8.luku

”Voisikohan Tatu tulla sinne Veetin bileisiin?” Ilona kysyi multa. Makasimme meidän takapihalla kirjavan viltin päällä ottamassa aurinkoa. Olimme päättäneet kiriä muut kiinni rusketuksessa vielä viime metreillä. Elokuun alussa aurinko ei tuntunut enää niin lämpimältä kuin heinäkuun lopussa, niin ihmeellistä kuin se olikin. ”Tai siis, suuttuisikohan Veeti?”
”En mä usko, että se suuttuisi”, totesin maaten selälläni mustat aurinkolasit kasvoillani. ”Ja eihän ne ole mitkään meidän omat kemut, vaan onhan siitä puhuttu muuallakin.”
”Niin… No, mä voisin pyytää Tatua sinne”, Ilona totesi virnistellen voitonriemuisesti. Nyt hän pääsisi viimeistään esittelemään poikaystäväänsä kaikille. Olin yllättynyt, koska yleensä Ilonan suhteet eivät olleet kovin pitkäikäisiä ja nyt he olivat seurustelleet Tatun kanssa pian kaksi kuukautta. Olin pikku hiljaa alkamassa tottua ajatukseen Ilonan ja Tatun suuresta ikäerosta. Mutta täysi hyväksyminen veisi vielä useamman kuukauden, joten toivoin ainakin heidän seurustelevan niin kauan, ettei näkemäni vaiva menisi täysin hukkaan.
”Meinaatko sä juoda jotakin?” kysyin, vaikka tiesinkin vastauksen.
”Joo, ajattelin. Tatu varmaan hakee illalla jotain mulle”, Ilona vastasi virnistäen leveästi. ”Haluaisitko sä jotain? Mä voin pyytää Tatua tuomaan sullekin, jos vaan maksat ajallaan takaisin.”
”En mä”, vastasin lyhyesti saaden Ilonan suunnalta hämmästyneitä katseita.
”Viimeistä kertaa kesälomalla hei!” Ilona yritti kannustaa mua muuttamaan sittenkin mielipidettäni. Pudistin vain päätäni hymyillen anteeksipyytävästi. ”Minttu hei! Älä nyt nössöile! Sano nyt, et sä et edes meinaa tulla niihin bileisiin?”
”Kyllä mä tuun, mä lupasin jo. Viimeksi kymmenen minuuttia sitten…” huomautin naurahtaen. ”Ei mulla ole sellainen olo. Mut tuun pitämään muuten vain hauskaa sinne teidän kanssa. Ja vahtimaan sua…”
”Ei mua tarvitse vahtia”, Ilona totesi mutristaen huulensa. ”Tatu vahtii mua!”
”Niinpä niin… Tatu varmaan korvaa mut kohta täysin?” kysyin esittäen loukkaantunutta.
”Älä nyt ole tuollainen, Minttu”, Ilona totesi hymyillen mulle lämpimästi. ”Kyllähän sä sen tiedät, ettei parempaa parasta kaveria voisi toivoa.”
En osannut vastata tähän mitään, joten vain halasin Ilonaa lujasti.
”Oot säkin ihan ok”, vakuutin hetken kuluttua, kun makasimme taas vierekkäin viltillä.
”Ihan ok…?” Ilona totesi miettien sanan tarkoitusta selvästikin itsekseen. Vahvistin asian nyökkäyksellä ja Ilona kohotti vain olkapäitään ja kääntyi vatsalleen.
Katselin perhosta ja miten se lenteli ilmassa. Oliko Kimistä tullut perhonen tai jokin muu? Ei Kim, tai edes mä, ollut mikään hindu, mutta ajatus uudelleensyntymisestä oli kiinnostava. Kuten myös se, että mitä kuoleman jälkeen oli. Oliko mitään? Mä en ollut kamalan uskovaista tyyppiä, mutta olin silti monesti miettinyt Taivaan ja Helvetin olemassa oloa Kimin kuoltua.
”Mitä sä mietit?” Ilona kysyi keskeyttäen mun ajatukset täysin. Ravistin vain päätäni, kuin unohtaakseni juuri mielessäni olleet asiat.
”En mitään järkevää kai”, naurahdin kääntyen itsekin vatsalleni. Aurinko alkoi saman tien lämmittää mukavasti selkääni.
”Kerro jotain uutta?” Ilona pyysi huvittunut ilme kasvoillaan. ”Kyllä mä olen oppinut huomaamaan, et sä et ikinä mieti mitään kovin syvällistä.”
”Kyllä mä itse asiassa mietin… Aina joskus.”
”Ilmeisesti sitten tosi harvoin. Kun mä en ole tässä vuosien varrella ikinä huomannut sellaista asiaa…” Ilona huomautti tökäten mua kiusoittelevasti kylkeen. Pyöritin vain päätäni huokaisten raskaasti, en jaksanut aloittaa mitään sen suurempaa tökkimissotaa.
”Samaa voisi sanoa susta”, huomautin katsoen Ilonaa aurinkolasieni ylitse virnistellen. ”Eikä toi sun rakastumises ole tehnyt susta yhtään täysjärkisempää. Päinvastoin, ikävä kyllä.”
”Oo sä vaan hiljaa, kun et tiedä tällaisista tunteista vielä mitään!” Ilona huudahti puolustellen. Pyöräytin silmiäni. ”Menit hiljaiseksi!”
”En vain jaksanut tätä lapsellista keskustelua”, totesin nauraen. Ilmassa leijui juuri leikatun nurmikon tuttu tuoksu. Pidin paljon siitä tuoksusta, siitä tunnisti kesän.
”Ei kannata aikuistua liian nopeasti.”
”Sanot sä, joka etsi itselleen kahdeksan vuotta vanhemman poikaystävän?” kysyin kiinnostuneena, jolloin Ilona vain huitaisi mua olkapäähän vastaukseksi. Kohautin olkapäitäni painaen poskeni vasten pehmeää vilttiä ja suljin silmäni.

”Minttu hei. Sun selkä on ihan punainen”, havahduin Ilonan ääneen. Avasin silmäni varovasti, en tiennyt missä vaiheessa oli nukahtanut ja kuinka kauan olin nukkunut. ”Nukuitko sä?”
”Joo”, mumisin unisena nousten istumaan. Parantelin hiukan bikinieni yläosan asentoa, nukkuessani ne olivat valuneet hiukan. ”Kauanko mä nukuin?”
”Melkein tunnin”, Ilona totesi haukotellen myöskin. Nopea vilkaisu hänen selkäänsä varmisti asian, hänkin oli nukkunut, kuten oli epäillytkin. ”Munkin selkä on palanut!”
”Ei se ole edes pahasti, vähän punottaa vain”, lohdutin Ilonan esitellessä mulle selkäänsä paremmin. ”Onko mulla miten pahasti?”
”Ethän sä edes pala koskaan”, Ilona huomautti vääntäytyen myös istumaan mua vastapäätä. ”Vähän vain punertaa, mut ei se palanut oo.”
”No hyvä”, hymähdin venytellen kangistuneita jäseniäni. Nurmikko, viltistä huolimatta, ei ollut maailman pehmein alusta nukkua päiväunia. ”Ois aika hienoa palaa viimeisimpinä aurinkoisina päivinä, kun muuten koko kesän vaan lojunut sängyn pohjalla.”
”Musta tuntuu, et mulla ja varmaan teillä muillakin, meni suurin osa kesästä vähän niin kuin ohi”, Ilona huomautti haukotellen uudelleen leuat väärällään. ”Ja kaikki muut näyttää siltä niin kuin ne olisi ollut jossain etelän auringossa, vaikka ne on vaan maannut takapihalla! Ja me ollaan jotain kalkkilaivankapteeneja!”
”Ollaanpas sitä pinnallisia”, totesin naurahtaen. Kim ei ollut ikinä halunnut ruskettua kuten kaikki muut.
”No anteeksi”, Ilona virnisti. ”Mutta mun mielestä me voitaisiin käydä uimassa ja sitten jäätelöllä, jooko?”
”Mä voin tarjota, sä maksat. Ok?” kysyin iskien silmääni ovelasti samalla, kun nousin jäykästi ylös maasta.
”No tämän kerran…”

Rannalla oli jälleen kerran muutama muukin nauttimassa kesän viimeisistä aurinkoisista päivistä. Olimme juuri löytäneet vapaan kohdan, kun näimme miten Miro vilkutti meille iloisesti vähän kauempaa. Päätimme siis mennä tämän luo, vaikka hän olikin joidenkin muiden kanssa, joita kumpikaan meistä ei tuntenut.
”Moi”, Miro totesi katsellen meitä molempia jotenkin helpottuneen näköisenä. Miron vieressä istui kaksi vaaleata tyttöä, molemmilla puolilla poikaa. Lisäksi porukassa oli yksi hiukan vanhemman näköinen poika.
”Moi”, Ilona tervehti, muttei katsonut Miroon päinkään, vaan hänen katseensa kierteli pääosin tämän seuralaisissa. ”Oothan sä tulossa viettämään Veetin läksiäisiä huomenna?”
”Joo, oon mä”, Miro vakuutti viitaten meitä istumaan. Istahdimme Ilonan kanssa vähän kauemmas muista.
Olimme hetken vain ihan hiljaa, Miron vieressä istuvat tytöt katselivat meitä jotenkin ylimielisen näköisenä.
”Miro, voidaanhan mekin tulla niihin joihinkin bileisiin?” toinen heistä kysyi tarttuen Miron käsivarteen omistavasti. Ilona vilkaisi ensin mua ja sitten Miroa sama hämmästynyt katse silmissään. Kohotin vain hiukan hartioitani, jolloin Ilona tiesi, ettei mulla ollut aavistustakaan tästä kuviosta. Musta tuntui hassulta, kun katselin miten joku outo tyttö roikkui Miron käsipuolessa.
Miro katseli Ilonaa ja mua kysyvänä, aivan kuin odottaisi meidän vastaavan jotakin.
”Ööm… En mä usko, että siinä mitään ongelmaakaan on…” Miro totesi hitaasti tuijottaen Ilonaa. En nähnyt Ilonan kasvoja, joten en voinut olla varma, mitä hän yritti viestiä Miron kanssa.
”Pitikö meidän mennä jäätelölle, Ilona?” kysyin hetken vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen. Molemmat tytöt tuijottivat edelleen Ilonaa ja mua pitkin nenänvartta, joten en tuntenut oloani kamalan mukavaksi siinä tarkkailtavana.
”Eikö meidän -?” Ilona kysyi kääntäen katseensa muhun kummastuneen näköisenä. Katselin tätä vain silmiin sanomatta mitään. ”Aa, joo. Piti meidän. Mennään vaan.”
”Ettehän te käyneet edes uimassa…?” Miro kysyi hämmästyneenä katsellen meitä tutkivasti.
”Nähdään huomenna!” huikkasin kiskoen Ilonaa kovakouraisesti nopeasti perässäni pois tilanteesta.
”Sä olit mustasukkainen!” Ilona hihkaisi voitonriemuisena, mutta hiljensin hänet paljon puhuvalla katseella.

”Mä olen viiden minuutin päästä teidän ovella!” Ilona huikkasi puhelimeen lopettaen puhelun saman tien. Katselin huoneeni lattiaa turhautuneena, vaatteet olivat lojuneet siinä koko kesän. En ollut saanut aikaiseksi edes tunkea niitä takaisin kaappiin, äidin turhautuneista huomautuksista huolimatta. Päätin kuitenkin, että ennen kuin koulu alkaisi, olisin lajitellut turhat vaatteet pois ja järjestänyt loput siististi kaappiini. Olihan mulla vielä ruhtinaallisesti viikko aikaa.
”Sähän olet valmiina!” Ilona hämmästyi pölähtäessään huoneeseeni totuttuun tapaan, koputtamatta. Virnistin vain hänelle tietäväisesti. ”Ai niin, totta kai sä olet. Sä haluat iskeä sen kesämiehen vielä viime hetkillä…”
”Niin, nyt kun iskisi, niin se voisi lämmittää vielä talvellakin”, huomautin kuljettaessani hermostuneesti sormiani hiuksieni lomassa. ”Ei tulisi ainakaan kylmä.”
”Mutta ootko sä pian valmis?” Ilona kysyi innostunut ilme kasvoillaan.  Huokaisin vain pyöritellen silmiäni merkitsevästi, itselläni ei ollut oikein sellainen olo, että tahtoisin lähteä viihteelle. En vielä, kun Kimin kuolemasta ei ollut kulunut kovin kauaa. Nyökkäsin kuitenkin vain vastaukseksi hymyillen kuitenkin epävarmasti. Ehkä illasta tulisi kuitenkin ihan kiva, kuten Ilona oli mulle monet kerrat jo uskotellut. Eikä tapanani ollut rikkoa lupauksia, joten mun oli nyt vain pakko lähteä, halusin tai en. Ehkä voisin kesken iltaa karata muualle, kun Ilona uppoutuisi tarpeeksi paljon Tatuun, eikä enää edes muistaisi mun olemassa oloa. Siihen ajatukseen oli hyvä lohduttautua, kun Ilona alkoi kiskomaan mua alakertaan kovakouraisesti repien mun kättä.

