötäisiltä kiinni ja käänsi tämän itseensä päin. Tuijotin vain suu auki ihmetyksestä, kun tuntematon poika suuteli Ilonaa, joka ei ollut ollenkaan kartalla tilanteesta. Hetken kuluttua tästä tilanteesta, tajusin olevani yksin keskellä täynnä olevaa olohuonetta. Mietin, pitäisikö mun mennä katsomaan, ettei Ilona tekisi mitään mitä katuisi huomenna. Mutta totesin, ettei se ollut mun asia huolehtia tästä, oli sitten paras kaveri tai ei. Kuitenkin Ilona oli kuusitoista ja tiesi mitä oli tekemässä. Toivottavasti.
  Kävin nopeasti päässäni vaihtoehdot. Kim olisi iskemässä jotain hyvän näköistä jätkää, en menisi häiritsemään. Veeti olisi luultavasti vallannut lähimmän makuuhuoneen blondinsa kanssa, en todellakaan menisi häiritsemään. Ilona meni menojaan ja Miroa en ollut nähnyt koko iltana. Loistavaa. Mä niin tykkäsinkin siitä, kun kaikki jätti mut yksin seisomaan tyhmänä vaikka tultiinkin porukalla. Okei, me tultiin Ilonan kanssa.
Ensi töikseni päätin kuitenkin mennä ulos raittiiseen ilmaan. Ehkä siellä keksisin mitä tekisin seuraavaksi. Ulos pääsykään ei ollut mikään helpoin homma, kun ihmiset horjuivat ja olivat muuten vain tiellä. Kiitos valtavien lihaksieni, onnistuin kuitenkin tehtävässäni melko nopeasti ja helposti.
Ulkonakin ihmisiä riitti. Tuntui, että koko kaupunki oli paikalla. Ja tottahan se varmaan olikin, kun kerran netissä levisi kutsu tarkan osoitteen kera.
”Poliisit!”
Tämä tästä enää puuttuikin. Mutta ainakin keksin tekemistä, en nimittäin välttämättä halunnut jäädä paikalle. Siispä juoksin virran mukana metsää kohti.
”Minttu!”
Käännyin ympäri ja tunnetusti maailman parhaalla tuurillani kompastuin omiin jalkoihini. Korkkareita ei oltu selvästikään luotu juoksemiseen. En ehtinyt edes tajuamaan kunnolla mitä oli tapahtunut, kun jo seisoin omilla jaloillani ja Miro kiskoi mua perässään.
”Tuu nyt! Vauhtia!” Miro hoputti nauraen, kuin kyseessä olisi hauskakin tilanne. Musta tilanteessa ei ollut mitään hauskaa.
 Juoksimme täysin eri suuntaan kuin kaikki muut. Vilkaisin taakseni ja näin kuinka valkosininen poliisiauto kaarsi pihaan vilkut päällä. Pillit eivät kuitenkaan kaikeksi onneksi olleet käytössä. Vihasin niiden ääntä yli kaiken.
Vasta, kun olimme päässeet pois näköetäisyydeltä, Miro suostui hidastamaan vauhtia jopa kävelyksi.
”Mun jalat kuolee!” valitin irvistellen tuskissani joka askeleella. En laittaisi korkokenkiä enää koskaan jalkaani.
”Kuka käski laittaa kymmenen sentin korot…” Miro virnisti ilkikurisesti.
”Kahdentoista!” korjasin murahtaen pysähtyessäni. Avasin kenkien vetoketjut ja otin ne pois jaloistani huokaisten helpotuksesta. Rakastin tätä tunnetta, kun monen tunnin koroilla keikkumisen jälkeen sai kävellä paljain jaloin. Se oli melkein yksi syy miksi edes käytin niitä.
”Mennäänkö rannalle? Voit uittaa jalkojas sitten vedes, niin ehkä se auttais vähäsen”, Miro sanoi ojentaen kätensä ottaakseen kenkäni ja annoinkin ne hänen kannettavakseen ilomielin.

Rannalla ei ollut ketään, mistä en kovin paljoa yllättynyt. Kaikki jotka siellä voisivat olla, olivat tällä hetkellä leikkimässä piilosta poliisien kanssa.
”Miten niille käy, jotka saadaan kiinni?” kysyin. Hiekka tuntui varpaissa hyvälle käveltyäni lähes kilometrin asfaltilla.
”Mä en itse asiassa tiedä. Mutta ei se varmaan ole mikään kovin hyvä juttu”, Miro pohti. Hänkin otti kuluneet kenkänsä pois ja hautasi varpaansa hiekkaan. ”Varmaan joku lastensuojeluilmoitus vähintään, jos on alaikäinen. Ei muilla nyt mitään syytä ollutkaan lähteä.”
”Onneksi sä pelastit mut. Äiti ei varmaan olisi kovin paljoa innostunut, jos sossun tädit olisi alkaneet soitteleman…” mutisin kiivetessäni hyppylaiturille. Se oli vanha ja varmasti myös suurimmalta osin laho, joten oli ihme, että sen annettiin edes olla siellä. Istuimme laiturin päähän ja upotin kivistävät jalkani viileään veteen. Hyppytorni loi hauskoja varjoja yläpuoleltamme.
”Mihin sä Ilonan jätit?”
”Itse asiassa, mä en tiedä yhtään”, naurahdin. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun kävi näin. Enpä ollut kyllä ennen juossut karkuun poliisejakaan. ”Joku tumma jätkä vei sen. Taidetaan päästä kummeiksi kaikki.”
”Toivottavasti ei kuitenkaan!” Miro virnisti. Hänkin upotti jalkansa veteen. Aurinko ei ollut vielä laskenut täysin, vaikka kello olikin ties miten paljon. Juhannus kuitenkin oli sen verran lähellä, joten aurinko ei malttanut olla piilossa kovinkaan kauaa.
”Tuliko tuo siinä, kun kaaduit?” Miro kysyi rikkoen hetken hiljaisuuden. Käänsin kättäni niin, että näin kyynärpääni paremmin. Nyt ihossa oli muutamia ilkeän näköisiä naarmuja.
”Varmaankin. En olis varmaan edes huomannut”, totesin kohouttaen harteitani. Pidin paljon iltaisin ulkona istumisesta, silloin kaikki näytti paljon kauniimmalta laskevan auringon valossa. Ja nyt mun oli pakko myöntää se tosi asia, että Miro oli todella hyvän näköinen auringon kullatessa pojan muuten niin vaaleat hiukset. ”Mikset sä värjää hiuksiasi tuon väriseksi?”
”Ai minkä väriseksi?” Miro kysyi kääntäen kasvonsa täysin muhun päin ja katsoi mua silmiin. Jotenkin erilailla kuin ennen.
”Auringon väriseksi”, hymähdin. Kysymys oli karannut vahingossa huuliltani. En aikonut oikeasti kysyä sitä, se oli tyhmä kysymys. Mutta jotenkin epähuomiossa se oli vain lipsahtanut.
Miro hymyili mulle. Tykkäsin Miron hymykuopista. Pienenä mäkin halusin, että mullakin olisi, kun veljillänikin oli.
Yhtäkkiä huomasin Miron siirtyvän vähän lähemmäs mua ja kumartuvan mua kohti varovasti. En tiennyt mitä tehdä, mutta tiesin mitä Miro aikoisi luultavasti tehdä seuraavaksi. Hymyilin vain pojalle ujosti. Nyt tiesin Ilonan olleen oikeassa silloin joskus. Kauanko siitä oli? Päiviä? Viikkoja? Mutta se ei nyt ollut päällimmäisenä mun mielessä. Ei todellakaan.
Tunsin miten Miro koski hellästi kaulaani. Se kosketus tuntui erilaiselta kuin ne muut, oli Miro mua ennenkin koskenut. Nyt tai ei koskaan, me elettiin tässä ja nyt.