Veetin luona oli paljon porukkaa, lähes yhtä paljon kuin Ellenin bileissä silloin joskus. Niistäkin tuntui olevan ikuisuus ja jonkin mittapuun mukaan varmasti olikin. Siellä Kim oli tavannut Tuukan… Havahduin kuitenkin ajatuksistani Ilonan jatkaessa mun kiskomista paikanpäällä.
”Mennään etsimään Tatu!” Ilona huusi mun korvaan, joku oli juuri kääntänyt musiikkia huomattavasti kovemmalle. Nyökkäsin vain vastaukseksi, en jaksanut ruveta huutamaan melun ylitse. Matkalla törmäsimme Veetiinkin, joka halasi meitä molempia leveästi hymyillen. Hän oli yllätyksekseni melko hyvässä kunnossa tilanteeseen nähden.
”Mä en saisi kauheasti juoda mitään, kun mulla on ne lääkkeet”, Veeti selvensi ja nyökkäilimme vain Ilonan kanssa ilmaisemaan ymmärtämistämme.
”Tuola Tatu on!” Ilona kiljaisi mun korvaan. Olin varma, etten kuulisi sillä korvalla enää viikkoon, hyvä jos ikinä. Katselin vain sivummalta, miten Ilona hyppäsi yllättyneen Tatun kaulaan ilman kiljaisua suurempaa varoitusta. Huokaisin huomatessani, miten Ilona oli unohtanut mut sekunnin murto-osassa täysin. Hassua, miten poikaystävät menivät joskus jopa parhaiden kavereiden edelle. Raivasin tieni ihmismassan seassa takaisin ulos, en halunnut olla välttämättä seuraamassa lähietäisyydeltä Ilonan rakkaudenosoituksia.
”Sähän olet se joku Miron kaveri?” kuulin yhtäkkiä pojan äänen takaani. Käännyin säikähtäneenä puhujaan päin ja tunnistin tämän samaksi pojaksi, joka oli ollut eilen Miron ja kahden tytön kanssa rannalla. ”Mun nimi on Jesse. Onko sun nimi yhtä nätti kuin sä?”
”Minttu”, totesin katsellen hämmästyneenä poikaa kulmat koholla. Ehkä surkein iskurepliikki, mitä kukaan oli koskaan mulle sanonut. Ja varmasti myös kliseisin, joten toimivuus oli nollan luokkaa.
”Haluatko sä jotain juotavaa?” Jesseksi esittäytynyt kysyi multa ottaen samalla muka huomaamattomasti askeleen lähemmäs mua. ”Mulla ois tuolla auton perässä, voin hakea sulle jotain. Mä tarjoan.”
”En mä ota, kiitos vain”, vastasin kohteliaasti hymyillen. Jesse pudisti päätään selvästi harmistuneena vastauksestani. ”Mistä sä tunnet Miron?”
”Ollaan serkkuja. Tultiin Hesasta taas viettämään viimeisiä lomapäiviä tänne maalle”, Jesse naurahti pilkallisesti. Hänellä oli lyhyet, punaiset hiukset ja kaikesta päätellen hän oli muutamia vuosia vanhempi kuin mä. Mutta nuorempi kuitenkin kuin Tatu. ”Ootko sä miten vanha?”
”16”, vastasin lyhyesti ottaen merkitsevästi pitkän askeleen kauemmas toisesta. ”Entäs itse?”
”Mä täytin tänä vuonna 18”, Jesse sanoi selvästikin välittämättä mun etäisyyden otosta, hän nimittäin kuroi välin nopeasti taas entiselleen. ”Ootko sä sinkku vai varattu…?”
”Sullapas on paljon kysymyksiä”, huomautin selkäni osuessa useamman askeleen jälkeen karheaan talon seinään. En tuntenut oloani mukavaksi tajuttuani, ettei mulla oikeastaan ollut enää pakoreittejä pois tilanteesta. Kirosin mielessäni tilannetta, joka tuntui muistuttavan liikaa joitakin näkemiäni huonoja leffoja.
”Haittaako sua?” Jesse kysyi iskien samalla toista silmäänsä. ”Mä pidän tuollaisista vähän vaikeammista tapauksista.”
”Okei”, totesin lyhyesti miettien miten pääsisin helpoiten Jessestä eroon. Nousin varpailleni nähdäkseni oliko Ilona tai joku muu tuttuni lähistöllä. Jessen astuessa vielä askeleen lähemmäs, haistoin selvästi tämän hengityksestä viinan.
”Sä et vastannut vielä, että seurusteletko sä”, Jesse muistutti nojaten toisen kätensä seinään mun vieressä. Ällöttävän kliseistä, en ollut ennemmin tiennyt poikienkin lukevan jotain romanttisia lässytyskirjoja tai katsovan saippuasarjoja. Mutta Jesse ilmeisesti oli, ainakin legendaarisista iskurepliikeistä päätellen.
En oikein tiennyt mitä vastata kysymykseen. Jos olisin rehellinen ja sanoisin olevani sinkku, Jesse tuskin jättäisi mua rauhaan koko iltana.
”Mitä sä Jesse sielä teet? Kenet sä nyt olet iskenyt?”
Jesse kääntyi äänen suuntaan ja mä livahdin hänen ja seinän välistä nopeasti pois. Samat blondit, kuin rannalla, olivat huutaneet Jesseä ja katselivat mua jälleen päästä varpaisiin asti kävellessäni heidän ohitseen. Kuulin vain ylimielistä tuhahduksia takaani heidän suunnaltaan, mutta en välittänyt asiasta. Olin päättänyt, että kävisin ilmoittamassa Ilonalle lähteväni kotiin nukkumaan.
”Mihin sulla on kiire, Minttu?” säikähdin jo Jessen seuranneen mua, mutta tajusin sen olevankin vain Miro. Hymyilin hänelle helpottuneena.
”Sun serkkus on aika pelottava”, huomautin seuraten Miroa takaisin ulos, pois ahdistavasta ja tunkkaisesta olohuoneesta.
”Miten niin? Ai Jesse vai?”
”Joo, just se”, vahvistin naurahtaen hermostuneesti. ”Sun pitäis vähän opettaa sitä, että miten naisia isketään.”
”Joo, se on aika huono siinä”, Mirokin vahvisti havaintoni. Istuimme nyt valkoiseksi maalatulla puutarhapenkillä vierekkäin. ”Saitko sä pahatkin traumat siitä sitten?”
”Een”, vakuutin nauraen, vaikka todellisuudessa en välttämättä ollut aivan yhtä varma asiasta. ”Onko ne kaksi blondiakin jotain sun serkkuja?”
”Joo, on, ” Miro hymyili siirtyen hiukan lähemmäs mua. Tällä kertaa se ei tuntunut ahdistavalta, kuten Jessen yritykset. Hymyilin vain hänelle lämpimästi takaisin. Katseeni kiinnittyi jälleen Miron poskilla oleviin hymykuoppiin. ”Miks te lähditte eilen niin nopeasti sieltä rannalta? Musta olisi ollut kiva, jos te olisitte ollu ees vähän kauemman.”
”Se on pitkä juttu”, hymähdin vastaukseksi. En vain halunnut myöntää olleeni oikeasti mustasukkainen. Mistä mä olisin voinut tietää tyttöjen olevan Miron serkkuja.
”Mä tykkään pitkistä jutuista”, Miro vakuutti, jolloin jouduin pidättelemään hetken nauruani. ”Älä viitsi olla aina noin kaksimielinen!”
”En mä tahallani!” vakuutin silmät kirkkaina. Miro vain pyöräytti päätään huokaisten raskaasti. Hymyilin varovasti Mirolle, kun tämä kietoi varovasti toisen kätensä mun vyötärön ympärille.
”Miten pahat traumat sä sait niistä mun serkuista?” Miro kuiskasi varovasti. Kohotin kulmiani yllättyneenä, en ollut odottanut aivan sitä kysymystä tähän väliin.
”Miten niin?” kysyin aivan yhtä hiljaa kuiskaten kuin Mirokin. Katseeni vaelteli hänen kasvoillaan silmien ja huulien väliä.
”Ajattelin vain…” Miro totesi arvoituksellisesti katsellen mua silmiin. ”Mietin vaan meidän häitä, kun siellä sun viimeistään pitää nähdä ne taas.”
”Häitä?!” kiljahdin hämmästyneenä. Tähänkään en ollut osannut varautua yhtään enempää kuin edelliseen.
”Sä oot mun tuleva vaimo”, Miro kuiskasi varovasti. Tunsin, miten Miron huulet hipoivat mun huulia samalla, kun hän kuiski sanoja mulle. ”Mut sä et vielä tiedä sitä.”



//Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka on käynyt klikkailemassa noita bokseja tuossa alareunassa! Nyt kun tämä on loppu, niin toivoisin oikeasti noita kommentteja tosi paljon! :) Ja teidän mielipiteitännekin olis kiva kuulla, et pitäiskö mun jatkaa kirjottamista näillä henkilöillä yms. Mulla nimittäin on puolitoista sivua kirjotettuna, mutta ei motivaatiota jatkaa. ;)

7. luku

Kimin hautajaisista oli kulunut vähän reilu viikko. Olimme kaikki neljä olleet hautajaisissa. Mä olin laulanut ja Ilona oli säestänyt pianolla muutamia Kimin lempikappaleita. Lisäksi Ilona oli keksinyt, että voisin laulaa Avril Lavignen Slipped awayn, se oli meidän molempien suosikkikappaleemme ja sopi hyvin tilaisuuteen. Puheiden ja muiden jälkeen olimme saaneet kuunnella monien Kimin sukulaisten liikuttunutta kiittelyä, miten lauloin ja Ilona soitti kauniisti. Itse olin tietenkin sitä mieltä, että olin pilannut jokaisen biisin erittäin lahjakkaasti. Ääneni oli meinannut särkyä joka kohdassa, mutta onnistuin jotenkin pitämään itseni kasassa, vaikka kyyneleet valuivat poskillani.

Koulun alkuunkaan ei ollut enää kuin muutama viikko. En tiennyt miten pystyisin palaamaan takaisin normaaliin elämään, tuska oli vieläkin liian suuri. Äiti yritti joka päivä vihjailla miten mun pitäisi olla enemmän ulkona, enemmän kavereiden kanssa. Mutta aivan kuten mäkin, Ilona ja Mirokin olivat lukinneet itsensä neljän seinän sisälle. Veeti oli ainut, joka oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän kulki bileissä ja oli kuten ennenkin. Aluksi olimme ihmetelleet tätä, mutta Veeti oli sanonut sen vain olevan hänen tapansa käsitellä asioita. Veeti kuitenkin oli yhtä hiljainen kuten ennenkin, joten se asia ei ollut muuksi muuttunut.

Hätkähdin yhtäkkiä ajatuksistani saadessani puhelimeeni viestin. Viesti oli Veetiltä, hän tahtoi tavata heillä ja kertoa jotain tärkeää. Kurtistin kulmiani, mutta vastasin vain myöntävästi tähän yllättävään kutsuun. Veeti ei ollut kovin montaa viestiä ikinä lähettänyt mulle eikä varsinkaan viime aikoina.
Hetken kuluttua pyöräilinkin Veetin luo yhä miettien syitä yhtäkkiselle tarpeelle tavata. En ollut käynyt pitkään aikaan Veetin luona, yhdessä välissä vietimme siellä monta viikonloppua peräkanaakin. Nyt emme olleet järjestäneet siellä illanviettoja varmaan pariin kuukauteen. Jätin pyöräni makaamaan nurmikolle kahden muun pyörän väliin, ilmeisesti Ilona ja Miro olivat jo tulleet. Heillä oli muutenkin lyhyempi matka kuin mulla, mutta Ilona varmasti oli tehnyt silti jonkin ennätyksen. Soitin varovasti ovikelloa ja hetken kuluttua kuulinkin kuinka joku käveli sisällä ovea kohti. Tervehdin Ilonaa halauksella, olimme nähneet viimeksi Kimin hautajaisissa. Vaikkei päiviä ollutkaan kulunut montaa, se kuitenkin tuntui pieneltä ikuisuudelta.
Seurasin Ilonaa Veetin huoneeseen aivan talon kauimmaiseen nurkkaan asti. Veeti ei ollut ikinä välittänyt suuremmin siivoamisesta tai siisteydestä yleensäkään. Sen huomasi heti ensimmäisellä vilkaisulla tämän huoneeseen, lattialla lojui vaatteita ja tavaroita sikin sokin joka puolella.
”Moi”, tervehdin siirrellen muutamia tavaroita lattialle jakkaralta, että mahduin istumaan siihen itse. Miro istui haalistuneen sinisellä nojatuolilla pienen huoneen perällä ja Ilona sekaisin olevan koulupöydän reunalla. Veeti itse oli omalla sängyllään ja hän katseli meitä jokaista vuorollaan pitkään. Istuimme vain kaikki hiljaa, Miro tai Ilonakaan eivät selvästi tienneet mitä asiaa Veetillä oli.
”Mitä asiaa sulla oli?” Miro tiedosteli nojautuen nojatuolissa eteenpäin. Kysymyksen jälkeen laskeutui jälleen hiljaisuus.
”Mulla on masennus”, Veeti sanoi viimein hiljaa jonkin ajan kuluttua.
”Masennus? Ootko sä käynyt jossain kallonkutistajalla vai?” Miro töksäytti selvästikin hämmentyneenä. ”Onko sulla jotain lääkkeitä?” kysyin epävarmasti. Olin kuitenkin tavallaan melko helpottunut kuullessani tämän uutisen, sillä se ainakin selittäisi Veetin käytöstä melko paljon.
”Joo, on. Sain ne tällä viikolla”, Veeti totesi lyhyesti katsellen meitä varovasti hiustensa lomasta. Hänen hiuksensa olivat kesän aikana vaalentuneet auringossa tumman ruskeasta blondiksi. Nyt ylipitkät hiukset valuivat Veetin sinisien silmien eteen kuin verho. ”Ja kuten joku mainoskanavan iloinen mainostaja toteaisi, eikä tässä vielä kaikki. Silloin, kun Miro sä soitit mulle, että Kim oli kuollut kolarissa, mä olin istumassa sillan kaiteella miettimässä. Mä mietin, mitä mulle tapahtuisi, jos tippuisin alas vaikka ihan vahingossa joku paino mussa kiinni. Ja mä suunnittelin, että mä kokeilisin sitä ihan pian. Mutta sitten, kun mä näin miten teidän oli paha olla Kimin takia, mä päätin olla kokeilematta. Ajattelin, ettei se ois teistä varmaan kovin kivaa, jos ensin kaveri kuolee liikenneonnettomuudessa ja sitten heti perään toinen tekee itsemurhan. Niin, että mä päätin sitten hommata jostain apua ennen kuin mä oikeasti tekisin jotain. Ilman teitä mä en olisi pystynyt siihen.”
Katselimme kaikki järkyttyneinä Veetiä tämän istuessa polvet tiukasti sylissään seinää vasten. Veetiä, joka oli aina ollut porukan elämäniloisin ja kertoi syövänsä masennuslääkkeitä. Mä reagoin meistä ensimmäisenä ja kävelin varovasti Veetin luo. Kiedoin käteni tämän ympärille lohduttavasti, tunsin miten Veetin keho tärisi itkun voimasta. Painoin pääni pojan rintakehälle, kuuntelin tasaista sydämen sykettä.
”En mä ainakaan olisi jaksanut toisia hautajaisia heti perään…” kuiskasin varovasti kohottaen päätäni niin, että näin Veetin silmät kunnolla. ”Mä olen ylpeä susta.”
Veeti vain hymyili mulle jotenkin todella onnellisesti ja halasi mua uudelleen, mutta tiukammin kuin ensimmäisellä kerralla. Ilonakin selvisi järkytyksestä ja tuli halaamaan Veetiä kyyneleet silmissään.
”Sä olisit voinut kertoa meille ennemminkin”, Ilona huomautti puristaen Veetiä tiukasti itseään vasten. ”Me oltaisiin osattu tukea sua paremmin. Ja auttaa. Ja oltais me ymmärrettykin sua, kun nyt me jouduttiin miettimään monet kerrat miksi sä olit niin hiljainen.”
”Anteeksi”, Veeti hymähti hiljaa. ”Mä ajattelin kertoa silloin juhannuksena, mutta sitten tuli kaikkea. Ja sitten Kim kuoli, ja meni kaikki suunnitelmat aivan uusiksi.”
Vain Miro istui nojatuolissa ärtyneen näköisenä. Hänen katseensa kierteli meissä kolmessa Veetin sängyllä, pysähtyen aina pidemmäksi ajaksi Veetiin.
”Mikä on?” kysyin huolestuneena, ei ollut Miron tapaista olla tuollainen.
”Sä olet Veeti säälittävä, itsekäs paska”, Miro sylkäisi vihdoin ja viimein. ”Ei itsemurha ole mikään ratkaisu. Se on vain niille nössöille, jotka luovuttaa. Ei halua edes yrittää uskoa parempaan huomiseen. Sitä paitsi, se on itsekästä! Etkö sä miettinyt yhtään siinä, miltä meistä tuntui? Siis ennen kuin kuulit, miten Kimille kävi. Miltä sun vanhemmistas tuntuisi? Muista kavereista? Sä et taaskaan ajatellut kuin muutaman hetken kauemmas, et sä ikinä suunnittele asioita pidemmällä tähtäimellä.”
Katselimme kaikki kolme Miroa silmät pyöreinä. Hänen reaktionsa oli melkein järkyttävämpi kuin itse uutinen Veetin masennuksesta ja itsemurhan suunnittelusta.
”Mutta mähän hain apua, mä ajattelin teitä. Mä haluan uskoa parempaan huomiseen”, Veeti puuskahti selvästikin loukkaantuneena Miron syytöksistä. ”Ja miksi kaikki ajattelee, että se on itsekäs teko niiltä, jotka syystä tai toisesta päätyvät sitten itsemurhaan? Miksei kukaan voi ikinä ajatella, että se olisi sitten vaikka mun ratkaisu? Että mun olisi parempi olla, jos kuolen? Te, tai itse asiassa sä tässä tapauksessa, olet itsekäs, kun ajattelet vaan itseäs tässä! Sitä miten, mun ratkaisut luultavasti aiheuttaisi sulle pahaa oloa.”
Miro ja Veeti vain tuijottivat hetken toisiaan silmiin. Molempien olemus kieli siitä, että pian tilanne voisi mennä nyrkkitappeluksi. Vilkaisimme Ilonan kanssa hädissämme toisiamme, kun Miro nousi ylös nojatuolista kävellen kohti Veetiä ja meitä.
”Älkää viitsikö hei!” Ilona kiljaisi paniikissa samalla, kun takertui muhun. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Veeti ja Miro alkaisivat painia. Edellisellä kerralla oli todettu, ettei Kim saanut poikia eroon toisistaan, joten tuskin siihen mä tai Ilona pystyttäisiin. Luultavasti emme edes yhdessä. Helpotuinkin suuresti, kun Miro ojensi Veetille vain kätensä sovinnon eleeksi. Vilkaisimme Ilonan kanssa toisiamme, näin hänenkin rentoutuneen tämän vuoksi. Veeti vain katseli hämillään Miron ojennettua kättä, ilmeisesti hänkin oli odottanut jotain muuta. Hän kuitenkin tarttui tähän hymyillen hiukan.
”Anteeksi”, Miro totesi jäykästi. ”Liikaa informaatiota liian nopeasti.”
”Ei mitään, kyllä mä ymmärrän”, Veeti huokaisi. ”Meillä kaikilla on vähän hermot pinnassa, kun ei nukuta kunnolla. Ja mun ainakin on ikävä Kimiä ja mä näen joka yö painajaisia. Ja niin noloa kuin se on myöntääkin, niin herään omaan itkuuni.”
”Mä kans”, Ilona myönsi varovasti.”Mä antaisin mitä vain, jos Kimin saisi takaisin.”
”Munkin on ikävä sitä”, Miro myönsi istuutuen varovasti täydelle sängylle. ”Mä pelkään, että mä unohdan Kimin joku päivä. Nytkin on jo vaikea muistaa Kimin kasvoja selvästi, pitää aina tarkistaa kuvista… Kyllä mä ymmärtäisin sen joskus vuosien päästä, mutta siitä ei ole edes vielä kuukautta.”
”Mulla on kans vähän sama”, totesin huokaisten raskaasti. ”Mä en halua unohtaa. En koskaan.”
”Ei meistä kukaan halua”, Veeti hymähti hieroen käsillään kovakouraisesti kasvojaan. Istuin vain hiljaa, ainut ääni mitä kuulin oli muiden kavereideni hengitys ja sängyn vaimea narina.
Tuukalle ei ollut käynyt onnettomuudessa mitään pahempaa, vain ruhjeita ja hiusmurtumia kylkiluissa. Rattijuoppo taas oli selvinnyt uskomattomalla onnella ainoastaan muutamalla mustelmalla. Miksei Kimkin olisi voinut selvitä niin pienillä kolhuilla? Toivoin todella, että mies, joka oli kännissä ajellut, saisi kunnon vankeusrangaistuksen. Mutta luultavasti hän kuitenkin maksaisi jonkun euron vahingonkorvauksia Kimin vanhemmille ja se olisi siinä. Suomen lainsäädäntö ei aina ollut kamalan oikeudenmukainen.
Huokaisin nousten sängystä varovasti. Samalla hetkellä kuului rysähdys ja katselin säikähtäneenä, miten Ilona, Veeti ja Miro tipahtivat sängyn pohjan mukana lattialle. Kaikki kolme makasivat sikin sokin kasassa jalat osoittaen kohti kattoa. Tavallisesti olisin nauranut lattialla kierien tilanteen koomisuuden vuoksi, mutta nyt kuitenkin yritin hillitä itseäni. Ensimmäisen kerran Kimin kuoleman jälkeen mun teki oikeasti mieli nauraa - tai edes hymyillä. Tähän asti olin välttänyt kaikkia tilanteita, joissa kohtelias hymy oli pakollinen. Ja nekin kerrat, kun mun oli ollut pakko hymyillä, ei mun hymy tainnut muistuttaa edes etäisesti sitä mitä olin yrittänyt hakea. Ne toivat mieleen ehkä enemmän irvistyksen. Yritin kuitenkin estää nytkin hymyäni, mutta tunsin silti miten suupieleni vääntyivät tahtomattani astetta iloisempaan asentoon. Mulle tuli huono omatunto saman tien, ei mun kuulunut olla iloinen. Ei nyt, kun Kim ei ollut enää täällä. Ei ollut oikein olla iloinen ilman Kimiä.
Katsellessani tilannetta tietämättä mitä tehdä tai ajatella, havahduin tukahdutettuun hihitykseen. Käänsin katseeni hämmästyneenä Ilonaan, joka yritti peitellä parhaansa mukaan nauruaan.
”Minttu hei, älä näytä tuolta”, Miro huomautti hymyillen itsekin hiukan samalla, kun yritti kohottautua johonkin vähän normaalimpaan asentoon lattialta. ”Ei Kim suutu sulle, vaikka sä hymyilisit tai nauraisit.”
”Sä näytät siltä just, että sä olisit syönyt kerralla kokonaisen sitruunan”, Veeti huomautti aina yhtä kohteliaasti. ”Hymyile. Sulla on kiva hymy.”
”Yritätkö sä iskeä mua?” kysyin kohottaen toista kulmaani. Veeti vain pudisti päätään alkaen sen jälkeen yrittämään itseään ylös sängyn jäänteistä.
”Naiset… Aina, kun yrittää olla kohtelias, niin tässä on kiitos!” Veeti jupisi itsekseen päästyään vihdoin ja viimein ylös. ”Missä mä nyt nukun, kun te rikoitte mun sängyn!? Ei millään pahalla, mutta teidän pitäis kyllä varmaan vähän laihduttaa…”
Tunsin, miten pieni naurahdus teki tuloaan, enkä tällä kertaa yrittänyt estänyt sitä. Miro hymyili mulle vain lämpimästi Veetin autettua hänetkin ylös Ilonan jälkeen.
”Mä en muista milloin mä olisin viimeksi edes hymyillyt oikeasti”, totesin tilanteen vähän rauhoituttua ja vaihdettuamme paikkaa. Olimme päättäneet mennä tutkimaan pakastimen sisältöä, joten istuimme nyt keittiössä pöydän ääressä. Veeti jakoi meille kaikille jäätelöä posliinisiin kulhoihin. ”Mutta teki hyvää.”
”Vähän samaa vikaa”, Veetikin totesi ojentaen kulhot meille ja istuen itsekin pöydän ääreen. ”Mutta mä toivon, että te tuette mua nyt, jooko? Niin kuin kaverit yleensä tekee.”
”Ei me oikeasti olla sun kavereita. Tultiin tänne vaan lähinnä sen takia, että tiedettiin täälä majailevan pakastimessa valtava jäätelöyhdyskunta. Pitää harventaa sitä, ettei se pääse valtaamaan koko maailmaa!” Ilona huomautti iskien silmäänsä. En ollut nähnyt pitkään aikaan Ilonaakaan noin iloisena, itse asiassa en ollut nähnyt Ilonaakaan juuri ollenkaan viime aikoina. ”No ei oikeasti. Kyllä mä ainakin ajattelin auttaa, jos vaan ikinä pystyn.”
”Mutta sähän lähdet pian sinne urheilulukioonkin?” kysyin järkyttyneenä tajutessani tämänkin tosi asian.
”Joo, niin lähdenkin”, Veeti totesi hiukan surullinen sävy äänessään. ”Sitten mekään ei enää nähdä välttämättä edes joka viikko. On se 150 kilometriä kuitenkin aika paljon liikaa, vaikka kulkisikin junalla.”
”Mutta me tullaan kyllä vahtimaan sua ainakin joskus viikonloppuisin!” Ilona vakuutti innostunut katse silmissään. ”Tullaan tekemään sellaisia yllätystarkastuksia, että missä kunnossa sun kämppä on!”
”Okei, en kerro mun osoitetta teille. En ikinä, en varmasti”, Veeti virnisti nopeasti. Veetikin oli ollut turhan kauan hymyilemättä. ”Riittää, kun porukat uhkasi tehdä tupatarkastuksia. Mutta onneksi te ette varmaan saisi samanlaista kohtausta, kuin äiti... Muuten mä en kyllä olisi teidän kaveri!”
”Hymyileminen on toiseksi paras asia, mitä huulilla voi tehdä”, huomautin miettiessäni mihin jäätelöni oli kadonnut. Kulhoni oli nimittäin tyhjentynyt uhkaavasti
”Mä voin sitten tehdä sitä toista asiaa enemmän”, Veeti totesi kohauttaen hartioitaan laskettuaan tyhjän jäätelökuppinsa voimakkaan kolahduksen saattelemana. ”Mitä se ikinä sitten tarkoittaakin.”

Veetin luona käynnin jälkeen olin huomannut hymyileväni enemmän. Tiesin, ettei tyhjä aukko mun sydämestä täyttyisi enää ikinä uudelleen. Enkä mä voinut sille mitään. Puolentoista kuukauden kuluttua linnoittautumisesta omaan huoneeseeni, tajusin mun oikeasti tarvitsevan jotain normaalia mun elämään pikku hiljaa. Kim ei tulisi takaisin, ihan sama miten paljon mä itkin joka päivä. Mutta en mä unohtaisi Kimiä ikinä, eikä Kimin kuoleman aiheuttama tuska katoaisi varmaan koskaan täysin. Eikä sen tarvinnutkaan, enkä mä edes haluaisi.
 Siitä huolimatta, mä rupesin kaipaamaan muutakin seuraa kuin mun huoneen seinät. Ne eivät osanneet antaa mulle tarvitsemiani vastauksia. Ei kukaan pystyisi siihen koskaan, mutta ainakin joku muu sentään vastaisi jotain mulle, enkä saisi hullun mainetta jutellessani seinilleni. Mä olin tajunnut, etten mä voisi rypeä itsesäälissä loppu elämääni. Koulun alkuun oli vain muutama viikko jäljellä, en ollut edes tajunnut miten nopeasti aika oli kulunut. Muistelin, miten Veeti oli heti kesän alusta asti selittänyt, miten elämä voi olla tässä ja nyt. Vasta näin jälkikäteen olin ymmärtänyt Veetin olleen sittenkin oikeassa, koskaan ei tiennyt mitä voisi tapahtua, kun seuraavan kerran astui ovesta ulos. Ehkä maailmanloppu tulisi 2012 tai joku rattijuoppo ajaisi munkin yli, mutta ne olivat asioita joille itse ei voinut oikeastaan yhtään mitään. Joten miksi sitten mun kuuluisi pelätä niitä? Mun täytyisi uskaltaa aloittaa taas normaali elämä, niin vaikeaa kuin se vain olikin ilman Kimiä.

Katselin Kimin hautaa ajatuksissani, olin tullut tuomaan kynttilän. En ollut todellakaan ainut, joka niin oli tehnyt. Moni muukin oli jäänyt kaipaamaan Kimiä, ei ainoastaan Miro, Veeti, Ilona ja mä. Mä en ollut ajatellutkaan asiaa ennemmin, en edes sitä miltä Kimin vanhemmista oli mahtanut tuntua. Mä olin itsekäs, mä tiesin sen.
Aurinko lämmitti selkääni mukavasti. Hautausmaalla oli hiljaista, vain jokunen vanha pariskunta käveli kauempana. Mäkin haluaisin sellaisen miehen, jonka kanssa vanheta koko loppu elämä yhdessä. Nykypäivänä niin ei vain tuntunut enää käyvän. Käännyin lähteäkseni, mutta näin Veetin vilkuttavan mulle jonkun matkan päästä, joten pysähdyin odottamaan tätä.
”Moi”, Veeti totesi hymyillen aurinkoisesti. Halasin poikaa, olin ymmärtänyt nyt vasta kunnolla mun kavereiden merkityksen elämässä. Jokainen hyvästi saattoi olla viimeinen, sen oli huomannut. Mutta sitä ennen mä halusin näyttää, miten paljon mä välitin. Ihan vain varmuuden vuoksi. ”Ja moi, Kim.”
Veeti laski varovasti kynttilän hautakiven päälle nostaen muutaman sammuneen pois tieltä. Seisoimme vain hetken hiljaa katsellen kynttilöiden tanssivia liekkejä. Illalla kynttilät valaisisivat kauniisti hautaa, iltaisin oli jo hämärää.
”Miks mä en voisi olla tuossa?” Veeti kuiskasi hiljaa kääntäen kasvonsa muhun päin. ”Kim olisi halunnut elää. Ei tän näin pitänyt mennä.”
”Älä puhu noin”, puuskahdin katsellen tarkasti Veetin kasvoja. ”Kaikella on tarkoitus.”
”Mä en vain näe sitä tässä”, poika huokaisi pyyhkäisten kyyneleen nopeasti silmäkulmastaan pois. Ilmeisesti Veeti ei halunnut enää näyttää kyyneleitään mulle.
”Kyllä se vielä joskus selviää”, vakuutin kietoen käteni Veetin hartioiden yli ja halasin tätä tiukasti uudelleen. ”Älä huoli.”
Lähdimme kuin sanattomasta sopimuksesta yhtä aikaa kävelemään pois Kimin haudalta. Veeti pyyhki silmiään tämän tästä, joten en edes yrittänyt sanoa mitään hänelle.
”Milloin sä lähdet?” kysyin päästyämme pyöriemme luo. Veeti oli ollut jo lähtemässä, mutta pysähtyi kuitenkin vielä.
”Puolentoista viikon päästä”, poika totesi apeasti. ”Olisi kiva jäädä tänne vaan lukioon teidän kans. Ei sielä kuitenkaan oo edes ketään kivoja ja oon vaan yksin siellä.”
”Mut se on sitä, mitä sä olet aina halunnut”, muistutin hymyillen rohkaisevasti Veetille, joka näytti selvästikin epäluuloiselta valintansa vuoksi. Veeti oli selittänyt niin kauan kuin muistin, miten aikoi tulevaisuudessa jalkapalloilijaksi. Sen vuoksi hän olikin sitten hakenut urheilulukioon, missä hänellä olisi paremmat mahdollisuudet siihen. ”Ja olet sä sen verran sosiaalinen tyyppi, että tuskin sä yksin jäät. Siellä on varmaan vaan tosi paljon hyvän näköisiä muijia mistä valita! Vähän eri tarjontaa varmaan kuin täällä meillä sivistyksen ulottumattomissa.”
”Niin kai sitten”, Veeti totesi virnistellen taas tapansa mukaan. ”Mut toisin mä mieluummin ehkä sittenkin jäänyt tänne. Ootte te kuitenkin paljon tärkeämpiä kuin jalkapallo ja ammattilaisura ja hyvän näköiset muijat…”
”Mutta kyllähän me vielä nähdään”, muistutin hymyillen. Veeti kuulosti aivan siltä, kuin emme ikinä enää tapaisi. ”Ja voit sä ens syksynä sitten vaihtaa tänne lukioon, jos sielä suurkaupungissa ei oo tarpeeksi jännittävää.”
”Niin, pitäähän sitä kaikkea kokeilla ainakin kerran”, Veeti myöntyi vihdoin selvästi helpottuneena. ”Mut mun tulee ikävä teitä.”
”Me nähdään vielä varmaan ainakin kaksikymmentä kertaa ennen kuin sä lähdet”, naurahdin hämmentyneenä Veetin tunnustuksesta, hän ei yleensä pahemmin tunneasioista kenellekään puhunut. ”Ja kai sä jotkut bileet pidät ennen kuin sä lähdet?”
”Itse asiassa, mä voisinkin. Muistaakseni meillä lähti porukatkin tässä jossain vaiheessa viikonlopuksi jonnekin”, Veeti innostui ideasta nousten samalla takaisin pyöränsä päälle. ”Mutta mä meen nyt, mun pitää mennä treeneihin. Moikka!”
Vilkutin Veetin perään niin kauan, että tämä katosi näkyvistä mutkan taakse. Huokaisin luoden silmäyksen hautausmaalle sinne suuntaan, missä tiesin Kimin olevan. Osaisin sinne vaikka silmät kiinni, vaikken turhan monta kertaa ollutkaan siellä käynyt erakoitumiseni vuoksi.

6. luku

Juhannus oli ja meni. Kimin äiti oli hakenut meidät sunnuntaina iltapäivällä takaisin tuttuihin kuvioihin. Ilona oli vallannut yläkerran sängyn toisen puolen. Se oli tavallaan ihan hyvä, sillä saimme ainakin jutella vielä asiat halki ties monennenko kerran. Mökiltä tullessamme olimmekin aivan hyvässä yhteisymmärryksessä asioista ja miten jatkossa yrittäisimme olla. Mä vihasin riitelyä yli kaiken, kuten onneksi myös Ilonakin. Tässä olikin salaisuutemme, miten olimme selvinneet kaikki nämä vuodet vain muutamalla pienellä erimielisyydellä. Nyt tämä riitamme oli ollut kiistatta historiamme pisin.

Kesäkuu oli vaihtunut heinäkuuksi nopeammin kuin olin kuvitellutkaan. Miksei aika voisi kulua yhtä nopeasti koulussakin, eikä vain ja ainoastaan lomilla, milloin sen ei olisi todellakaan tarvinnut?  Mutta en valittanut, kesä oli ollut tähän asti elämäni kaikista paras. Heinäkuun alusta asti oli aurinko paistanut pilvettömältä taivaalta ja lämpömittarit olivat kivunneet ennätyslukemiin. Sekään ei haitannut mua, mä tykkäsin enemmän lämpimästä kesästä kuin kylmästä talvesta.