2.luku

”Mennäänkö uimaan?” Miro ehdotti eräs päivä. Istuskelimme vain kaupungilla ja katselimme ihmisiä, jotka juoksivat asioillaan. Kesäloman alkamisesta oli kulunut vähän reilu viikko, vaikka siitä tuntui olevan huomattavasti kauemman.
”Vesihän on vielä ihan tosi, tosi kylmää!” Ilona kauhisteli selvästi järkyttyneenä Miron ehdotuksesta.
”Minne mennään?” kysyin laiskasti valuen muovisella penkillä huolestuttavasti koko ajan. Ilona ei ikinä mennytkään uimaan ennen heinäkuun puoliväliä. ”Vilukissa!”
”Mennään, mennään, mennään!” Veeti innostui ajatuksesta nousten seisomaan välittömästi. En tiennyt mistä pojan energia riitti aina pomppia ympäriinsä.

”Tää vesi on kylmää!” Ilona seisoi aivan vesirajassa ja oli ilmeisesti kastanut jo yhden varpaistaan kirkaaseen veteen. Rannalla ei ollut meidän lisäksemme paljon ketään, vain muutama lapsiperhe.
Kim juoksi alamäkeen ja suoraan veteen ja sukelsi. Hetken kuluttua pojan mustat hiukset ilmestyivät pinnalle.
”Ei tää nyt niin kylmää ole”, Kim vakuutti nauraen samalla, kun räsötti vettä yhä rannalla ruikuttavan Ilonan päälle.
”Onpas! Älä viitti, ihan oikeesti”, tyttö kiljui paniikissa.
”Meneekö hiukset huonosti?” kiusoittelin kävellen itsekin vesirajaan kädet tiukasti ympärilläni. Ilona vain mulkaisi ilkeästi mua sukien samalla pitkiä, vaaleita hiuksiaan parempaan järjestykseen.
”Katso vaan omia hiuksiasi”, Ilona vastasi leikkisästi tönäisten mua olkapäähän.
Veeti juoksi laiturilta pää edellä veteen, selvästi taas miettimättä sen suurempia turvallisuusseikkoja.
”Tulkaa jo! Ennen kun pitää tulla hakemaan!” Kim uhkasi seisten vyötäröä myöten vedessä. Mirokin kahlasi vihdoin ja viimein veteen.
”Kato, kun te haette”, virnistin näyttäen kieltäni pojille, jolloin Miro lähti kahlaamaan takaisin rantaan päin. Lähdin kiljuen pakoon rantaviivaa pitkin, mutta poika sai mut nopeasti kiinni. Hemmetin jalkapalloilija. Tunsin miten Miro nosti mut käsivarsilleen ja alkoi kantaa lähtöpaikkaamme ja siitä ulapalle.
”Et tiputa!” yritin vinkua nauraen samalla kun yritin takertua pojan kaulaan kiinni. ”Mun bikinit tippuu!”
”Grau! Ei se haittaa”, Miro vakuutti kumoten näin viimeisenkin oljenkorteni. Vettä oli reilusti yli Miron lantion, kun poika viimein pudotti mut veteen.
”Melkein hukuin”, puuskahdin noustessani seisomaan vedessä pyyhkiessä ruskeita hiuksiani pois silmiltäni.
”Etpäs, sut olisi pelastanut todella lihaksikas mies. Sitten sä olisit palvonut mua koko loppu elämäsi, koska pelastin sut varmalta kuolemalta…” Veeti alkoi heti tarinoida esitellen samalla hauiksiaan. Poika oli kyllä kieltämättä lihaksikas ja sen näköinen, että oli joskus saattanut puntillakin käydä. Ainakin kerran.
”Uni seis”, huokaisin pyöritellen silmiäni merkitsevästi. ”No niin, Iltsu, tuutko sä hyvällä vai pitääkö tän meidän ah-niin-lihaksikkaan-hengenpelastajamme hakea sut sieltä?”
Ennen kuin Ilona ehti vastata mitään, Veeti säntäsikin jo Ilonan luo kaapaten tämän käsivarsilleen varsin kevyen näköisesti.
”Irti! Mä sanoin, että irti! Hienoja naisia ei kohdella näin!”
Me muut vain nauroimme Ilonan kiljuessa ja rimpuillessa pois.
”Okei, mä päästän sitten irti, jos sä niin haluat…” Veeti totesi dramaattisesti siniset silmät kiiluen ovelasti.
”Ei, et päästä!” Ilona yritti vielä juuri ennen kuin hänkin sai huomata miten kylmää vesi oikeasti olikaan tähän aikaan kesästä. ”Mä vihaan sua Verneri Iisakki Koskela! Todellakin vihaan! Et saa tätä ikinä anteeksi! Et ikinä, ikinä, ikinä!”
”Koittaa nyt päättää!” Veeti virnuili ja vain suipisti leikkisästi huulensa kuin odottaen suudelmaa. ”Mä vain tein niin kuin tämä meidän hieno neiti pyysi!”