Olimme käyneet jäätelöllä torikahvilassa aiemmin päivällä koko porukalla. Nyt olin Miron, Ilonan ja Veetin kanssa makaamassa jälleen kerran auringossa uimarannalla, joka kuhisi ihmisiä kuin muurahaispesä. Kim ei ollut halunnut liittyä joukkoomme useista pyynnöistä huolimatta. Tietenkään hän ei halunnut maata auringossa tunteja ruskettumassa, mutta olisi ollut epäreilua olla edes pyytämättä häntä mukaan.  Lisäksi Kimillä oli ilmeisesti iltapäivälle muuta ohjelmaa, sillä hän oli selittänyt torikahvilassa miten hän tapaisi tänään uuden poikaystävänsä, Tuukan, vanhemmat.
Veeti oli muuttunut viimeisimpien viikkojen aikana jotenkin erilaiseksi, hän ei ollut nauranut tai vitsaillut enää niin paljon. Hän ei ollut edes kiusoitellut Kimiä tämän selittäessä poikaystävästään. Normaalisti Veeti oli käyttänyt kaikki mahdolliset tilanteet, mutta tänään hän oli ollut aivan hiljaa. Olin kysynyt Mirolta ja Kimiltä tiesivätkö he jotain syitä tähän muutokseen, mutta molemmat olivat veikanneet vain naishuolia. Niitä kun tunnetusti Veetillä riitti vaikka muille jakaa. Nytkin Veeti oli vain ollut melko hiljaa kauan aikaa ja osallistunut keskusteluun vain satunnaisesti. Ei ollenkaan sen Veetin tapaista, jonka mä ja muutkin tunsivat.
”Mun pitää lähteä peliin”, Veeti totesi yhtäkkiä rikkoen pitkän hiljaisuuden. Hän nousi nopeasti ja alkoi kääriä pyyhettään. ”Moikka. Nähdään illalla.”
”Nähdään”, hymyilin kääntäen päätäni kunnolla Veetiin päin, että näkisin kunnolla pojan kasvot. Sain vastaukseksi pienen hymyn. ”Onnea peliin. Ja tee paljon maaleja!”
”Joo, kiitos. Sitä mä tarvinkin”, Veeti hymähti heilauttaen kättään vielä hyvästiksi kääntyessään poispäin meistä. Katselimme kolmisin tämän perään, kun hän käveli pyörälleen.
”Vaivaako sitä joku?” Ilona kysyi järsien huultaan katsellen Miroa, vaikka kysymys ei ollutkaan erityisesti hänelle osoitettu.
”En mä tiedä. Oon mä koittanut puhua sen kanssa, mutta ei se kerro”, Miro huokaisi kasvoillaan turhautunut ilme. ”Mä en tiedä mitä mun tai meidän pitäisi tehdä sen kanssa. Antaa olla vai viedä jonnekin kallonkutistajalle?”
”Mua lähinnä huolestuttaa, kun mietin mitä se sanoi sielä mökillä silloin juhannuksena. Muistatko sä, Miro?” näpräsin kastumisen takia kiharalle menneitä hiuksiani.
”Joo, muistan. Mäkin olen miettinyt sitä paljon. Sä nukuit Ilona silloin niin, että älä murehdi ettet muistaisi jotain”, Miro hymähti vastaten selvästikin Ilonan äänettömään kysymykseen, joka oli luettavissa kuitenkin tämän kasvoilta. ”Mut en mä usko Veetistä. Ei se mitään alkaisi yrittämään.”
”Toivotaan”, huokaisin painaen aurinkolasit paremmin päähäni. ”Kun ei kai me muutakaan oikein voida.”
”Olisi kiva tietää, mistä te puhutte”, Ilona huomautti selvästikin huolestuneen näköisenä katsellen Miroa ja mua vuoron perään tarkasti.
”Mä kerron sulle joskus, jos on tarpeen”, lupasin taputtaen Ilonaa olkapäälle. ”Mut nyt sä olet onnellisempi, kun et oikeasti tiedä. Mä lupaan sen.”
Ilona vain kohautti harteitaan tyytymättömän näköisenä, mutta ei kuitenkaan alkanut inttämään vastaan. Ilmeisesti Ilona ymmärsi kuin ymmärsikin oman parhaansa, ainakin joissain asioissa.

Istuin yksikseni vanhan ala-asteeni pihassa. Keinusta kuului ikävää narinaa, mutta en antanut sen häiritä mua. Kello ei onneksi ollut vasta kuin vähän yli yhdeksän illalla. Mä istuin aina täällä, kun mä halusin olla rauhassa ja vain miettiä. Täällä mua ei kukaan häirinnyt, koululla ei varmaan käynyt ikinä kukaan mun lisäkseni. Se nimittäin oli lakkautettu, kun mä olin kolmannella. Mä olin tykännyt siitä koulusta enemmän kuin siitä, mihin mut ja muut oli siirretty. Isossa koulussa opettajat eivät ehtineet tai jaksaneet puuttua jokaiseen koulukiusaustapaukseen, toisin kuin pienessä kyläkoulussa. Ja siksi kukaan ei ollut ikinä ottanut mua tosissaan, kun olin kertonut miten mua kiusattiin.  Opettajat kuittasivat vain sen tutuksi tulleella lauseella; ”ei meidän koulussa sellaista tapahdu”. Totuus oli kuitenkin joskus tarua ihmeellisempää. Enkä mä ollut edes ainut. Siksi mä en ymmärtänyt miksi kouluja piti ylipäätänsäkään lopettaa vain säästösyistä.

Hätkähdin muistelmistani puhelimeni alkaessa soida. Ajattelin ensin mielenosoituksellisesti olla vastaamatta ja vain hiljentää puhelun pois häiritsemästä mua. Mutta katsoessani kuka soitti, en voinut vastustaa kiusausta olla vastaamatta.
”Moi”, tervehdin hymyillen iloisesti, äiti oli aina opettanut hymyilemään puhelimeen vastattaessa. Sen kuulemma kuuli äänestä, jos hymyili.
”Moi”, kuulin Miron äänen käheänä langan toisesta päästä. ”Istuthan sä nyt jossain?”
”Istun, miten niin?” kysyin huolestuneena kuultuani vaimean niiskahduksen Miron suunnalta.
”Hyvä”, Miro kuiskasi. Kuulin, miten hän yritti yskiä saadakseen äänensä takaisin. Päässäni vilisi kauhukuvia kaikesta, mistä ikinä vain keksin niiden muutamien sekuntien aikana, jona Miro piti mua epätietoisuudessa.
”Kim oli kolarissa tänään.”
”Mitäh?” kiljaisin säikähtäneenä. Olin kiitollinen siitä, että istuin yhä rengaskeinussa tukevasti. Mun jalat olisi varmasti pettänyt alta heti. Mä olin aina pelännyt, että joku mun rakkaista joutuisi johonkin onnettomuuteen. Ja nyt jälleen yhdestä mun pelosta oli tullut totta. ”Kävikö pahasti?”
”Joo”, Miro takelteli. ”Se kuoli.”
Puhelimeni tipahti kädestäni, sen matka maahan näytti samalta kuin elokuvien hidastetuissa kohtauksissa. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ympäriltäni, mutta se ei olisi koskettanut ollenkaan mua. En kuullut liikenteen melua taustalla, enkä haavan lehtien hiljaista havinaa tuulessa. Seuraavan kerran kaupungilla kävellessäni näkisin varmasti joka puolella ihmisiä, jotka olivat jämähtäneet niille sijoilleen ajan pysähtyessä.
 Mä kuitenkin olisin halunnut, että olisin voinut pikakelata taaksepäin. Mä olisin voinut estää kolarin, jos vain saisin aikaa takaisin päin. Olisin voinut suostutella Kimiä enemmän jäämään kanssamme rannalle. Ja nyt hän olisi turvallisesti kotona, kaikki olisi niin kuin ennenkin. Kaikki olisi hyvin.
 Nousin kuitenkin keinusta varovasti ja kumarruin nostamaan puhelimeni nurmikolta. Miro oli onneksi yhä linjoilla. Kuulin, miten tämä oli selvästikin alkanut itkemään.
”Sano, että sä pilailet. Että sä luit tuon jostain Facebookista tai jostain muusta yhtä luotettavasta tietolähteestä”, pyysin hiljaa anova sävy äänessäni. Mä en tiennyt, olisiko mun kuulunut itkeä. Musta tuntui niin kuin kaikki tunteet olisivat kadonneet. ”Sano, että sä valehtelet. Ettei se ole totta.”
”Kimin äiti soitti mulle äsken”, Miro sai jotenkin sanottua. En ollut nähnyt  tai edes kuullut Miron itkevän ikinä. ”Tuu meille nyt, jooko? Mä en halua olla yksin, kun soitan Ilonalle ja Veetille. Oli jo tarpeeksi raskasta soittaa sulle.”
”Okei, mä tuun”, lupasin kuiskaten kävellessäni pyörälleni varovaisin askelin. Pelkäsin joka hetki jalkojeni vain yksinkertaisesti lopettavan kävelemisen.
”Aja varovasti”, Miro pyysi ennen kuin lopetti puhelun antamatta mulle enää mahdollisuutta sanoa mitään.
Matka Miron luo ei ollut ikinä ennen tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Kaikki tuntui vain niin epätodelliselta. Olimme nähneet Kimin kanssa aiemmin päivällä. Siitä ei ollut kulunut kovin montaa tuntia. Ja nyt Miro väitti, ettei Kim enää ikinä olisi meidän kanssamme?

Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen olin viimein soratien päässä ja Miron kotitalon edessä. Väistelin rutiininomaisesti lelut, pikkuveljet ja koirat. Oikeasti musta tuntui, kuin mä olisin kulkenut sumussa näkemättä yhtään mihinkään. Tuntematta mitään. Mä vain olin.
Kävelin ajattelematta sen enempää suoraan sisälle, välittämättä sen enempää Miron äidin kummastuneesta katseesta, kun varoittamatta ilmestyin eteiseen. Vilkaisin hänen päällensä vain nopeasti, ilmeisesti hän kuvitteli yhä meidän seurustelevan Miron kanssa. Oikaisisin väärinkäsityksen jossain vaiheessa, mutta nyt ei ollut oikea hetki sellaiseen.
”Miro on yläkerrassa.”
Nyökkäsin ja lähes juoksin lyhyet rappuset ylös. Yritin avata ovea, mutta se oli lukossa. En yllättynyt, joten huusin vain Miroa nimeltä ja pian ovi raottuikin hiukan. Miro otti mut saman tien syleilyynsä sanomatta sanaakaan. Pojan kuumat kyyneleet valuivat vain mun hiuksille.
”Mä voin soittaa Veetille ja Ilonalle, jos sä et pysty”, kuiskasin silitellen Miron selkää rauhoittavasti.  Hän vain nyökkäsi, päästämättä mua kuitenkaan pois halauksesta. Eikä se mua edes haitannut. En tiennyt miten kauan me seistiin niin, mutta viimein astuin vastentahtoisesti askeleen kauemmas. ”Soitan niille nyt. Pitää niidenkin saada kuulla ainakin toiselta meistä, eikä jostain puskaradion kautta. ”
Ilona otti suru-uutisen vastaan juuri niin kuin olin mielessäni kuvitellutkin. Kuulin vain puhelimesta miten Ilona kiljui ja epäilemättä hyppien tasajalkaa samalla kiroten ja itkien. Olin helpottunut ensimmäistä kertaa tajutessani parhaan kaverini olevan poikaystävänsä kanssa, oli hän miten vanha tahansa. Ainakin joku olisi vahtimassa Ilonaa koko ajan. Miro oli sillä aikaa soittanut Veetille, kun mä olin hoitanut Ilonan tiedottamisen. Veeti ei ollut paljoa puhunut, joten Miro ei osannut oikein kertoa miten tämä oli asian loppujen lopuksi ottanut. Sovimme kuitenkin näkevämme koko porukka huomenna heti aamusta.
”Mitä tapahtui…?” kuiskasin istuen seinää vasten Miron vieressä hänen sängyllään.
”Ei se Kimin äiti tarkemmin kertonut, mutta kuulemma joku rattijuoppo ajanut kylkeen. Kim oli ilmeisesti sen Tuukan kyydissä ja sen auto oli pyörähtänyt ojaan ja siitä katolleen. Ja lyhtypylvääseen”, Miro totesi itkuisella äänellä. Nyt mullakin alkoi vasta kyyneleet poltella silmäkulmia ensijärkytyksen mentyä ohitse. Mä en olisi vieläkään halunnut uskoa, ettei Kim enää ikinä olisi meidän kanssa ja lohduttaisi. Kertoisi, että kaikki on hyvin. Kim oli poissa, jäljelle jäisivät vain hyvät muistot, jotka aika kultaisi vuosien varrella. Poissa.
Yhtäkkiä kyyneleet vain tulivat kysymättä lupaa. Miro painoi mut tiukasti rintakehäänsä vasten ja silitteli mun hiuksia lohduttavasti. Tiesin, ettei Miro sanoisi kaiken olevan hyvin, ettei tarvitsisi itkeä. Mä tiesin, että sen mä kuulisin ensimmäisenä kotona. Miro tiesi ihan yhtä hyvin kuin mäkin, ettei kaikki ollut hyvin.

Aamulla heräsin omaan itkuuni ja Miron rauhoittavaan ääneen. En tiennyt missä vaiheessa olin nukahtanut tai kauanko olin nukkunut Miron vieressä. Ahdistava tunnottomuus ei ollut kuitenkaan kadonnut yön aikana mihinkään, lähinnä se tuntui vain pahentuneen. Mä en ollut aivan varma oliko se mahdollista edes, mutta tuntui kuin osa mun sydämestä olisi kuollut Kimin mukana. Ainakin se tuntui tyhjemmältä kuin mitä se vielä eilen oli ollut.
Kello oli puoli yhdeksän, olimme sopineet Ilonan ja Veetin tulevan tänne Miron luo yhdeksän jälkeen. Olimme tulleet siihen tulokseen, että emme kuitenkaan nukkuisi kovin myöhään, joten kellonaika ei ollut turhan aikainen kenellekään.
 Lähetin äidilleni viestin kaiken olevan melkein hyvin ja tulisin kotiin, kun vain ehtisin ja pystyisin. Hämmästyin saadessani vastaukseksi vain lyhyen ok-viestin, olin kuitenkin ollut yön poissa kotoa ilmoittamatta asiasta mitään etukäteen. Kaiken lisäksi äiti vihasi kyseisiä viestejä ja vältteli itsekin niiden lähettelemistä. Ehkä munkin äidillä oli se kuuluisa vaisto, millä ne tiesivät ja arvasivat liikaa asioita.
”Moi”, kuulin Ilonan tervehtiessään astuessaan varovasti sisään Miron huoneeseen. En ollut yllättynyt siitä, kun hän oli ollut etuajassa. Ilonakin näytti siltä, kuin olisi valvonut koko yön ja itkenyt. Kuten hän melko varmasti olikin tehnyt. Nyökkäsimme Miron kanssa vain vaimeasti vastaukseksi. Halasin Ilonaa tiukasti tämän istuutuessa viereeni leveälle sängylle. Istuimme vain hetken hiljaa, kunnes kuulimme Veetinkin marssivan vähän kovemmalla metelillä portaita ylös, kuin Ilona.
Katselin Veetiä hämmentyneenä, kun hän istuutui neljänneksi Miron sängylle. Kuten olin arvellutkin, Veetikin oli itkenyt, mutta en vain ollut tottunut näkemään häntä niin surkeana. Luulin, että viimeisimpien viikkojen aikana Veeti oli näyttänyt niin surulliselta ja masentuneelta, kuin vain pystyi. Nyt katsellessani edessäni istuvaa poikaa, tajusin olleeni täysin väärässä. Tähän verrattuna Veeti oli näyttänyt iloiselta viime viikkoina. Halasin kuitenkin Ilonan jälkeen poikaa, joka selvästikin yritti peitellä itkuisuuttaan.
”Tiedättekö te, mitä tapahtui?” Veeti kysyi istuttuamme jälleen hiljaa kyyneleiden vieriessä poskillemme.
Miro alkoi kertoa Kimin äidiltä saamiaan samoja tietoja kuin mitä hän oli mullekin kertonut. Miron ääni oli sortua viimeisessä lauseessa kokonaan. Ujutin varovasti sormeni pojan sormien lomaan puristaen niitä rohkaisevasti.
”Mitä sille Tuukalle kävi? Tai sille rattijuopolle?” Ilona kysyi peittelemättä kyyneleitään sen enempää, toisin kuin me muut.
”Sille rattijuopolle tuskin mitään”, Veeti puuskahti. ”Ei ne yleensä itse saa edes naarmuja tai mustelmia ja sitten toiselle osapuolelle käy vaan aina pahemmin.”
”Niinpä”, huokaisin painaessa pääni Miron olkapäälle. Mua väsytti, mutta en uskaltanut nukahtaa. Tiesin painajaisten alkavan saman tien suljettuani silmäni. ”Ei sen mun mielestä niin päin pitäisi mennä…”
”Kimin äiti ei sanonut mun muistaakseni mitään siitä Tuukasta, en tiedä tiesikö hän edes Kimin seurustelevan… Ja jos tiesikin, niin tiesikö, että tällä kertaa ei tulisikaan tyttöystävää näytille vaan poikaystävä”, Miro totesi vähän varmemmalla äänellä jo.
”Muistatteko te kaikkia niitä hyviä juttuja Kimin kans?” Ilona kysyi hetken kuluttua hiljaisuuden laskeutumisesta. ”Kun pari vuotta sitten Kim opetti meitä laskemaan laudalla koko talven, eikä me silti päästy edes olympiakarsintoihin, puhumattakaan voittamisesta?”
”Tai viime syksyä, kun me istuttiin ulkona kauan pimeässä Kimin luona ja Kim soitti kitaraa ja Minttu lauloi?” Veeti hymyili surullisesti. ”Kim soitti hyvin kitaraa.”
”Kimistä ja Mintusta olis voinut tulla joku katumuusikkobändi ja tienata sillä omaisuuden”, Miro huomautti luoden mulle nopean hymyn. Puhuessamme hyvistä hetkistä, joita olimme viettäneet Kimin kanssa, tuska hellitti hiukan. Tiesin, ettei se moneen vuoteen vielä olisi päästänyt mua otteestaan. Mä kaipaisin aina Kimiä mun elämään takaisin. Miksi kaiken arvon tajusi parhaiten silloin, kun se oli jo liian myöhäistä? Kun ei voinut enää tehdä asialle mitään? Ei voinut kertoa miten tärkeitä ne hetket olivat olleet, eikä pyytää anteeksi kaikkea mitä oli sanonut ja tehnyt täysin huomaamatta ja vahingossa. Ei voinut sanoa enää kiitos. Kun jäljellä olivat vain viimeiset hyvästit.
”Milloin Kimin hautajaiset on?” kysyin juuri ennen kuin kyyneleet alkoivat valua uudelleen poskilleni kuin hyökyaalto. ”Tästä piti tulla kiva kesä, eikä se voi olla kiva ilman Kimiä! Meidän olisi pitänyt suostutella Kim jäämään meidän kanssa pidemmäksi aikaa. Oltaisiin voitu keksiä jotain muuta tekemistä, kuin auringossa makaamista. Jos Kim olisi tullut meidän kanssa, me ei oltaisi tässä nyt itkemässä!”
”Rauhoitu, Minttu”, Ilona yritti rauhoitella mua alkaen itkeä itsekin. Itkeminen tarttui aivan kuten haukotuskin, jos yksi itki, pian itki toinenkin. Ja niin tässä taas oli käymässä. ”Älä itke.”
”Ei itkeminen ole pahasta”, Veeti huomautti. ”Se helpottaa oloa ihan oikeasti.”
”Kim ei varmaan haluaisi, että me itkettäisiin…” huomautin nikotellen. ”Kim halusi aina vaan, että me muut hymyillään.”
”Mutta saadaan me silti itkeä”, Miro lisäsi apeasti.
Yhtäkkiä huoneen ovi aukeni ja Miron äiti ja viisi pikkutenavaa säntäsivät kiljuen huoneeseen. Miron äiti kuitenkin pysähtyi kuin seinään nähdessään meidät kaikki neljä sängyllä silmät punaisina ja epäilemättä itkeneen näköisinä.
”Onko jokin hätä?” hän kysyi samalla paimentaen kaikki viisi Miron pikkuveljeä ulos huoneesta sulkien oven viimeisen perässä. Miron äiti katseli meitä kysyvän näköisenä kädet rinnalla puuskassa. Me muut käänsimme katseemme nopeasti pois. ”Mä olin kuulevinanikin aamusta kuinka joku käveli portaita.”
”Kim kuoli eilen kolarissa”, Miro töksäytti suoraan pyyhkien hätäisesti silmiään kuiviksi kuitenkin epäonnistuen siinä. ”Että jos viitsisit pitää nuo poissa ja antaisit meidän vain olla rauhassa, etkä kyselisi turhia. Jooko? Me haluttaisiin olla vii-  neljästään rauhassa ja jutella. ”
”Okei. Kyllä mä ymmärrän. Kukas se Kim olikaan?” Miron äiti kysyi selvästikin järkyttyneen näköisenä käsi suunsa edessä. Hänen katseensa kiersi meitä muita tutkivasti, selvästi hän yritti keksiä kuka meistä puuttuisi.
”Tuo esimerkiksi on loistava esimerkki erittäin harvinaisen turhasta kysymyksestä”, Miro huomautti ivallisesti. ”Se, jolla oli aina mustat vaatteet ja hiukset.”
”Ai se, joka soitti silloin teidän kevätjuhlassanne sitä kitaraa niin kauniisti? Se erikoisesti pukeutunut, jolla oli hiukset silmillä? Jonka vanhempien mökillä te olitte juhannuksen?”
”Joo, just se”, Miro ärähti selvästikin turhautuneena. Hänen äitinsä oli selvästi aikaisessa vielä kysyä jotain. ”Mene vain pois nyt. Kyllä mä sitten joskus kerron tarkemmin, mutta en nyt enkä edes huomenna.”
Miron äiti lähti pois huoneesta sanomatta enää sanaakaan hiukan ärsyyntyneen näköisenä. Katselin vain suljettua ovea näkemättä kuitenkaan siinä mitään sen ihmeellisempää. Päässäni pyörivät epäselvät muistikuvat kesästä ja vuosien varrelta. Ajoista, jolloin kaikki oli hyvin ja nauroimme kaikki – Kimin kanssa. Kim oli ollut ala-astetta vaihdettuani samassa koulussa, mutta olimme olleet rinnakkaisluokilla silloin. Ja vasta seiskalla, kun jouduimme samalle luokalle, tutustuimme paremmin.

”Missäs sä olet ollut?” kuulin äidin tivaavan heti raotettuani ulko-ovea. Huokaisin riisuessani kenkiäni pois jaloistani. Olin arvannut tämän, mutta toivoin uutisen kiirineen Teemun korviin. Silloin olisi ollut edes pieni mahdollisuus, että olisin välttynyt ristikuulustelulta, mutta taisin toivoa liikoja.
”Miron luona”, totesin astuessani keittiöön, missä äiti säntäili hellan, jääkaapin ja pöydän välillä.
”Mitä sä sielä? Onko se sun poikaystävä?” äiti kysyi tuijottaen mua pistävästi, hän oli lopettanut päättömän säntäilyn hetkeksi. ”Sielläkö sä olit yötä? Mitä te teitte? Istu.”
Kohotin kulmiani hämmästyneenä, mutta istuin mukisematta vastapäätä äitiä.
”Mun on pitänyt puhua sulle kauan näistä asioista jo… Käytittehän te kondomia?” äiti kysyi selvästikin vaivautuneena. Tilanne olisi huvittanut milloin tahansa muulloin, mutta ei tänään. ”Kyllä mä tiedän, että me ei olla kovin läheisiä ja sun on varmasti vaikea puhua näistä mun kanssa. Mutta mä olen sentään sun äitisi ja olen vastuussa susta. Ja olethan sä kuitenkin jo kuusitoista, niin pikku hiljaa varmaan pitäisi alkaa kertoa näistäkin asioista…”
”Öö… ” mutisin tietämättä mitä vastata. Kaikesta päätellen Teemu ei ollut kuullut Kimin onnettomuudesta ja jos olikin, ei ollut sanonut siitä äidille. Katselin äitiä epäluuloisena, ei ollut äidin tapaista.
”Mä olen ollut huono äiti sulle ja ajattelin ottaa vähän takaisin vielä, kun voin”, äiti selitti hymyillen mulle epävarmasti. Mä en tiennyt mitä ajatella, mun teki mieli vain itkeä mun pahaa oloa, mutta en voinut. Oli jälleen sellainen tunteeton olo.
”Äiti hei”, aloitin vetäen syvään henkeä ennen kuin aloitin. ”Mulle on kerrottu kyllä kukista ja mehiläisistä jo ala-asteella. Ja yläasteella. Ja ei me seurustella Miron kanssa, älä huolehdi. Ja joo, mä olen neitsyt.”
Äiti tuijotti mua suu auki selvästikin järkyttyneenä jostakin sanomastani. Äidin ilme oli musta lähinnä naurettava, mutta mua ei naurattanut. Ei yhtään.
”Sä siis tiedät, että ensimmäisestäkin kerrasta voi tulla raskaaksi?” äiti aloitti etsien ääntänsä takaisin selvästi peitellen samalla järkytystään. ”Ja, että mikään muu ei suojaa sukupuolitaudeilta, kuin kondomi?”
”Kyllä mä tiedän, äiti”, vakuutin samalla, kun yritin etsiä jotain edes jotain hymyä muistuttavaa kasvoilleni.
”Mä en halua alle viisikymppisenä lapsenlapsia”, äiti muistutti nousten pöydästä katsellen mua kuitenkin tutkivasti.
”Sitten sun kannattaa ehkä jutella Joonaksen kanssa asioista”, huomautin nousten itsekin. Olin helpottunut, ristikuulustelu tuntui päättyneen. Tältä kertaa.
”Mutta miksi sä sitten olit sielä Miron luona?” äiti kysyi kääntyen jonkun kattilan puoleen hellalla aivan kuin se olisi mielenkiintoisin asia koko keittiössä. Ilmeisesti äiti tunsi nolanneensa itsensä jotenkin todella merkittävästi epäonnistuessaan seksivalistuksessaan.
”Kunhan olin yötä…” vastasin epävarmasti lähtiessäni varovasti yläkertaa kohti. Äiti kuitenkin huomasi tämän ja kääntyi rykäisten selin hellaan päin.
”Onko jotain sattunut? Vaikutat vähän… hm, hiljaiselta” äiti kysyi kulmat kurtussa samalla katsellen mua tutkivasti päästä varpaisiin.
”Kim kuoli eilen”, totesin hetken epäröinnin jälkeen. Yritin kuulostaa rauhalliselta ja estää kyyneleitä tulemasta nyt. Ei mua itkeminen haitannut, mutta en välttämättä halunnut itkeä äidin nähden.
”Mitä? Miten? Missä? Milloin?” äiti kysyi selvästi säikähtäneenä. Huokaisin raskaasti, olisi ollut vain parempi kertoa joskus myöhemmin. Ennemmin tai myöhemmin asia tulisi joka tapauksessa esiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloittaisin omaan huoneeseeni linnoittautumisen heti sinne päästyäni. Eli siis mitä todennäköisimmin, ennemmin.
”Puhutaan joskus myöhemmin”, totesin kääntyen jatkaakseni matkaani omaan huoneeseeni. ”Mulla on ollut rankka ilta ja yö. Mä haluan nukkumaan.”
En aikonut mennä nukkumaan, en halunnut nähdä samoja painajaisia kuin viime yönä. Ajattelin mennä katsomaan Facebookista, millaisia huhuja oli liikkeellä. Ja toivottavasti saisin katkaistua ainakin osalta siivet. Miro oli luvannut mennä käymään tänään myöhemmin iltapäivällä Kimin vanhempien luona. Totta kai halusimme saada vähän lisätietoja tapahtuneesta. Eikä varmasti ollut Kimin vanhemmillekaan mikään helppo paikka menettää ainoaa lastaan.
Äiti myöntyi ja pääsin livahtamaan omaan huoneeseeni. Lukitsin oven perässäni, että saisin varmasti olla rauhassa kaikilta ylimääräisiltä. En kaivannut ny seuraa, halusin olla yksin ja itkeä.

5. luku

”Minttu!” äidin ääni kuului alakerrasta vaativana. Huokaisin noustessani koneeni äärestä, äiti ei ikinä jaksanut itse lähteä yläkertaan jos hänellä oli asiaa.
”Niin?” kysyin väsyneellä äänellä päästessäni portaiden alapäähän. Keittiössä ei ollutkaan vain äiti, vaan myös isä istui keittiön pöydän ääressä. Ei vaikuttanut lupaavalta.
”Me ollaan isän kanssa vähän mietitty sitä sun juhannustasi…” äiti aloitti viittoen mua istumaan pöydän päässä olevalle jakkaralle. Ei vaikuttanut mitenkään erityisen mukavalta keskustelulta, mutta istuin kuitenkin kiltisti sanomatta sanaakaan.
”Mitä te ajattelitte tehdä siellä?” isä kysyi hetken taiteellisen paussin jälkeen. Tunsin miten äidin katse poltti mua.
”Ajateltiin olla vain yhdessä ja pitää hauskaa”, totesin ympäripyöreästi. Mutta toisaalta, niinhän me ajattelimmekin. Kaikkea en vaan ollut kertonut. Miksi vanhemmat eivät vain voineet ymmärtää, että kun heidän lapsensa jättivät asioita kertomatta, he eivät tehneet sitä vain säästyäkseen huudoilta vaan myös siksi, etteivät vanhemmat ajattelisi kasvatuksensa menneen täysin pieleen? Koska vanhemmat oikeasti eivät kuitenkaan halunneet tietää aivan kaikkea. ”Kun Veeti kuitenkin lähtee urheilulukioon, niin tämä on viimeinen kesä, kun ollaan kaikki täällä.”
”Kai se kuitenkin lomat täällä on?” isä kysyi kohottaen toista kulmaansa. Vihasin sitä, kun hän teki niin.
”No on, on. Mutta koulun alkamisesta syyslomaan on kuitenkin kaksi ja puoli kuukautta!” huomautin piikikkäästi. Luultavasti Veeti tulisi joskus viikonlopuiksi kotiin. Mutta koska hänelle oli etsitty jo vuokrakämppä eikä hän asuisi asuntolassa, ei hänen olisi pakko tulla tuttuihin maisemiin edes viikonlopuksi. Eikä luultavasti tulisikaan.
”Onko sinne tulossa ketään aikuisia valvomaan?” äiti kysyi, olin osannut odottaa tätä kysymystä alusta asti.
”Ei oo. Ollaan me ennenkin oltu viidestään jossain viettämässä viikonloppua”, huokaisin turhautuneena. Äiti ei ilmeisesti ollut tiennyt tätä pikku seikkaa, ainakaan tämän ilmeestä päätellen. ”Kyllä me pärjätään hei ihan oikeasti.”
”Kyllä mä sen uskon”, isä totesi rauhoitteleva sävy äänessään. ”Mulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, että vaikka menisitki. Saihan Teemukin viime vuonna olla jo kavereidensa kanssa.”
”Kiitos! Sä olet mahtava!” hihkuin riemuissani. Riemuani latisti kuitenkin se, miten äidin naama vääntyi isän lausahduksesta. ”Äiti, et sä voi kieltää mua enää!”
Äiti ei vastannut, joten hyppäsin ylös tuolistani melkein kaataen sen. Halasin nopeasti isääni ja juoksin portaat ylös omaan huoneeseeni. Olin arvannut, että vanhempani tekisivät ratkaisun aivan viime tipassa. Nyt olinkin iloisesti yllättynyt tajutessani, että tänään olikin vasta tiistai.
Ilona ei ollut vastannut puhelimeensa lauantain jälkeen, vaikka olinkin monesti yrittänyt soittaa. Myöskin tekstiviestini olivat jääneet omaan arvoonsa mitä ilmeisimmin. Kukaan ei tiennyt Ilonasta mitään, eikä siitä oliko tämä tulossa viettämään juhannusta meidän kanssamme vai olisiko sen poikaystävänsä kanssa. Eilen illalla olin lukenut Facebookista Ilonan profiilista tämän olevan nyt parisuhteessa ihanan Tatunsa kanssa. Päätin kuitenkin, että mä pitäisin hauskaa, oli Ilona siellä tai ei.