”Miro on kattelut sua jotenkin erilailla viime aikoina”, Ilona totesi. Makasimme huoneeni lattialla muutaman tunnin päästä uimaepisodista. Ilmeisesti paras kaverini ei ollut kamalia traumoja saanut, vaikka olikin joutunut uimaan aiemmin kuin oli suunnitellut.
”Ai siis mitä sä meinaat?” kysyin kurtistaen kulmiani kiinnostuneena. Ilona rakasti ihmissuhdedraamaa ja niiden analysointia. Olin varma, että hänestä tulisi vielä joskus joku kallonkutistaja.
”Ei kun se kattoo sua sillein erilailla kuin ennen. Huomasin vaan taas tänään tuola uimassa. On siitä jo kauan, kun huomasin ekan kerran. Mut ajattelin, et se varmaan menee ohi jossain vaiheessa.”
”Joopajoo…” naurahdin kaverilleni. ”Toivottavasti sä kirjotat psykologian sitten lukiossa.”
”Ei se liity mitenkään nyt aiheeseen”, Ilona murisi kääntyen paremmin muhun päin. ”Sä et ota mua tosissas taaskaan Minttu!”
”Otanpas”, vakuutin leikkien mahonginruskeilla hiuksillani. ”Sä vaan sanot tuota aina.”
”Älä viitsi. Ei tarvi edes kovin suuria älynlahjoja huomatakseen sen! Miro varmaan on ihastunut suhun!” Ilona selitti aivan innoissaan samalla kun siirteli vaaleita hiuksiaan korvan taakse, vaikkeivät ne sielä pysyneetkään. ”Mieti miten söpöä se olisi, jos te seurustelisitte!”
”Joo, mieti miten söpöä se sitten olisi, jos me erottaisiin”, huomautin kuivahkosti. ”Mut puhutaan jostain muusta. Ollaanko me menossa sinne Kimin mökille juhannuksena?”
”Oon ylpee susta, tosi hyvä puheenaiheen vaihdos…” Ilona nurisi, mutta tiesin silti osuneeni hyvään aiheeseen. Tunsin sentään parhaan kaverini tarpeeksi hyvin tietääkseni tämän rakastavan keskustelua myös tulevista tapahtumista. ”Mut jos se Kimille sopii ja muille, niin TOTTA KAI!”
”Pitää varmaan vähäsen kysellä porukoilta, että mitä mieltä ne on… Kun ne on suunnitellu ainakin, että vietetään mukava juhannus puolen suvun kanssa, kuten joka vuosi ennemminkin. Et äiti nyt varmaan ainakin saa jonkun kohtauksen tästä suunnitelmasta”, totesin irvistäen.
”Sä olet viettänyt niitten kans jo tarpeeksi monta juhannusta ja laiminlyönyt mua jokasena niistä. Nyt susta on kasvanut jo iso tyttö, etkä sä välttämättä halua viettää aikaas vaan porukoittes kanssa grillailemassa. Sä haluat pitää kavereittes kanssa hauskaa. Ja ryypätä, mutta sitä ei kaikille kerrota. Ja koska äitis tietää miten ihania me kaikki ollaan, se ei voi vastustaa kiusausta siitä, että päästäisi sut lähtemään!” Ilona selitti tapansa mukaan aivan fiiliksissä –ja asioiden edellä. Hän ei ilmeisesti ollut oppinut tuntemaan äitiäni, joka oli poikkeuksellisen vanhoillinen ja tiukka. Isä taas oli aivan erilainen, en ole ikinä ymmärtänyt miten ne on voineet olla niin kauan jo naimisissa, kun niillä ei ole mitään yhteistä.
”Mun täytyy vähän kysellä asiasta”, totesin ja se olikin omiaan latistamaan Ilonan riemua.
”Pidä kiirettä, juhannukseen on enää pari viikkoa!” Ilona muistutti katsoen puhelimestaan kelloa. ”Mun pitää varmaan mennä. Moikka, nähdään huomenna!”