Illalla istuimme Kimin, Veetin ja Miron kanssa rannalla. Hyppylaiturin jäänteet oli viety pois maanantain aikana, mistä olin todella yllättynyt. Aamun lehdessä oli ollut etusivulla juttua, miten otettaisiin silminnäkijä havaintoja vastaan ilkivallan tekijöistä. Kaupungin pääjehut siis eivät olleet kiinnittäneet huomiota hyppylaiturin kuntoon viimeiseen kymmeneen vuoteen, jos kerran he uskoivat jonkun tahallaan rikkoneen sen. Kyseinen laituri oli ollut rannalla niin kauan kuin muistin, mutta ikinä en ollut siltä hypännyt.
”Mä yritin soittaa tänään Ilonalle. Itse asiassa muutamankin kerran”, Kim ilmoitti yhtäkkiä. Vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksää, rannalla ei ollut lisäksemme kovin montaa muuta. Toisella reunalla istui vain muutaman hengen teiniporukka tupakalla.
”Vastasko?” Miro kysyi peittäessään käsillään paljaita varpaitaan hiekkaan. Kaikki me tiesimme vastauksen kuitenkin ilman, että Kim kertoi sitä.
”Ei…” Kim pudisti päätään. Huokaisin vetäen polvet syliini tiukemmin. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti kasvojani.
”Mistä te olette oikein riidelleet?” Veetikin kysyi kiinnittäen kaiken huomionsa nyt muhun.
”Itse asiassa, ei me montaa sanaa edes vaihdettu”, huokaisin. Totesin, että olisi reilua kertoa pojillekin edes osa syistä. ”Huomautin vain aluksi siitä, että eikö kahdeksan vuoden ikäero ole ihan kiitettävän iso. Ja sitten yksi asia johti luonnollisesti toiseen ja kolmanteen… Ja nyt se on mulle ilmeisesti möks.”
”Eikä vain sulle nähtävästi”, Veeti puuskahti. ”Ollaanko me muut tehty sitten jotain erikoista vai miksei se meillekään vastaa?”
”Ette ainakaan mun mielestä. Ehkä sillä on vain kiireitä sen poikaystävän kanssa”, totesin kohauttaen hartioitani.
”Niistä kiireistä mä en halua sitten tietää enempää”, Veeti tokaisi virnistäen kommenttinsa perään tietäväisesti. ”Mutta on niillä ihan kohtuullinen ikäero kuitenkin.”
”On joo”, Kimkin yhtyi tähän mielipiteeseen. ”Miten me ostetaan ruoka sinne mökille?”
”Onko siitä pitkä matka kauppaan? Siis siitä teidän mökiltä”, Miro kysyi nostaessaan varpaansa pois kasaamansa hiekkakummun alta. Kim pudisti vastaukseksi päätään. ”Mun mielestä se menis parhaiten niin, että käytäisiin perjantaina kaupassa, kun päästään sinne. Sitten vaan laitettais se lasku neljään tai viiteen osaan, riippuu tuleeko Ilona.”
”Mäkin mietin, että menisikö se noin”, totesin kannattaen Miron ajatusta. ”Se menee vähän liian vaikeaksi, jos kaikki tuo jotain. Kun ne ei kuitenkaan maksa ihan tasan yhtä paljon, niin tuolla lailla sen saisi ainakin menemään tasan kaikkien kesken.”
”Tehdään vaikka sitten niin”, Kim suostui.
”Millä me päästään sinne?” Veeti huomautti. ”Kävellen?”
”Mä uskon, että meiltä voi äiti tai isä viedä”, Kim vakuutti hymyillen.
”Perjantaita odotellessa!” naurahdin iskien silmääni. ”Kokeillaan saada Ilonaa kiinni. Ei se yleensä jaksa kauaa mököttää. Tämä on varmaan joku ennätys.”
Istuimme hetken aikaa vain hiljaa katsellen laskevaa aurinkoa.
”Mä menen uimaan”, Veeti totesi rikkoen hiljaisuuden. ”Tuleeko joku muu?”
”Mä voisin”, Miro totesi riisuen paitansa pois Veetin esimerkkiä noudattaen. ”Tulkaa tekin!”
Meinasin kieltäytyä kohteliaasti kutsusta, mutta Kiminkin noustessa seisomaan, tajusin jääväni yksin rannalle ruikuttamaan. Kirjaimellisesti.
”Minttu ottaa sitten vaan ihan rohkeasti kaikki vaatteet pois!” Veeti kannusti ilkikurinen katse silmissään.
”En mä ihan kaikkia, mutta on mulla bikinit täälä alla…”, naurahdin iskien silmääni samalla, kun vedin paitani pois yltäni. Mun tuurillani tietenkin bikinieni solmu selästäni aukesi samassa rytäkässä. Kiljaisin vain hädissäni huomatessani asian. Mitään suurta vahinkoa ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä löin kyynärpääni kylkiini saman tien, eikä yläosa tippunutkaan maahan asti. Kuulin vain, kuinka Veeti vislasi mulle.
”Grau.”
”Haluaako joku auttaa vähäsen ja sitoa…?” kysyin epävarmasti. Mulla ei ollut mikään maailman mukavin olo sillä hetkellä. Veeti lupautui heti, mutta torjuin tämän tarjouksen ainoastaan ilkeällä silmäyksellä.
”Mä voin”, Miro myöntyi naureskellen. Käännyin ympäri, että poika saisi solmittua narut kiinni. ”Onko parempi?”
”On, joo. Kiitos”, huokaisin helpottuneena.
”Höh. Olisit sä voinut ihan yhtä hyvin olla ilman yläosaakin”, Veeti totesi pettyneenä huomatessaan bikinieni olevan kiinni taas.
”Joo varmasti”, totesin. Heitin vielä lyhyet shortsini pois ja säntäsin vesirajaan nopeasti. Pojat tulivat hiukan rauhallisemmin perässä. Kokeilin vettä varovasti varpaillani. ”Ei tää nyt niin kylmää ole kuin silloin yöllä!”
”Millon sä yöllä olet ollut uimassa?” Kim kysyi kiinnostuneena, jolloin tajusin virheeni. Kuitenkin vähän liian myöhään, vahinko oli ehtinyt jo tapahtua.
”Minttu on kuitenkin ollut täälä rikkomassa sitä laituria…” Veeti huomautti seisten jo polviaan myöten vedessä. Vaihdoimme Miron kanssa katseet, eikä tämä jäänyt Kimiltä luonnollisestikaan huomaamatta.
”Ellenin bileidenkö jälkeen?” Kim kysyi kohottaen toista kulmaansa kysyvästi. Tunsin, miten poskeni alkoivat kuumottaa.
”Joo”, Miro vastasi kahlaten hänkin kauemmas veteen. ”Sulle ei ilmeisesti sitten tullutkaan pahempaa flunssaa?”
”Ei”, totesin samalla, kun pyörittelin hiuksiani hermostuneena sormeni ympärille.
”Onko teillä jotain kerrottavaa mullekin?” Veeti kysäisi kiinnostuneena. Tapansa mukaan hän ei aivan ollut perillä tällaisista asioista.
”Että me oltiin Mintun kanssa Ellenin bileiden jälkeen täälä vähän… uimassa”, Miro totesi lyhyesti ja sukelsi sitten veteen kovan loiskahduksen saattelemana. Hetken kuluttua pojan vaaleat hiukset nousivat pintaan paljon kauempana rannasta.
”Vai että sellaista…” Kim totesi kiusoitellen ja tönäisi hellästi mua kylkeen. ”Mitäköhän juhannuksesta oikein tulee…”
”Aivan kuin sä yrittäisit vihjailla jotain”, Veeti tuumasi raapien päätään kuin se jotenkin auttaisi. ”Mä nyt en ihan tajua.”
”Me ei yllätytty”, huomautin virnistäen. Kahlasin kauemmas rannasta, kunnes vettä oli vyötärölleni asti. Siitä en menisi enää paljoa kauemmas.
”Oikeasti, tuo ei enää ole reilua!” Veeti murisi esittäen taas loukkaantuneensa suurestikin tästäkin kommentistani. ”Olisiko kivaa jos mäkin vittuilisin koko ajan teille?”

Makasin myöhemmin yöllä sängylläni leikkien puhelimellani. Mietin, soittaisinko ties monennenko kerran Ilonalle. Mielestäni oli kuitenkin hänen vuoronsa osoittaa jotain leppymisen merkkejä. Eikä hänen tarvitsisi pojillekin mököttää, eivät he liittyneet mitenkään meidän pieni muotoiseen riitaamme. Jälkikäteen ei tuntunut edes siltä, että asia olisi ollut riidan arvoinen. Mulla oli vaan vähän huono päivä just silloin.
Tiputin vahingossa puhelimeni lattialle kovaäänisen kolahduksen seuratessa perässä hetken kuluttua. En vaivautunut nostamaan sitä, ennen kuin se piippasi vähemmän hiljaisesti viestin merkiksi. Käännyin huokaisten kyljelleni ja aloin kurotella puhelinta jostain lattialta. Olin vetänyt verhot kiinni, joten huoneessa ei ollut kamalan valoista, mikä ei ollut omiaan helpottamaan tätä tehtävääni. Viimein kuitenkin puhelimeni osui tuurilla käteeni ja sain nostettua sen ylös lattialta.
Viesti oli Mirolta. Se ei sisältänyt mitään kovin erikoista muuten, paitsi että Kim oli viimein saanut Ilonan kiinni. Eikä Ilona ollut vielä varma oliko tulossa meidän kanssamme vai viettäisikö juhannuksen jollain muilla tavoin. Näistä muista tavoista en välttämättä tahtonut olla tietoinen. Näpyttelin turhan viestin vastaukseksi, jonka olisi aivan yhtä hyvin voinut jättää lähettämättä. Tahdoin kuitenkin vastata edes jotakin.
Säikähdin, kun puhelimeni alkoi soida yhtäkkiä korvani juuressa. Katsoin yllättyneenä kuka soittaja olisi, kello kuitenkin oli jo puoli yksi. Vaikka ei kello nyt tavallaan paljon ollut, mutta harvemmin kukaan siihen aikaan soitteli.
”Moi”, kuulin Miron tervehtivän heti, kun sain puhelimen korvalleni.
”Moi”, vastasin yhäkin yllättyneenä tästä soitosta, jota en ollut odottanut ollenkaan. ”Hitto, sä säikäytit mut!”
”Anteeksi”, Miro vastasi. Tiesin tämän hymyilevän, sen kuuli pojan äänestä helposti. ”Mutta en jaksanut tekstata.”
”Joo, et ilmeisesti”, hymähdin vastaukseksi. Nousin istumaan seinää vasten. ”Oliko sulla jotain erikoista asiaa, vai muuten vain soittelet?”
”Oli mulla asiaakin…” Miro vastasi. Odotin, että hän esittäisi asian, mutta hiljaisuus vain pitkittyi.
”Niin?” kysyin kannustavasti. Tunsin, miten sydämeni hakkasi rinnassani nopeampaa kuin yleensä Miron kanssa puhuessa puhelimessa. 
”Sitä vain ajattelin, että mulla on tylsää nyt. Lähtisitkö sä mun kanssa vaikka jonnekin ulos?”
”Ööh…” en ollut varautunut tämän tapaiseen kysymykseen ollenkaan. Kutsu tuntui kiinnostavalta. ”En mä varmaan voi tulla. Vaikka mä haluaisinkin, usko pois. Mutta äiti on niin herkkäuninen, että se ei varmaan kauheasti innostuisi siitä, jos yllättäis mut ulko-ovelta.”
Kuulin miten Mirokin naurahti linjan toisessa päässä.
”Okei, mä ymmärrän. Parempi vaan, että pääset sitten juhannuksena tulemaan”, Miro vastasi, olin kuulevinani hiukan pettymystä pojan äänessä. En kuitenkaan ollut varma, joten en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. ”Mutta ei mulla mitään sen ihmeellisempää asiaa ollut.”
”Okei. Pyydä vaikka Veetiä ulos sun kanssa. Kyllä se lähtee, jos vaan kysyt”, vakuutin hymyillen. ”Tai jos se ei ole iskemässä jotain blondia.”
”Niin…” Miron ääni ei kuulostanut kamalan innostuneelta. Luultavasti johtui vain siitä, että hänellä ja Veetillä ei ollut aivan niin läheiset välit keskenään. ”Mut hyvää yötä!”
”Öitä. Nähdään huomenna”, vastasin ja lopetin puhelun. Huokaisin raskaasti heittäytyessäni takaisin selälleni sängylleni. Tuijotin jonkin aikaa vain valkoista kattoani ennen kuin aloin etsiä uudestaan sopivaa asentoa nukahtaa. Vielä juuri ennen nukahtamistani, mietin soittaisinko sittenkin Ilonalle. Päätin kuitenkin soittavani päivällä paremmalla ajalla, jos Ilona ei itse olisi ottanut yhteyttä siihen mennessä. Mikä sinänsä olisi ihan suotavaa, ihan vaan kaikkien muidenkin kannalta.

Kesäloman alusta tuntui olleen vain muutamia päiviä, kun kauan odotettu perjantai vihdoin koitti. Totuus oli kuitenkin se, että lomaa oli kulunut jo kokonaiset kolme viikkoa. Siis lähes kolmasosa koko lomasta.
Olin herännyt aikaisemmin kuin yleensä, sillä mulla oli vielä pakkaamista. Olimme sopineet Kimin äidin kokoavan porukan mukaan, ettei tarvitsisi kantaa laukkuja kovin paljoa. Kierros alkaisi tunnin kuluttua. Vilkuilin vuorotellen puhelintani ja kelloa. Odotin Ilonan soittavan minä hetkenä hyvänsä. Kello oli kuitenkin vasta vähän yli kymmenen, joten hän varmaan nukkuisi vielä monta tuntia.
Laskin laukkuni eteisen lattialle huokaisten helpotuksesta. Olin onnistunut, eikä tarvitsisi lähteä vielä kahteenkymmeneen minuuttiin. Jätin aina pakkauksen viime tippaan, mikä ei ollut ollenkaan hyvä tapa. Kun pakkasi kiireellä, ei ehtinyt tarkistaa olivatko kaikki tarpeelliset tavarat mukana. Siispä multa puuttui yleensä kaikilla matkoilla jotain, yleensä shampoo tai hammastahna. Tällä kertaa olin kuitenkin varmistanut muutamaan otteeseen näiden kahden olevan varmasti mukana menossa.
Yllätyin, kun kuulin ovikellon soivan. Olin aluksi aivan varma, että olin kuullut väärin. Mutta kun se soi toisen kerran, en voinut väittää kuvitelleeni sitä. Vilkaisin puhelimestani kelloa hämmästyneenä. Ei mua voitu vielä tulla hakemaan, enkä ollut edes kuullut auton ääntä pihassa.
”Moi…” kuulin tutun äänen tervehtivän avatessani oven. Ilona seisoi laukun kanssa portailla ja katseli mua epävarman näköisenä.
”Mitä sä täällä teet?” töksäytin epäkohteliaasti. Jälkikäteen mietittynä, olisin varmasti saanut esitettyä kysymykseni kohteliaamminkin.
”Anteeksi”, Ilona kuiskasi katsellen vain mustia Conversejaan, aivan kuin ne olisivatkin yhtäkkiä olleet maailman kiinnostavimmat asiat ikinä. Katselin vain ystävääni hiljaa, en tiennyt mitä sanoa. Tavallaan kiukutti, mutta tavallaan oli ihanaa nähdä Ilona siinä. ”Mä ajattelin tulla, jos pääsisin vielä teidän kans sinne mökille.”
”Ai”, totesin jälleen. Nyt Ilona kohotti viimein katseensa maasta ja katseli mua nyt suoraa silmiin.
”Etkö sä ajatellut sanoa mitään muuta?” Ilona puuskahti. Epävarmuutta ei ollut enää havaittavissa. ”Kuten vaikka: ei se mitään, saat anteeksi tai jotain muuta vastaavaa?”
”En ajatellut itse asiassa”, totesin melko kylmästi.
”Mikset?” Ilona kivahti ristien kätensä rinnallensa ja katseli mua haastavasti.
”Koska jos mä sanon niin, niin seuraavalla kerralla sä teet just samalla tavalla!”
”Ai millä tavalla?” Ilona kysyi halveksivasti. Tiesin hänen ajatelleen, että antaisin tälläkin kertaa anteeksi yhtä helposti kuin aina ennen. Olin kuitenkin päättänyt, että nyt asiat muuttuisivat.
”Vedät mun huonot puolet ja heikkoudet esiin, vaikkei ne liity mitenkään alkuperäiseen aiheeseen!” mua kiukutti nyt aivan liikaa Ilonan käytös. ”Viimeksi sä suutuit, kun sanoin siitä, että eikö kahdeksan vuotta kuitenkin ole aika iso ikäero. Sen jälkeen sitten aloit arvioimaan mua, kuten aina.”
Ilona tuijotti mua silmät kapeina viiruina. Tuijotin vain takaisin, kunnes Ilona käänsi katseensa jälleen kiinnostaviin kenkiinsä.
”Mitä mä voin tehdä, että mä saan anteeksi?” Ilona kysyi hetken kuluttua nostaen päätänsä ylemmäs. Hän siirsi muutaman vaalean hiussuortuvan pois silmiltään ja katseli mua kysyvästi. En pitänyt tavasta, jolla Ilona esitti kysymyksensä.
En ehtinyt aivan vastata, kun kuulin kuinka auton pyörät rahisivat soralla. Kimin vanhempien musta mersu kaartoi pihaamme pysähtyen niin lähelle ovea, kuin vain mahdollista. Vilkutin autossa istuville iloisesti ja nostin laukkuni olkapäälleni. Kävelin vain Ilonan ohi ja suljin kotioven huudettuani ensin heipat ja hyvät juhannukset. Kim oli noussut autosta avaamaan takaluukun.
”Ootko säkin Ilona tulossa?” Kim kysyi hymyillen. Katselin miten Ilona nyökkäsi epävarmasti ja käveli hänkin auton luo. Huokaisin raskaasti. ”Tulee vähän ahdasta sitten.”
”Minttu voisi mennä siihen aika keskelle”, Kimin äiti neuvoi ratin takaa ystävällisesti hymyillen. Irvistin, mutta tungin itseni Veetin yli keskimmäiselle paikalle. Ilona ahtautui samasta ovesta Veeti viereen. ”Kaikille ei ole nyt turvavöitä. Mutta mä ajan varovasti.”
”Onko miten pitkä matka?” Veeti puuskahti, kun Ilona sulki oven ja istuimme melko tiiviisti nelistään takapenkillä.
”Puolitoista tuntia noin”, Kim virnisti kääntyessään etupenkiltä katsomaan meihin takana olijoihin. ”Ei se paha aika ole. Ja sitä paitsi, meidän autossa on ilmastointi!”
”Sitten, kun sunnuntaina tullaan takaisin, niin mä istun kyllä edessä!” Veeti protestoi samalla, kun yritti saada asentonsa siedettäväksi istua.
”Tai mä!” virnistin Veetin ja Miron välistä.
”Joo, Minttu! Sä olet kaikista pienin!” Miro huomautti ilkikurisesti.
”Eli Minttu laitetaan takaluukkuun kaikkien tavaroiden sekaan”, Veeti totesi haukotellen leuat väärällään.
”Sekö sitten olisi reilua vai?” inisin muka loukkaantuneena.
”Ainakin meillä muilla olisi enemmän tilaa”, Veeti totesi laittaessaan kätensä rennosti niskan taakse ja levitti vielä hiukan jalkojaan leveämmälle. ”Et pääsisi yhtään sinne päin, kun mun ego ei oikein mahdu tänne?”