”Äiti hei…” aloitin epävarmasti keskustelun tullessani keittiöön. Tiesin, ettei lähes viisikymppinen äitini tykkäisi ehdotuksestani viettää juhannusta kavereideni kanssa.
”Kerro vain mitä asiaa sulla on, mulla on kiire”, äiti totesi edes katsomatta muhun samalla, kun täytti astianpesukonetta.
”Oon varmaan juhannuksen Ilonan, Veetin, Miron ja Kimin kans. Ajateltiin mennä Kimin porukoitten mökille”, selitin etsien kasvoilleni viatonta ilmettä. Irvistin kuitenkin, kun äiti lopetti astioiden laittamisen ja kohottautui suoraan.
”Mitäs te siellä?”
”Nooo… Kun me haluttais viettää juhannus kerrankin yhdessä. Kun mä oon joka vuosi ollut jossain ihan muualla eli siis teidän kans mökillä”, yritin perustella seikoilla, jotka olin etukäteen suunnitellut huolella. Nyt kuitenkin suunnittelu tuntui olleen turhaa äidin tutkiskellessa mua kuin mikäkin haukka. ”Ja ei Teemu ja Joonaskaan ollu viime vuonna mökillä.”
”Joo, mutta Teemukin on jo 17!” äiti napautti kädet lanteilla, kasvoillaan kireä ilme.
”Hm, jos tarkkoja ollaan, niin Teemu oli viime kesänä kans sen 16… Ja jos muistat, niin mäkin täytin sen pari kuukautta takaperin”, totesin ivallisesti. Tiesin tehneeni virheen huomatessani äidin ilmeen muuttumisen. Äiti ei ikinä tykännyt, kun kerroin hänelle faktoja.
”Katsotaan sitten vähän lähempänä ajankohtaa.”
Huokaisin myöntäen tappioni ja lähdin omaan huoneeseeni yläkertaan. Portaissa  olin törmätä isääni.
”Isi hei…”
”Jos äitisi ei antanut lupaa, en anna minäkään”, isäni totesi naureskellen. Hän työnsi silmälaseja nenälleen paremmin ja pörrötti hiuksiani. ”Eikö sulla ole laulutunti tänään?”
”On, oon just hakemassa nuotteja ja lähden sitten”, huikkasin jo portaiden yläpäästä. Olin käynyt laulutunneilla jo seitsemän vuotta. Rakastin laulamista, vaikken luonnollisesti omasta mielestäni ollutkaan mikään kovin hyvä. Mutta jonain päivänä ajattelin vielä voittaa American Idolsin. Näin vaatimattomat tulevaisuudensuunnitelmat kun siis omistin.

”Moi, mussu”, Miro huikkasi vastatessani puhelimeeni. Olin pyöräilemässä juuri musiikkiopistolta kotiin päin, matkaa oli reilut kolme kilometriä. ”Ajattelin, että kun laskeskelin, että sun laulutuntis varmaan loppuin niin kun äsken, että kun oot menos kotia, nii lähdekkö mun kans käymään jätskillä tai jotain? Tulisit tämän kautta ja mentäis sitten?”
”Mä en kyllä tiedä millä sä olet päässyt äikän kursseja läpi tuolla kielitaidolla!” sanoin nauraen. Äidinkieli ei ollut ikinä ollut Miron vahvimpia aineita. ”Mut joo, mä olen aika pian siinä teidän kohdalla. Että mennään vaan. Onko muut sitten missä?”
”Ilona on leikkimässä ruualla – ei kun siis ratsastamassa, Veeti pelissä ja Kim ei muuten vain vastannut puhelimeen. Ihan ymmärrettävää kuitenkin Kimiltä, en mäkään välttämättä ehtisi juosta kartanon eteläsiivestä pohjoissiipeen vastaamaan puhelimeen… Tai sitten se on vaan laiska”, Miro naurahti. Kuulin kuinka tämä laskeutui portaita alas kotonaan. ”Mutta siis, nähdään pian!”
Tuut tuut tuut. Tungin puhelimeni farkkuhameeni taskuun ajaessani soratietä, siitä ei olisi pitkä matka Miron luo. Kun pääsin pihaan, jouduin aluksi väistelemään kirjavia, muovisia leluja, jonka jälkeen kahta pyörän ympäri juoksentelevaa koiraa ja lopuksi Miron pikkuveljiä, joita tuntui olevan lukematon määrä. Mirolla oli ainakin viisi pikkuveljeä sekä isosisko. Ja kaksi koiraa. Oikein suurperhe. Itselläni oli vain kaksi isoveljeä, joten ihan rispektit Mirolle, joka kesti kuutta muuta. Itselleni teki tiukkaa jo nyt. Mutta kai sekin oli vain tottumuskysymys.
”Moi”, Miro tervehti astuen ulos ovesta. ”Missä mun pyörä on?”
”Milja otti”, yksi viidestä vastasi. En tiennyt miten vanhoja he olivat, mutta muistin Miron saaneen pari vuotta takaperin kaksospikkuveljet. Suurin osa näytti kuitenkin alle kouluikäisiltä.
”Jaa. Millä mä sitten menen?” Miro kysyi yhden tenavista hyppiessä hänen jalkaansa vasten pyytäen syliin.
”Milo! Ota syliin! Mulla on sulle asiaa!” pienestä lapsesta lähti yllättävän paljon ääntä. Seisoin vain pihassa pyöräni kanssa ihmetellen ja hymyillen.
”No mitä, mitä, mitä?” Miro kysyi nostaen taaperon käsivarsilleen. Poika katsoi muhun anteeksipyytävästi.
”Kuka tuo on?” tenava kuiskasi. Kuiskaus kuitenkin oli todella kuuluva, joten mäkin kuulin sen puoleen pihaan asti.
”Se on Minttu”, Miro vastasi yhtä hiljaisesti kuiskaten. ”Ja mä menisin sen kanssa nyt käymässä keskustassa.”
”Ei saa! Mä kellon isille!” luultavasti toinen kaksosista huudahti silmät pyöreänä. ”Onko Minttu sun tyttöystävä?”
”Mulla on kyllä lupa iskältä”, vaaleat hiukset valahtivat Miron silmille tämän kumartuessa laskemaan veljeään takaisin maankamaralle. ”Minttu hei, jos mennään vaikka sun pyörälläs? Mä voin viedä sua, kun kerta mulla ei nyt pyörää ole…”
”Juu, sopii”, myönnyin nauraessani Mirolle, jota tämän veljet yrittivät estää lähtemästä roikkumalla jaloissa kiinni. ”Susta taidetaan tykätä?”
”Hyvä, että edes jossain…” Miro puuskahti, kun viimein pääsi eroon viimeisimmästäkin kiusankappaleesta. Istuin pyöräni tarakalle ja Miro polkaisi vanhaan ja ruosteiseen pyörääni vauhtia. ”Kestääkö tämä?”
”Kestää! Miten sä kehtaat epäillä mun uusinta mallia olevaa huippupyörää?” kauhistelin. Jouduin korottamaan hiukan ääntäni, että Miro kuulisi mitä sanoin kaiken sen kitinän ja kolinan ylitse. Kuulin juuri ja juuri Miron naurahtavan vastaukseksi, jonka jälkeen sanoen jotain, josta en saanut mitään selvää. En voinut kuin toivoa, ettei se ollut kysymys.
Onneksi lähimmälle kioskille ei ollut pitkä matka. En nimittäin ollut ollenkaan niin varma siitä loppujen lopuksi, miten pyörävanhukseni kestäisi pidemmän päälle kahta matkustajaa. Se oli tehnyt jo pitkän uran ja kilometrejäkin sille oli kertynyt kiitettävästi. Ja sen se oli kyllä näköinenkin. Alun perin punaisesta väristä ei ollut jäljellä kuin muutama muisto siellä täällä. Muuten runko oli kauniin keltaruskea ruosteesta.
”Sä tarvitsisit kyllä uuden pyörän! Mua pelotti ajaa tuolla!” Miro huomautti kävellessämme vierekkäin pyörätelineiltä kaupan viileyteen. ”Eihän siinä toiminut edes jarrut! Kuolet vielä joku päivä, kun ajat tuolla. Btw, mä tarjoan. Sä voit pistää noi rahat säästöön uutta pyörää varten.”
”Älä kiusaa mun pyörää, tai saat kävellä kotia! Se on kuules hyvä pyörä! Silläkin on tunteet”, yritin puolustella rakasta ajokkiani. ”Mieti, miltä susta tuntuisi, jos joku puhuisi susta noin.”
”Hyvä, ehkä viime vuosituhannella…” Miro huokaisi tönäisten mua leikkisästi ja olin vähällä törmätä viattomaan sivulliseen mummoon. ”Ja Minttu hei, se on pyörä. Ei mikään elävä olento, joka puhuu ja ajattelee.”
”No, ainakin sillä on tunnearvoa”, totesin alahuuli pitkällä. Ilmeeni kuitenkin kirkastui päästyämme pakastealtaille. ”Mikä sun budjetti on?”
”Mä olen kuules rikas mies”, Miro vastasi iskien silmäänsä ja alkaen epäilemättä etsiä altaasta mahdollisimman kallista jäätelöä vain todistaakseen väitteensä paikkansa pitävyyden.

Kukaan ei ottanut tietoa kovinkaan suurena yllätyksenä, kun myöhemmin illalla istuessamme koko porukalla Miron huoneessa, kerroin pyöräni hajonneen matkalle. Olimme tulossa jäätelöltä, kunnes pyöräni päästi kuolonkorahduksen leviten keskelle tietä. Miro oli luvannut yrittää korjata sen, mutta Veetin tai Kimin avustakaan ei ollut suurempaa hyötyä ilmennyt. Joten sekin oli jäänyt vain hyväksi yritykseksi. Olin kuitenkin yrittänyt keräillä tieltä kaikki pikkuiset osaset, jotka olin vain löytänyt ja Miro oli ottanut pyörän suuremmat jäänteet kantaakseen. Herrasmies kun oli.
”Mun mielestä meidän pitäisi pitää Mintun pyörälle hautajaiset”, Veeti totesi loikoen Miron sängyllä kuin omistaisi sen. ”Haudataan se vaikka tulitikkuaskissa. Eipä siinä paljoa muuta ole jäljellä.”
Näytin vain mielenosoituksellisesti kieltäni pojalle tämän viimeisen kommentin takia.
”Joo!” Ilonakin innostui, kun tylsään iltaan keksittiin edes jotain jännityselementtejä. Eihän pyörän hautaamisia tulitikkuaskissa aivan joka päivä tapahtunut. ”Minttu voi laulaa jotain ja Kim säestää kitaralla!”
”Mä siis laulan…” huokaisin. En pitänyt mitenkään erikoisesti yleisön edessä laulamisesta. Oli sitten kyseessä vanhempani, kaverini tai suuremmasta yleisöstä puhumattakaan.
”Sori, en varautunut oikein tähän, eikä mun kitara mahdu aivan takataskuun, toisin kuin Mintun pyörä”, Kim kiusoitteli istuen vieressäni lattialla. Miron huoneessa ei paljon muuta ollutkaan kuin tietokonepöytä, sänky ja vaatekaappi. Ja Veetin vallattua sängyn, istuimme kaikki loput kiltisti lattialla.
”Hei, te pilkkaatte mun tunteita!” protestoin ristien käteni puuskaan alahuuli pitkällä. ”Te ette ymmärrä mua!”
”Minttu, Minttu, Minttu”, Ilona toiselta puoleltani rauhoitteli taputellen päätäni hellästi. Tai sitten ei niin hellästi.  Arvasin mitä olisi tulossa, ennen kuin Ilona edes ehti aloittaa tuttua puhettaan. Ennen sitä hän kuitenkin yski hiukan ja etsi ääneensä virallisen sävyn.”Totta kai me ymmärretään –”
”No ei kyllä ymmärretä”, Veeti pisti väliin venytellen rennosti Miron leveällä sängyllä.
”- sua ja sun tuskaasi. Olihan sun pyöräs kuitenkin sulle tosi rakas ja sun paras ystävä monien vuosien ajan. Mutta sun pitää ymmärtää se, ettei me olla ajatustenlukijoita, joten sun pitää kertoa meille miltä susta tuntuu. Me kyllä kuunnellaan ja autetaan sua pääsemään tästä yli. Tää oli kyllä meillekin kova pala, usko pois. Ja me autetaan sua sitten valitsemaan uutta pyörää, kun susta tuntuu siltä. Mutta me ei hoputeta sua, saat surra ihan rauhassa, älä huoli. Sun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, vaikka ottaisitkin uuden pyörän vanhan tilalle. Se uusi ei kuitenkaan voi korvata ikinä sitä aukkoa sun sydämessäs, joka sinne ny jäi. Äläkä pelkää näyttää tunteitasi, niissä ei ole mitään väärää. Itke jos itkettää, naura jos naurattaa. Me ei hajota ja jätetä sua tien varteen, me ollaan täällä aina sua varten.”
”Liikuttavaa”, esitin niistäväni ja pyyhkiväni kyyneleitä silmistäni.
”Todella koskettavaa”, Veetikin säesti nyyhäisten dramaattisesti käsi merkitsevästi rinnallaan sydämen päällä, aivan kuin siihen koskisi todella kovaa.
”Susta tulee vielä joku psykologi”, Miro totesi iskien silmäänsä. ”Mutta eiköhän mennä ennen sitä etsimään se tulitikkuaski ja käydään hautaamassa Mintun pyörä johonkin sopivaan paikkaan. Toivottavasti meidän takapiha käy.”