Kaikeksi onneksi matka tosiaankaan ei ollut kovin pitkä ja autossa oli toimiva ilmastointi. Autokaan ei tietenkään ollut sisältäkään mikään pienimmästä päästä, joten sekin helpotti vähäsen takapenkillä istumista.
”Pitäkää kiva juhannus!” Kimin äiti toivotti, kun kaikki tavaramme oli saatu purettua mökin eteen autosta.
”Joo, joo, äiti”, Kim vakuutti selvästi hiukan vaivautuneena.
”Paikkoja ei sitten saa rikkoa! Ja muista, että meille saa soittaa, jos tulee jokin hätä. Ja olkaa kunnolla!”
”Joo, joo! Heippa!” Kim tokaisi melko ärsyyntyneesti, mutta hymyili silti melko ystävällisesti äidilleen samalla, kun paukautti tämän auton oven kiinni. Musta auto kaarsi pihasta pois hetken kuluttua. Katselimme vain hetken sen perään hiljaa.
”No niin!” Veeti huudahti rikkoen näin hiljaisuuden. ”Koska me lähdetään sinne kauppaan? Mulla on nälkä! Mä en ole syönyt koko päivänä mitään!”
”Jos vietäisiin ensin tavarat sisälle?” Kim ehdotti nauraen. ”Ja mietitään vähän miten nukutaan.”
Mökki ei muistuttanut aivan meidän mökkiämme. Sisällä oli kaikki alkaen taulutelevisioista ja sisävessasta aina upouusiin kodinkoneisiin asti.
”Ei aivan tavallinen mummonmökki”, Ilona totesi viimein. Hän oli ollut koko matkan ajan aina tähän asti täysin hiljaa. Kaikki muut katsoivat häneen hiukan oudosti.
”Sä oisit Ilona voinut vähän ennemmin ilmoittaa, että oletko tulossa vai et…” Miro totesi varovasti.
”Tai edes vastata puhelimeen…” Veeti jatkoi istuutuen sohvalle. Ilme Ilonan kasvoilla muuttui synkäksi.
”Olisitte ihan suoraan sanoneet, jos kerta teitä haittaa, että mä olen täällä!” Ilona puuskahti selvästikin loukkaantuneena siitä, mitä pojat olivat sanoneet.
”Ei me nyt sitä niin tarkoitettu…” Miro huokaisi turhautuneena. Viikonlopusta ei tällä menolla olisi tulossa mikään kovin mahtava. ”Olis ollut vaan kiva jutella ja suunnitella yhdessä! Eikä me olla sulle tehty mitään, niin että mikset sä vastannut meille, kun on yritetty soittaa?”
”On ollut vähän kiireitä”, Ilona totesi nopeasti mulkoillen meitä kaikkia ilkeästi.
”Mutta hei, me ollaan kavereita. Vähän niin kuin tiimi, sellainen kuin jalkkisjoukkue. Ei pärjää, jos kaikki ei puhalla yhteen hiileen”, Veeti yritti selittää, sävy pojan äänessä oli muuttunut astetta ystävällisemmäksi.
”Mutta saa kai mulla olla muitakin kavereita kuin te?” Ilona vastasi piikikkäästi takaisin, ilmeisesti huomaamatta tai välittämättä Veetin elettä rauhoitella tilannetta.
”Saa. Mutta älä sitten pilaa meidän muiden juhannusta”, Veeti murahti takaisin nousten ylös sohvalta. ”Kukaan ei pakottanut sua tulemaan mukaan, niin että älä sitten vingu. Sä voit soittaa koska vaan sen sun ihanan poikaystäväs hakemaan sut pois täältä”, tuhahdin katsellen Ilonaa, joka näytti siltä, kuin voisi alkaa itkemään. ”Me annettiin sulle mahdollisuus tulla ja sä tulit. Joten yritä olla sitten sitä mukaa.”
”Hei, rauhoitutaan nyt kaikki”, Kim sanoi puuttuen tilanteeseen. ”Minttu ja Ilona voisi sopia riitansa, niin kaikilla olisi kivempaa.”
”Mä pyysin jo anteeksi”, Ilona totesi ja mulkaisi mua jäätävästi. Huokaisin vain istuutuen sohvalle, jolla Veeti oli vain hetki ennemmin istunut.
”Joo, tämän kerran sait nyt sitten anteeksi”, totesin nojaten pääni käsiini turhautuneena. Juhannuksen vietto ei alkanut aivan kuvittelemallani tavalla. ”Mutta muista sitten mitä mä sanoin. Oikeasti. Nyt mä en vain jaksa alkaa riitelemään, kun mä haluan viettää kivan juhannuksen.”
”No niin. Missäs me nukutaan?” Veeti totesi niin, että en saanut mahdollisuutta jatkaa lausettani. Eikä Ilona voinut vastata enää mitään.
”Alakerrassa on kaksi sänkyä ja sen sohvan saa levitettyä. Sitten yläkerrassa on vielä parisänky. Saatte vapaasti  tapella niistä. Mulle ei ole väliä missä mä nukun”, Kim virnisti vilkaisten kuitenkin huolestunut ilme kasvoillaan Ilonaa ja mua.
”Mä nukun sohvalla”, Ilona päätti saman tien sellaisella äänensävyllä, että asiasta ei keskusteltaisi kamalasti enää.
”Mä nukun parisängyssä! Yksin!” huudahdin ottaen laukkuni ja juoksin yläkertaan. Yläkerta ei ollut kamalan suuri, siellä oli ainoastaan yksi huone, jonka keskellä parisänky oli. Suuresta ikkunasta oli kaunis näkymä järvelle. Kuulin, kuinka joku kiipesi portaat perässäni ylös. Askeleista päätellen Ilonaa ei oltu potkittu seurakseni jakamaan parisänkyä.
”Haittaako sua, jos nukutaan samassa sängyssä?” kuulin Miron kysyvän selkäni takaa varovasti. Käännähdin poikaan päin hymyillen aurinkoisesti.
”Ei yhtään itse asiassa”, naurahdin. Tunsin, miten sydämeni oli haljeta onnesta uutisen johdosta.
”No hyvä”, Miro vastasi hymyyni laskien laukkunsa sängyn toiselle reunalle. ”Kim käski mut tänne.”
Niinpä tietenkin, ajattelin itsekseni. Veto oli ollut niin Kimin tapainen, varsinkin kaikkien hänen vihjailujensa jälkeen.
”Lähdetään kauppaan!” kuulin Veetin kiljuvan korkealta ja kovaa alakerrasta. ”Nuoriparikin on hyvä ja tulee mukaan!”
”Ei me mikään nuoripari olla!” protestoin samalla, kun laskeuduin varovasti jyrkkiä portaita alas. Kim kohotti kommentin kuullessani kulmiaan.
”Mennään katsomaan, löytyykö täältä ketään hyvännäköistä tyttöä”, Veeti vitsaili leikkisästi. ”Tarviihan sitä nyt juhannusheila olla!”

Kaupalle ei ollut pitkä matka, kuten Kim oli sanonutkin. Matkassa ei mennyt kovin kauaa, olisimme päässeet sen nopeamminkin jos Veetillä olisi ollut kovempi nälkä.
”Tilataan taksi viemään meidät sitten takaisin mökille! Ei kai me nyt koko viikonlopun ruokia jakseta tuonne asti kantaa?” Veeti yritti ehdottaa, kun pääsimme vihdoin ja viimein kaupalle.
”Siinä kans meillä joukkueen tähtipelaaja!” Miro virnisti pitäessään meille kaikille pienen kyläkaupan ovea auki.
”Pääsisit kerrankin esittelemään sun teräksistä kuntoas ja valtavia hauiksiasi!” Ilona huomautti tökäten Veetiä vatsaan.
”Ei niitä nyt teille tarvitse esitellä!” Veeti puuskahti, kun ojensin hänelle sinisen muovikorin. ”Teille se pitäisi olla ihan itsestään selvää, miten kovassa kunnossa mä olen!”
Yllätyimme kaikki miten paljon ruokaa ainakin kuvittelimme tarvitsevamme kolmen päivän aikana. Hintakin kohosi ihan kiitettäväksi suunnittelemamme budjetin paremmalle puolelle. Veeti oli kuitenkin avuliaasti tarjoutunut ottamaan syödäkseen kaiken ylitse jäävän ruuan. Olimme ajatelleet pärjäävämme muutamalla muovipussilla, mutta latoessamme kassalle ostoksiamme, tajusimme aliarvioineemme muovipussien todellisen tarpeen. Lopputuloksena kaikki saivat kannettavakseen muovipussillisen verran tavaraa.
”Teidän miesten pitäisi nämä kantaa!” huomautin puolessa matkassa taapertaessani raskas muovipussi toisessa kädessäni. Pelkäsin ohuen muovin repeävän jostain kohti minä hetkenä hyvänsä, kun sitä vähiten odotin. Ja ennen kuin ehdin tajutakaan mitä oli tapahtumassa, muovipussini repesi pohjasta ja levisi keskelle maantietä.
”Minttu! Sun pitäis alkaa käymään puntilla!” Miro virnisti kerätessään osan levinneistä ruuista omaan pussiinsa ja ojentaen osan mun syliin. Näytin vain hänelle kieltäni pyöritellen silmiäni epäkohteliaasti.
”Onneksi ei ole enää pitkä matka”, Kim lohdutti nähdessään Ilonan tuskaisen ilmeen.
”Hyvä, koska munkin muovipussi varmaan repeää ihan milloin tahansa…” Ilona huomautti hengästyneenä. Veeti vain huokaisi ja herrasmiehenä tarjoutui kantamaan myös Ilonan osuuden perille asti. Selvästikin ihan vain siksi, koska Ilonan kannettavana olivat kananmunat. Ja luultavasti Veeti ei tahtonut jäädä ilman vohveleita, joissa olennaisena osana olivat juuri kananmunat.
Selvisimme takaisin mökille jotenkuten taiteillen muovipussien kanssa, joista kaikki alkoivat loppu matkasta osoittaa hajoamisen merkkejä enemmän tai vähemmän. Pääasiassa kuitenkin enemmän. 
”Nyt mä tarvisin perusteellisen hartiahieronnan”, Veeti huokaisi rojahtaen samalla sohvalle melko kuolleen näköisenä. Ilona tarjoutuikin hieromaan Veetin hartioita, jos poika tekisi saman palveluksen hänelle.  Sillä aikaa Kim, Miro ja mä aloimme järjestää tavaroita jääkaappiin ja miettiä mitä söisimme.
”Onko täälä muuten sähkö- vai puusauna?” Miro kysyi Kimiltä nostellessaan maitopurkkeja jääkaappiin.
”Puusauna on”, Kim hymyili. ”Siinä isä sentään ei tahtonut päästä helpolla. Mutta suihkut on.”
”No hyvä”, Miro virnisti selvästi tyytyväisenä. ”Mä jo luulin, että pääsee vain sähkösaunaan! Mä en kauheasti tykkää niistä.”
”Joo, en mäkään. Äiti kyllä olisi halunnut, mutta onneksi isä piti kerrankin päänsä”, Kim naureskeli nostaessaan viimeisen maitopurkin jääkaappiin sulkien sen jälkeen oven.
”Isäs on vai tossun alla?” Miro kysyi naureskellen. Kim nyökkäsi virnistäen vastaukseksi.
”Niin sen kuuluukin”, huomautin istuessani työtasolla virnuillen poikien keskustelulle. Kim ja Miro vain huokaisivat merkityksellisesti kommentilleni, mutta muuten jättivät sen vain kokonaan huomioimatta. ”Miksette te vain myönnä tosi asioita?” aloitin uudelleen härnäten Kimiä ja Veetiä.
”Koska se ei mene noin”, Kim huomautti ystävällisesti hymyillen. ”Perustele, miksi menisi.”
Järsin vain huultani miettien mitä vastaisin seuraavaksi.
”Aivan. Sä et tiedä”, Kim sanoi iskien leikkisästi silmäänsä mulle. ”Mitä te haluatte syödä?”
”Sillä aikaa, kun te mietitte sitä, niin mä voisin aloittaa juomalinjalla!” Veetin ääni kuului olohuoneesta. Pudistin vain päätäni miettiessäni mitä viikonlopusta tulisikaan loppujen lopuksi.

Ilona oli muutaman siiderin jälkeen vuodattanut pahaa mieltään vähän päälle kaksi tuntia. En edes tiennyt, mistä hänellä oli niin paljon tunnon tuskia kertynyt. Hän oli kuitenkin katunut kaikkia tekojaan ja sanojaan itkien mun olkapäätäni vasten yläkerrassa. Sen jälkeen en voinut olla hänelle enää vihainen, jonka seurauksena tunnelmakin oli keventynyt koko porukan kesken. Ehkä juhannuksesta ei olisi tulossakaan niin katastrofaalinen kuin olin päivemmällä pelännyt.
Löhösin sohvalla Miron ja Veetin välissä, Kim ja Ilona olivat paistamassa vohveleita. Tai hihityksestä päätellen Kim paistoi ja Ilona ainoastaan sotki minkä ehti.
”Veeti, onko ihan pakko vaihdella koko ajan kanavia? Ei ehdi edes kattomaan mitä sieltä tulee, kun kanava vaihtuu jo”, Miro huomautti laiskasti nostaessaan jalkansa lasiselle sohvapöydälle.
”Älä valita”, Veeti naurahti ja käänsi jälleen kanavaa. ”Vau!”
Huokaisin raskaasti, sillä Veeti oli pysähtynyt johonkin chattiohjelman kohdalla.  Juontajana oli nainen pikkuisissa bikineissään keimailemassa.
”Tuonne voisi tekstata!” Veeti innostuin ja alkoi kaivaa puhelintaan shortsiensa taskusta. Nappasin vain puhelimen sekä kaukosäätimen tämän kädestä. ”Hei!”
”Sun omaksi parhaaksi”, vastasin hymyillen voitonriemuisesti. Miro ojensi kätensä mun puoleen, jolloin annoin pojalle kaukosäätimen tekemättä omistajan vaihdosta sen suurempaa numeroa.
”Sä olet epäreilu!” Veeti vinkui alahuuli mutrulla. ”Miro, käske tyttöystäväs lopettaa mun kiusaaminen! Käske sen antaa mun puhelin takas, että mä pääsen tekstaaman tuolle blondille telkkarissa! ”
”Ei se ole mun tyttöystävä”, Miro huomautti vaihtaessaan television kanavan Voicelle ja olohuone täyttyi musiikista. ”Mutta on noissa musiikkivideoissakin vähäpukeisia tyttöjä, että sä voit katsoo sitten niitä, Veeti. Niitä on enemmän kuin telkkarissa.”
”Syömään!” Ilona alkoi kiljua yhtäkkiä hypätessään olohuoneen puolelle hihittämään.
Ei ollut yllätys, kun Veeti pomppasi heti ensimmäisenä ylös sohvalta ja otti suunnan kohti keittiötä. Olohuoneessakin tuoksui nyt vasta paistetut vohvelit, vaikka olinkin hiukan odottanut enemmän palaneen käryä. Ilona ei ollut mikään maailman lahjakkain kokki nimittäin. Mutta ilmeisesti Kimin taidot kompensoivat tilanteen tehokkaasti. Päästessäni keittiöön, kiinnitin huomiota tiskipöydällä lojuviin lautasen palasiin. Ilmeisesti Ilona oli kattanut pöytää.
”Aletaan lämmittää saunaa, sitten kun ollaan syöty?” Kim ehdotti levittäessään mansikkahilloa paksun kerroksen vohvelinsa päälle. Vilkaisin kelloani hämmästyneenä. Yllätyin sen näyttäessä jo vähän yli kuutta. Päivä oli mennyt paljon nopeammin, kuin olin luullutkaan.
”Nytkö jo?” Miro kysyi suu täynnä vohvelia samalla etsien kännykkäänsä. En siis ollut ainut, joka oli yllättynyt ajan kulusta, mietin nähdessäni Miron ilmeen. ”Onko se jo noin paljon?”
Kim vain nyökkäsi vastaukseksi hymyillen hiukan. Istuimme vain hetken hiljaa, ainut ääni minkä kuulimme, oli Veetin kovaääninen massutus. Keittiö oli kodikas, mutta todella tilava ja avara. Se oli selvästikin tarkoitettu suuremmille määrille ihmisiä kuin Kimin kolme henkiselle perheelle.
”Te sitten tiskaatte”, Ilona huomautti rikkoen äänettömyyden.
”Meillä on tiskikone”, Kim huomautti virnistäen meille muille kolmelle.
”No ainakin te saatte siivota pöydän ja muut jäljet!” Ilona korjasi ja hihitys alkoi taas. Syödessään Ilona sentään ei ollut hihittänyt, mikä oli vain hyvä. En välttämättä olisi halunnut alkaa kokeilemaan opittuja ensiaputaitoja käytännössä. ”Koska me Kimin kanssa laitettiin teille tosi hyvää ja terveellistä ruokaa ja te vaan istuitte sillä aikaa sohvalla katsomassa telkkaria!”
”Katsomassa ja katsomassa…” Miro mutisi pöydän päästä katsellen kummastuneena Veetiä, joka sormet nuoltuaan oli nyt nuolemassa hillon jämiä lautaseltaan.
”Ja mä uskon, että Kimillä taisi olla suurempi osuus…” huomautin ja loin ivallisen hymyn Ilonan suuntaan.
”Ihan niin kuin sä vihjailisit jotain, Minttu”, Ilona puuskahti katsellen mua murhaavasti pöydän toiselta puolelta.
”Eenhän mä nyt niin tekisi”, virnistin kiusoitellen ja taputin Ilonan pöydällä olevaa kättä ystävällisesti. ”Mä vaan muistan, miten sä joskus melkein poltit teidän talon, kun yritit tehdä vohveleita…”
”Hei! Mäkin voisin tehdä susta paljastuksia!” Ilona huudahti tietäväinen ilme kasvoillaan.
”Mä menen sytyttämään saunaa, että päästään sinnekin joskus tämän illan aikana”, Kim totesi noustessaan pöydästä. ”Koittakaa joku siivota pöytä ja Ilonan jäljet.”