Aloimme etsiä Miron takapihalta sopivaa hautapaikkaa, jota tämän pikkuveljet eivät välittömästi terrorisoisi. Veetikin pääsi esittelemään lihaksiaan kaivaessaan valitsemamme vanhan koivun juurelle tulitikkuaskin kokoista hautaa. Homma oli kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi koivun juurien vuoksi. Siksipä vaihdoimmekin hautapaikkaa Miron äidin kukkapenkkiin.
”Ainakaan ei tarvitse murehtia kukista…” Kim naurahti. ”Kukas pitää puheen?”
Vapaaehtoisten puuttuessa, Veeti otti ohjat käsiinsä tutuksi tulleen tavan mukaan.
”No, niin… tuota. Mä en ole ollut ikinä sitten hautajaisissa…” Veeti huomautti köhiessään kurkkuaan selväksi. ”Mutta siis… Olit hyvä pyörä, niin kauan kuin olit pyörä. Etkä vain kasa ruostunutta metallia. Aamen.”
Hautasimme tulitikkuaskin juhlallisin menoin, Veetin laulaessa jotain joka kuulisti pahasti joltain jouluvirreltä ja Kimin ja Miron ulvoessa ja taputellessa toisiaan kovakouraisesti selkään. Kim oli tehnyt hätäisesti myös pienen puisen ristin, jonka laitoimme hautakummun päälle. Ilta-aurinko valaisi haudan ja katsoin kelloani. Yli yhdeksän. Äiti ei ilahtuisi kotiintuloajastani ja tavastani, joka oli vielä auki ja pahasti.
”No niin. Enää ainut ongelma on, että millä mä pääsen kotiin?”

1. luku

Se oli nyt ohi, elämässämme alkaisi uusi luku syksyn tullen. Uudet koulutuspaikat, uudet luokkakaverit, uudet kuviot… Mutta sitä oli turha miettiä nyt tässä vaiheessa, sitä ennen vietettäisiin kaksi kuukautta elämämme parasta aikaa maailman parhaiden ihmisten seurassa!

”Kesäloma!” paras kaverini, Ilona, kiljui kuin viimeistä päivää hyppiessään lauantaina koulun pihassa korkeat korot jalassaan. Ihmettelin miten tämä edes pysyi pystyssä ne jalassaan, sillä Ilona ei tunnetusti ollut korkojen himokäyttäjä. Ennemminkin päinvastoin. Tänään saattoi olla jopa toinen kerta koskaan, kun näin hänellä korkkarit. ”Ei enää ikinä kusipäisiä opettajia! Ei enää koulupakkoa! Tästä alkaa elämä!”
Näin kuinka rinnakkaisluokkalaisemme Veeti tuli naureskellen meidän luoksemme.
”Oho, sähän olet ihan ihan komea puku päällä!” kiusoittelin tönäisten poikaa kylkeen. Me oltiin samassa kaveriporukassa oltu koko ysi luokka ja vaikka kuviot muuttuisivatkin, porukkamme ei. Olimme luvanneet sen jo muutama vuosi sitten.
”Ei teissäkään mitään vikaa ole”, poika naurahti iskien silmää. ”Mitäs illalla? Mennäänkö me Kimin luo ja bailabaila?”
”No mitäpäs luulet?”, Ilona selitti siniset silmät loistaen. ”Mä ainakin menen! Ja niin kyllä Minttukin!”

Illalla pyöräilimme Ilonan kanssa Kimin luo. Olimme päättäneet pitää pieni muotoiset kemut näin kaveriporukan kesken koulun päättymisen kunniaksi. Mirolla toki ei peruskoulu päättynyt, hän oli vuoden meitä vanhempi, mutta kesäloma alkoi joka tapauksessa.
Ilonan ja mun käsilaukut kilisivät hiekkatien kuopissa jostain täysin käsittämättömästä syystä. Ei oltu ajateltu viettää iltaa kuolemalla janoon. Ei olisi kovin hyvä kesän tai loman aloitus.
Kun pääsimme viimein Kimin luo, siellä olivat jo kaikki kolme poikaa. Olimme kaveriporukkamme ainoat tytöt Ilonan kanssa. Meille se oli ok, mutta vanhempamme olivat luonnollisesti arvuutelleet poikaystäviksemme jokaista poikaa vuorotellen. Meistä kukaan ei kuitenkaan edes seurustellut.
”Aloha!” Miro tervehti avaten valkoisen omakotitalon oven horjuen ja sammaltaen jo, korjaten kuitenkin tasapainonsa nopeasti kohdilleen. Pojalla oli riemunkirjava lei kaulassaan. ”Tervetuloa! Ja hyvästi! Muahaha!”
Nauroimme  Mirolle riisuessamme kenkämme eteisen matolle. Kimin vanhemmat olivat Helsingissä koko viikonlopun, joten talo oli meitä lukuun ottamatta tyhjillään. Joten ajattelimme koko porukka jäädä yöksikin. Huomasin Miron vain esittäneen humaltuneempaa kuin oikeasti olikaan tämän suunnatessa tietokoneen luo vakain askelin. Musiikki soi tietokoneen kaijuttimista melko kovalla.

Veeti tuli halaamaan meitä hymyillen kaljatölkki kädessään, kuin emme olisi nähneet ikuisuuteen. Totuus kuitenkin oli, että viime tapaamisesta oli kulunut maksimissaan kahdeksan tuntia.
Kimin vanhempien täytyi olla rikkaita, sillä heillä oli kaikki uutuuslaitteet talossaan. Yleensä emme juhlineet siellä, koska särkyvää tavaraa oli kuitenkin niin paljon. Yleensä vietimme iltaa Ilonan tai Veetin luona. Olimme kuitenkin tällä kertaa sopineet ottavamme vain kohtuudella, vaikka koulu loppuikin, joten mitään ei menisi rikki. Toivottavasti.

Veimme Ilonan kanssa juomamme jääkaappiin kylmään avaten samalla ensimmäiset lonkerotölkit.  
”Mennäänkö juhannuksena jonnekin vaikka telttailemaan?” Miro kysyi, kun istuimme ulkona terassilla. Oli vasta kesäkuun alku, mutta koko kevät oli ollut poikkeuksellisen lämmin, eikä alkukesä ollut tehnyt poikkeusta. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti.
”Joo, mennään!” Ilona oli heti mukana, kuten aina. Häntä ei saisi pysymään erossa hauskanpidosta ikinä mitenkään. Ilona oli ollut paras kaverini aina tarhasta asti, yli kymmenen vuotta siis. Olimme olleet ykköseltä asti jopa samalla luokalla ja nykyään olimme erottamattomat, emme menneet minnekään ilman toista. Ilman Ilonaa tuskin olisin tutustunut Veetiin, Kimiin tai Miroon. Nämä neljä olivat elämäni tärkeimmät ihmiset, olivat olleet jo kolme vuotta. Heidän kanssaan ei tarvinnut esittää mitään, kun tiedettiin kaikki kaikista ja kaikesta.
”Mennään vaikka Kalajoelle?”  Miro ehdotti saman tien, jolloin Veeti alkoi lauleskella Kalajoen naisista. ”Ehkei sittenkään…”
”Mennään meidän mökille?” Kim ehdotti. Olin aivan unohtanut, että heillä oli sellainenkin. Luonnollisesti se ei ollut halvimmasta päästä.
”Eikö sun porukkas  ole siellä sitten silloin?” hämmästyin. Meidän mökkimme ainakin juhannuksena olisi kovassa käytössä, kun koko suku tulisi viettämään yötöntä yötä sinne.
”Se on vain järjestelykysymys”, Kim naurahti iskien silmäänsä ovelasti. Niinpä tietenkin. Kim oli perheen ainut lapsi, joten tämä sai luonnollisesti aina mitä halusi. ”Voidaan mennä sinne koko juhannukseksi. Sinne pääsee kyllä linkalla. Hetken matkaa toki pitää sitten kävellä, että päästään mökille asti. Mutta eiköhän me reippaina urheilijoina jakseta alle kilometri kävellä, vai mitä mieltä olette?”
”Mut ei mietitä sitä vielä!” Veeti huudahti kauhuissaan. ”Nyt elätään tässä päivässä! Tässä hetkessä! Tänään ryypätään! Juhlitaan sitä, kun koulu loppui! Ja bailabaila! Eihän me ehkä eletä enää parin viikon päästä, joten mitä järkeä suunnitella niin pitkälle?”
Niin veetimäistä. Pojan hiukset valuivat tämän kasvoille, kun Veeti hyppi ympäri terassia vallattomasti. Veeti ei ikinä tressannut ja eli vain päivä kerrallaan. Toisin kuin Miro, joka rakasti tietää asioita vähintään kuukautta eteenpäin. Tämän näkemyseron vuoksi poikien välit olivat hiukan viileähköt, mutta kuitenkin he tulivat loistavasti keskenään toimeen. Aivan kuten me muutkin porukassamme.
”Katotaan joku kauhuleffa?” ehdotin yhtäkkiä kaikkien yllätykseksi. Tiesin Kimin luota löytyvän leffoja enemmän kuin elokuvavuokraamoista. Rakastin kauhuleffoja yli kaiken ja olimme monesti katsoneet niitä Kimin luona heidän kotiteatterillaan.
”Mikä katotaan?” Kim kysyi laskien tyhjän kaljatölkkinsä pöydälle. ”Iskä osti sen The haunting in connecticutin just viime viikolla. Oon kuullu, et se on hyvä leffa, mutta en oo ehtinyt vielä kattoa sitä.”
”Toisin sanoen uskaltanut”,  Miro huomautti tullessaan keittiöstä vielä avaamattoman kaljatölkin kanssa. ”Tiedätkö yhtään millainen se on?” kysyin kiinostuneena. Olin myöskin kuullut leffasta, mutta en ollut saanut aikaiseksi katsoa sitä.
”Perustuu kuulemma tosi tapahtumiin”, Kim sanoi iskien silmäänsä mulle. ”Mennäänkö sitten katsomaan vaikka se?”