”Minttu, hae mulle kalja”, Veeti komensi maaten sohvalla selällään niin, ettei siihen mahtunut hänen lisäkseen ketään. ”Avattuna.”
Naurahdin vain pilkallisesti Veetille, jolloin hänen oli pakko vaivautua kävelemään itse keittiöön jääkaapille.
”Naiset… Ei teistä ole mihinkään”, kuulin Veetin kiroavan itsekseen päästyään keittiöön asti.
”Voisit tuoda mullekin!” Miro huikkasi iskien mulle silmäänsä. ”Mä osaan avata ihan itsekin!”
Saunan lämpeneminen olikin ottanut kauemman kuin olimme odottaneet. Osasyy tähän tietenkin saattoi olla se, että kukaan ei muistanut käydä lisäämässä puita, joten sauna sammui vähän väliä. Joten me muutkin olimme päättäneet noudattaa Ilonan esimerkkiä ja aloittaneet ensimmäiset.
”Ilona, sun vuoro mennä lisäämään puita!” Miro huomautti vilkaistessaan puhelimestaan kelloa. Ilona nousikin kiltisti ylös sohvalta, jolloin kaljojen kanssa saapuva Veeti vei hänen paikkansa surutta.
”Kiitos”, Miro totesi ja kolautti tummanruskean pullonsa yhteen Veetin samanlaisen kanssa.
Kim istui nojatuolissa läppäri sylissään selvästi keskittyneenä johonkin. Välillä pelkäsin näppäimistön hajoavan, kun Kim hakkasi sitä melko väkivaltaisesti.
”Jutteletko sä sille jätkälle sieltä bileistä?” kysyin Kimiltä kiinnostuneena. Jouduin toistamaan kysymykseni useamman kerran ennen kuin hän tajusi kysymyksen olevan kohdistettu hänelle.
”Ai mitä häh? Puhuko joku mulle?” Kim kysyi hätkähtäen todellisuuteen typerä hymy kasvoillaan.
”Juttelee”, Veeti totesi napaten kaukosäätimen voitonriemuisesti itselleen sohvan käsinojalta, mihin Ilona oli sen jättänyt.
”Kysyi vaan sitä, että jutteletko sä sen jätkän kanssa? Siis sen, jonka kans sulla oli juttua ainakin Ellenin bileissä”, selitin asiani mahdollisimman yksikertaisesti, sillä Kim näytti olevan vähän hukassa.
”Joo on”, poika totesi kuitenkin vihdoin samalla, kun puna levisi tämän poskille.
”Mikä sen nimi on?” kysyin kiinnostuneena. Katselin huvittuneena kuinka punastus levisi koko ajan laajemmalle alueelle Kimin muuten vaaleilla poskilla.
”Tuukka.”
”Kim ja Tuukka ne yhteen sopii, huomenna pannaan-” Veeti alkoi rallatella, mutta lopetti sitten Ilonan astuessa takaisin mökkiin voitonriemuisena. Ilmeisesti hän oli onnistunut pelastamaan tällä kertaa saunan sammumiselta.
”Kuka panee ketä?”

Muutaman tunnin ahkeran saunan lämmityksen jälkeen, totesimme sen olevan nyt tarpeeksi lämmin.
”Te vai me ensin?” Kim huusi, kun olimme kaikki etsimässä pyyhkeitämme laukuistamme.
”Eikö me mennäkään yhtä aikaa?” Veeti kysyi kohottaen kulmiaan selvästikin hämmästyneenä.
”Ei mulle ainakaan ole väliä”, totesin laskeutuessani yläkerran portaita varovaisesti. ”Ei mua haittaa yhtään, vaikka mentäisiinkin samaan aikaan. Kun kuitenkin me istuttaisiin Ilonankin kanssa bikinit päällä, kun käydään kuitenkin uimas.”
”Mennään sitten vaikka yhtä aikaa”, Kim totesi kohauttaen hartioitaan.
Sauna ei ollut aivan mökissä kiinni, vaan se sijaitsi hiukan lähempänä rantaa. En ollut yllättynyt huomatessani senkin olevan melko uusi ja todella tilava. Koon vuoksi sen lämmittämiseen olisi kulunut kauan aikaa joka tapauksessa, vaikka emme olisi onnistuneet sammuttamaan tulta pesästä vartin välein. Lauteille ei tarvinnut edes yrittää ahtautua vierekkäin, sillä pystyimme istumaan helposti olematta edes lähellä toisiamme.
”Otetaan saunomiskisa!” Veeti keksi ja nappasi löylykauhan saman tien Miron kädestä. Ennen kuin kukaan ehti estää, Veeti oli kumonnut ämpärillisen vettä kiukaalle. ”Ei hitto!”
Irvistelimme kaikki, kun kuumuus levittäytyi tasaisemmin saunaan. Mä tykkäsin olla kyllä saunassa, joten en aikonut lähteä ensimmäisenä tai edes toisena vilvoittelemaan veteen. En edes, vaikka Veeti toimisi löylynheittäjänä. Toivoin kuitenkin pojan tajunneen miten hyvin olimme loppujen lopuksi saunan lämmittäneen, ettei tämä heittäisi montaa litraa kerrallaan.
”Mä meen uimaan!” Ilona ilmoitti jonkin ajan kuluttua kasvot aivan punaisina.
”Tuo  samalla vettä vähän lisää”, Miro huusi hänen peräänsä. Kim kiskaisi onneksi löylykauhan pois Veetin kädestä.
”Yhteisen hyvän vuoksi. Ei mitään henkilökohtaista.”
Viimein munkin oli pakko alistua ja juosta suoraa saunasta viileään järviveteen. Ilonan jälkeen oli lähtenyt Kim ja kolmas sija kelpasi mulle ihan hyvin. Olin melkein odottanut veteen säntäämiseni aiheuttavan klassisen sihahduksen kuuman kohdatessa kylmän. Mutta ilmeisesti en ollut tarpeeksi kuuma siihen.
Esitin hetken aikaa uivani, kuten tavallista, vaikka jalkani ylsivät hyvin pohjaan. En pitänyt kamalasti järvistä, niiden vesi oli tummaa ja likaisen näköistä ja pohjalla oli usein jotain limaista levää. Ja kaloja. Siispä nytkin jalkani osuessa johonkin limaiseen pohjassa, kiipesin nopeasti laiturille turvaan.
Aurinko kuivatti mut nopeasti maatessani silmät kiinni selälläni. Olin melkein nukahtaa siihen, mutta hätkähdin kuullessani miten joku karjui ja avasi saunan oven. Kohottauduin istumaan ja näin miten Veeti juoksi alamäkeä pitkin suoraa veteen ja sukelsi. Miro tuli hieman rauhallisemmin perässä tuuletellen voittoaan Ilonan, Kimin ja mun taputtaessa ja hurratessa.
”Meillä oli vaan niin huono löylynheittäjä…” Miro virnisti muka vaatimattomasti Veetille, joka oli vain hetkeä ennemmin noussut takaisin pintaan.  ”Veeti yritti saada mua ulos saunasta ja heitti loput vedet kerralla kiukaalle… Mutta sitten se ei itse kestänyt sitä. Ja näin vaihtoi saunomismestarin titteli omistajaansa sille, jolle se oikeasti kuuluu!”
”En vain viitsinyt pilata sun itsetuntoas, Miro”, Veeti puolusteli kasvot punaisina kuin tomaatti. ”Mun itsetunto sen sijaan kestää varsin hyvin tämän pienen häviön.”
”Kuitenkin illalla itket yksinäsi tätä”, Ilona huomautti virnistellen. Hän oli kiivennyt mun esimerkkiä noudattaen laiturille istumaan ja polskutti nyt vettä jaloillaan.
”Hitto, jäin kiinni”, Veeti totesi irvistäen. ”Ootko sä vakoillut mua, kun noin hyvin tiedät?”
”Onko sulla sitten tapana useinkin itkeä yksin iltaisin?” kysyin kiinnostuneena kohottaen kulmiani. Veeti mulkaisi mua vain ilkeästi, mutta ei vaivautunut kommentoimaan asiaa sen enempää.
”Me ollaan oltu huolestuttavan selvin päin!” Kim pisti väliin vaihtaen näin puheenaiheen johonkin kaikkia koskettavaan.
”Eiköhän mennä tekemään asialle jotain!” Miro virnisti alkaen marssia vain uimashortsit päällään kohti punaista mökkiä.
”Voittaja tarjoaa kierroksen!” Veeti huusi Mirolle voitonriemuisesti virnuillen samalla, kun kahlasi pois tummasta vedestä.
”Häviäjä maksaa”, lisäsin kääntyen iskemään silmääni ilkikurisesti takanani tulevalle pojalle. Vastaukseksi sain vain silmien paljon puhuvan pyöräytyksen.

Makasimme kaikki viisi selällämme laiturilla vierekkäin. Kello oli jotain aamu neljän ja viiden välillä. Viimeksi katsoessamme se oli näyttänyt vähän vajaata neljää. Useista hyvistä yrityksistä huolimatta emme olleet saaneet aikaiseksi tarkistaa tämän hetkistä aikaa.
”Vielä jos näkyisi tähdet”, kuiskasin hiljaa. Olin varma, että Ilona oli nukahtanut jo hetki sitten.
”Hassu. Ei kesällä näy tähdet”, Miro kuiskasi toiselta puoleltani.
”Näkyy, mutta ei ainakaan juhannuksena”, Kim huomautti sarkastisella äänensävyllä. ”Veeti on varmaan nukahtanut, kun on niin hiljaista.”
”En mä ole”, Veeti kuiskasi käheällä äänellä. Vilkaisimme Miron kanssa kummastuneina toisiimme.
”Miks sä olet noin hiljaa?” kysyin kohottautuen kyynärpäideni varaan nähdäkseni Veetin kasvot. Pojan kasvoilla oli jotenkin erilainen ilme, kuin mihin olin tottunut. Veeti ei hymyillyt, vaan näytti lähinnä enemmän surulliselta.
”Mä mietin.”
”Vau”, Miro totesi nousten istumaan. Liike sai aikaan pieniä aaltoja, jotka heiluttivat laituria hiljaa.  ”Haluatko sä kertoa meille sun aivotoiminnan tuotoksia?”
”En, jos sä olet tuollainen”, Veeti huomautti painaen käsillänsä kasvojaan aivan kuin olisi turhautunut.  Vilkaisin Miroa  varoittavasti, mä ainakin halusin kuulla mitä Veetillä oli mielessään. Ihan jo pelkästään mielenkiinnon vuoksi, vaikka emme olisi olleetkaan kavereita.
”Okei, mä en ole.”
”Mä oon miettinyt asioita”, Veeti vastasi hitaasti katsellen meistä jokaista pitkään vuorollaan. ”Että entä jos oikeasti elämä on tässä ja nyt? Entä jos mä kuolen huomenna?”
”Et sä kuole”, vakuutin hymyillen varovasti. ”Me ei ainakaan haluta sitten mitään murhasyytteitä, joten koita pysyä hengissä edes viikonlopun ylitse, okei?”
”Ei kun oikeasti, Minttu. Mä en vitsaile yhtään nyt”, Veeti huokaisi katsoen mua anovasti. Katse hiljensi mut, mä en ollut nähnyt ikinä ennen Veetiä tuollaisena. ”Mitä te tekisitte jos mä kuolisin?”
”Itkisin”, totesin hetken mietinnän jälkeen. Kim ja Miro vain tyytyivät nyökkäilemään ja myötäilemään mua sanattomasti.
”Niin mä ajattelinkin”, Veeti hymähti kääntäen katseensa järvelle. ”Jos mä joskus kuolen, mä en halua, että te itkette.”
”Nauraako pitäisi?” Kim kysyi hämmästyneenä.
”Jos teistä siltä tuntuu”, Veeti hymähti kääntämättä vieläkään katsettaan meihin päin. ”Mut ei ikinä tiedä mitä voi tapahtua. Mistä sitä tietää, että herätäänkö me enää aamulla?  Tai sitten joku ajaa kännissä päälle. Ei sitä vaan voi tietää, ei kukaan tiedä. Ja miks sellaiset ihmiset elää täälä, vaikka ne ei haluaisi. Ja sitten koko ajan jossain kuolee ihmisiä sairauksiin tai sodissa, vaikka ne haluaisi elää. Vaikka niitä joku jää kaipaamaan ja niitä toisia ei jäisi kukaan. Hyvät ihmiset kuolee ja pahat jää henkiin. Jos mä jotain oon oppinu, nii sitten sen, että elämä ei mee niin kuin elokuvissa.”
”Haluatko sä kertoa tuolla kaikella jotain?” Kim kysyi otsa syvillä uurteilla tarkkailen Veetin kasvoja ilmeettömästi. 
”En itse asiassa. Kunhan vain kerroin, mitä olen miettinyt. Kun kerran kysyitte”, Veeti hymähti, pojan kasvoilla oli jälleen tuttu ilkikurinen hymy. Hetki, jona näin Veetin täysin erilaisena, oli nyt ohi. Ilona nousi yhtäkkiä istumaan ärsyyntyneen näköisenä.
”Voisitteko te jutella vähän hiljempaa, että mä saisin nukuttua mun kauneusunet?”
”Anteeks, Ilona”, naurahdin katsellen unista ystävääni. Aurinko alkoi olla nousemassa, vaikkei se kunnolla ollutkaan laskenut missään vaiheessa.
”Me voitaisiin mennä kaikki nukkumaan?” Miro ehdotti nousten seisomaan ja venytteli haukotellen. ”Mitä kello on?”
”Puoli kuusi”, Kim virnisti kaivettuaan ensin vain kännykkänsä pillifarkkujen taskustaan. Puhelimen taskuun takaisin saaminen oli selvästikin lähestulkoon yhtä vaikeaa kuin pois saaminen, ellei jopa vaikeampaa.
”Mä en ole ikinä valvonut näin myöhään”, myönsin noustessani itsekin ylös. Kaikki jäseneni tuntuivat jäykistyneen useamman tunnin venyneestä oleskelusta kovalla puulaiturilla.
”En mäkään!” Ilona hihkaisi selvästikin piristyneenä päiväuniensa ansiosta.
”Sä et kyllä valvonut nytkään”, Veeti huomautti haukotellen. ”Sä oot nukkunut varmaan jo puolitoista tuntia, Ilona.”
”No enpäs ole! En mä ole nukkunut yhtään vielä!”, Ilona kimmastui katsellen murhaavasti Veetiä, joka käveli hänen rinnallaan mökille päin.
”Oot sä. Missasit kaiken kuulemisen ja kokemisen arvoisen”, totesin härnäten Ilonaa tahallani.
”Sanot vaan. Minttu, mä sitten tulen sun viereen nukkumaan sittenkin! Miro voi mennä nukkumaan sohvalle ihan hyvin! Mieti, mitä äitisikin sanoisi, jos tietäisi, että melkein nukuit pojan kanssa samassa sängyssä! Se antaisi mulle varmaan jonkun kunniamerkin tai vastaavan, kun kerran säästin sen kiltin, viattoman ja kaiken lisäksi ainoan tyttären sellaiselta siveettömyydeltä! Se selvästikin aikoo panostaa suhun! Joonaksen ja Teemun kohdalla se varmaan on luovuttanut kymmenen vuotta sitten tai jotain… ” Ilona ilmoitti virnistellen ärsyttävästi, hänen äänensä kieli siitä, ettei asiasta keskusteltaisi enempää. Myönnyin huokaisten tähän päätökseen, vaikka sillä ei mitään painoarvoa olisikaan. Mielipidettäni ei kunnioitettaisi tänä yönä.