”MÄ nukun Kimin porukoitten makuuhuoneessa! Vain minä, ylhäisessä yksinäisyydessäni!” Ilona julisti kellon lähestyessä neljää aamuyöllä. Olimme vihdoin ja viimein päättäneet ajatella nukkumaan menoa. Vaikka se Veetin mielestä olikin turhaa, kun kerran yötä oli vielä jäljellä vaikka muille jakaa.
”Ai yksin? Kaks metriä levessä sängyssä?” Miro kysyi kiinnostuneena kohottaen toista kulmaansa ilkikurisesti. ”Entäs sitten, jos sinne tulee joku komeasti kirjailtu ruumis ilman silmäluomia?”
”Älä pelottele! Se oli kauhee leffa! Näen siitä painajaisia varmaan vielä vuoden päästäkin!” Ilona sanoi alahuuli pitkällä. ”Olitte ilkeitä, kun pakotitte mut kattomaan!”
”Mutta onneksi mä suojelin sua!” Veeti hehkutti. Ilona oli istunut koko elokuvan ajan pojan kainalossa ja uikuttanut. Kieltämättä itsekin olin kiljunut muutamassa kohdassa.
”Kaikkea muuta! Sanoit aina niissä kohdissa, että voi katsoa, kun todellakaan ei olisi voinut katsoa!” Ilona huudahti ja heitti Veetiä koristetyynyllä päin näköä. Kaikeksi onneksi tyyny osui kohteensa, sillä Veetin takana oli koriste-esineitä täynnä oleva hylly. Ilonan irvistyksestä päätellen tämäkin tajusi, miten lähellä katastrofi oli käynyt.
”Mutta sä Ilona siis nukut yksin? Ja me sitten tungetaan Veetin kanssa olohuoneen sohvalle kaksistaan? Jotain rajaa hei! Ei me mitään homoja olla kuitenkaan! Ei sillä, että homoissa jotain vikaa olisi”, Miro kysäisi kuin ohimennen ja palautti näin keskustelun takaisin alkuperäiseen aiheeseen.
Nauroin, vaikkei tilanteessa mitään hauskaa ollutkaan. Kim oli bi, eikä meillä kellään ollut erityisemmin mitään sitä vastaan. Tiesimme, että tämä tiesi meidän muiden olevan kuitenkin heteroita. Joten kenenkään ei tarvinnut miettiä, ihastuisiko Kim seuraavaksi johon kuhun porukkamme pojista. Joten ei ollut riskiä suuresta draamasta kaveriporukkamme keskellä. Mikä sinänsä oli tietenkin ihan hyvä. Veetille tieto siitä, että Kim tykkäsi myös pojista, oli aluksi ollut järkytys. Mutta nyt kun tiedon julkistamisesta oli kulunut lähes puolitoista vuotta, Veetikin oli hyväksynyt tämän asian täysin.
”Ja mihin me nyt Minttu pistettäisiin? Lattialle vai? Vai Kimin viereen? Tai kolmanneksi tänne mun ja Veetin kanssa sohvalle?” Miro naureskeli tentatessaan Ilonaa, joka ei blondina osannut vastata noinkin haastaviin kysymyksiin kyseiseen vuorokauden aikaan.
”Jee! Kolmen kimppaa!” Veeti hihkaisi voitonriemuisena saadeen osakseen kyllästyneitä katseita. ”Ai eikö…”
”Jos Minttu menisi nyt vain nukkumaan Ilonan kanssa? Ihan vaan sen takia, että Ilonakin uskaltaa nukkua”, havahduin ajatuksistani kuullessani, kuinka Kim yritti sovitella parhaansa mukaan tilannetta parhain päin. ”Tai eipä sillä ole väliä, kuka sinne menee… Ajattelin vain.”
”Hyi, mä en ainakaan nuku poikien vieressä! Niistä saa jotain poikapöpöjä, yäk!” Ilona dramatisoi hihittäen hysteerisesti. Alkoholilla oli häneen sellainen vaikutus useimmiten. ”Ja miks tytöt voi nukkua samas sängys ja se on ihan ok, mut jos pojat nukkuu, nii ne on heti homoja? Eikö se oo vähäsen sukupuolisyrjintää?”
”Kultaseni, se vain menee nyt niin”, Veeti totesi istuutuen Ilonan viereen olohuoneen vaalealle kulmasohvalle.
”No niin Ilonaseni. Eiköhän me mennä nukkumaan ja jätetään pojat tappelemaan sohvan herruudesta”, sanoin noustessani ylös. Tartuin parhaan kaverini käteen kiskoen tämän pitkiä portaita ylös, missä Kimin vanhempien makuuhuone sijaitsi.
Makuuhuonekin oli valtavan kokoinen, samaa luokkaa kuin meillä kotona olohuone. Joillain oli rahaa, joillain ei. Autoin Ilonaa vaihtamaan vaatteitaan, koska tämä vain hihitti hysteerisesti itsekseen ilmeisesti todella hauskoille ajatuksilleen.
”Nyt loppuu hihitys, ja ruvetaan nukkumaan!” komensin nauraen Ilonaa tönäisten tämän samalla melko kovakouraisesti upottavalle sängylle. Kävin sammuttamassa valon ja hautauduin untuvapeiton alle.
Yhtäkkiä tunsin Ilonan aivan ihollani, kun tämä kieri aivan kylkeeni kiinni.
”Mieti, mitä Kimin porukat on tehny tässä sängyssä!” Ilona kauhisteli ja hihityskohtaus seurasi kuten yleensäkin. Ilman alkoholiakin paras kaverini kävi reippaasti ylikierroksilla, kun tarpeeksi kauan oli valvonut.
”Ehkä ne on vaihtanut lakanat?” totesin kääntyen selälleni ja katselin Ilonaa, joka oli kohottautunut käsiensä varaan vieressäni. ”Ainakin toivottavasti. Tai sitten niiden siivoja tai mikä kotiorja onkaan.”
Ilona oli hetken hiljaa. Luulin tämän nukahtaneen jo, koska en kuullut enää epämääräistä ääntä, joka johtui hihityksen epäonnistuneesta pidättämisestä.
”Minttu?”
”Niin?”
”Entä jos Veeti onkin oikeassa? Entäs jos me ei eletäkään enää kahden viikon päästä ja meidän koko elämä on tässä ja nyt? Jos tämän päivän jälkeen ei tulekaan huomista?” Ilona kuiskasi epävarmana. Käänsin kasvoni Ilonaan päin. Hämärässä erotin tämän kauniista kasvoista Ilonan olevan tosissaan.
”Älä huoli. Ei Veeti oo ikinä ollu oikeassa”, vakuutin  ja Ilona sulki silmänsä selvästi helpottuneena tästä tiedosta nukahtaen lähes saman tien.